Päivät juoksevat taas normaaliin malliin ja viimeisiä viedään. 39 + 0. Monet odottajat lienevät näillä viikoilla jo valmiita tekemään lähestulkoon mitä tahansa saadakseen vauvan ulos, mutta minulla on edelleen vähän ristiriitaiset mielteet. Toisaalta olo on kyllä vähän tukala, mutta ei koko ajan. Vauvan tulo pelottaa sen verran kovaa, että sen soisi vielä antaa odottaa itseään pidempäänkin – jos vain vatsanahkani antaisi periksi.
En siis ole googlannut mitään poppakonsteja, joilla synnytyksen saisi käynnistymään – ei sillä että sellaisiin edes uskoisin. Tällä hetkellä tuntuu, että vauva saa tulla kun on tullakseen. En myöskään kyttää jokaista vihlaisua pohtien, alkaako synnytys. Olo saattaa tosin jo huomenna olla ihan toinen, ei näistä hormoneista tiedä. Yhtenä päivänä saatan itkeä lohduttomasti, etten ole valmis äidiksi ja toisena hipelöinkin ihan rauhallisena pikkuisia vauvanvaatteita ja mietin, miltä tyttäremme näyttää. Toisena yönä en saa millään unta ja seuraavana nukun taas kuin tukki.
Pystyn liikkumaan aika normaalisti vielä, mikä on ihan mahtavaa. Eilen teimme Helsinkiin käväisemään tulleen äidin kanssa muutaman kilometrin lenkin ja sen jälkeen lähdimme vielä Ikeaan kiertelemään pitkän kaavan mukaan. Äiti ihmetteli kuntoani, sillä hän ei itse raskaana ollessaan uskaltanut kävellä loppupuoliskolla juuri ollenkaan supistusten vuoksi. Minulta ne vatsan kovettavat harjoitussupistukset ovat puuttuneet täysin, mutta kuukautiskipumaista tuntemusta on ollut toisinaan. Pohdimme muutenkin, kuinka paljon raskautemme erosivat toisistaan. Ehkä minulla siis on vielä toivoa: ehkä myös synnytyksemme eroaisivat toisistaan siinä mielessä, ettei minun synnytystäni tarvitsisi käynnistää viikolla 42. Sillä vaikka minulla ei vielä ole kiirettä synnyttämään, toivoisin tosi paljon, että se käynnistyisi spontaanisti.
Oloni ei muuten todellakaan olisi näin seesteinen, jos ne kirotut helteet olisivat jatkuneet yhtään pidempään. Poden tunnetusti aivan jäätävää vihaa helteiltä kohtaan muutenkin, puhumattakaan tuntemuksistani raskaana ollessani. Mietin, että tuntuu varmaan kivalta, jos kroppa sietää lämpöä. Minä alan hikoilla hullun lailla ja paniikki iskee. Vähän kuin istuisi saunassa eikä pääsisi pois. Kiitin vuolaasti säiden jumalia, kun lyhyt lämpöaalto oli ohi. Nyt olen taas voinut nauttia kesästä enkä ole valittanut sateista yhtään. Tämä kesä on kelien puolesta ollut ihan unelmieni kesä, vaikka koko muu Suomi tuntuu olevan aivan toista mieltä.
Mites tuo pallo? Näyttää harvinaisen hupsulta noin istuma-asennossa 😀
PS. Muistakaa osallistua bola-arvontaan!
Tsemppiä vielä viimeisiin hetkiin kun vauva on vielä mahassasi! 🙂 Olet todella kaunis, myös raskaana… ♡
Kiitos paljon 🙂 <3
Hui! Mä synnytin 39+1 muistaakseni 🙂
Kukaan ei ole ”valmis” äidiksi, vaan kyllä se vauva sua opettaa ja tekee valmiin ajan myötä. Ensimmäiset viikot vain ihmettelette toisianne ja sitten huomaatkin, että ihankuin tämä olisi ollut aina tässä <3
Onnea jo etukäteen!
Kiitos ihanista sanoista, mä yritän pitää tämän mielessä <3 <3
Heips! Meillä on menossa rv 37+3 ja itsellänikin on lähestulkoon identtisiä ajatuksia. Vaikka sen hyvin tiedostaa, että vauva voi olla sylissämme jo huomenna, ei sitä kuitenkaan oikein käsitä. Hassua on se, kun itse miljoonatta kertaa jankuttaa, että osataanko hoitaa ja olenko hyvä äiti ja miten se synnytys ja onko kaikki valmiina, niin mies ei moisista huolehdi vaan itsestäänselvää on, että tietysti me pärjätään. No, hyvähän se on, ettei täällä ole kahta hermoilijaa :-)Hyvää vointia loppuajalle ja mahdollisimman miellyttävää synnytystä!
No just näin meilläkin!! Olen miettinyt, että _luojan kiitos_ mieheni on niin erilainen kuin minä. Hän on täysin viilipytty 😀 Hyvää vointia myös sulle ja paljon onnea etukäteen!
Oi vitsit, oot jo niin loppumetreillä! Muistan kun aloitit blogin ja ajattelin että sun vauva syntyy niin paljon myöhemmin kuin omani (joka on nyt reilu 6-viikkoinen) 🙂
Kannustava kokemus käynnistyksestä! Toivoin laillasi tosi paljon että synnytys käynnistyisi itsestään, mutta koska niin ei käynyt, jouduin ballonki-käynnistykseen. Se toimi hyvin ja kivuliaat supparit alkoi kuin oppikirjan mukaan ja kaikki lähti etenemään hyvin. Lopulta jouduin sektioon, mutta sillä ei käynnistyksen kanssa ollut tekemistä.
Jännää on se että heti kun sain käynnistyspäivän tietooni, lakkasi järkyttävä malttamattomuus heti ja vikat päivät sujui oikein rauhassa kotia puunatessa ja kamoja pakkaillessa. Tsemppiä!! 🙂
Tuo ballonki onkin nykyään vissiin aika hyvä juttu, ei tarvitse heti heittää mitään ytyjä lääkkeitä suoneen!
Ihana pallo! <3 Meillä syntyi 41+3 ja siinä vaiheessa kärsimättömyys sai kokeilemaan jo kaikkia epämääräisimpiäkin poppakonsteja, jotta neiti saataisiin ulos: kuta kuinkin kyykkäsin saunassa samalla lihallisia himoja harrastaen – mutta eihän niistä mitään iloa ainakaan synnytyksen käynnistymiseksi ollut. 😀 Mä en ole koskaan ollut kovin luonteva ihan pienten vauvojen kanssa enkä todellakaan olisi luottanut minkään maagisten äidinvaistojen tirisevän omassa tapauksessani. Mutta niin sitä omaa lasta vain olikin todella luonnollista ja helppoa pitää ja hoitaa – ja synnyttämäänkin olisin ollut uudelleen valmis heti perään, vaikkei se sillon oksitosiinitipan saamisen jälkeen mikään hurmaava kokemus ollutkaan (sain sitten spinaalipuudutuksen, jota muistelen edelleen sydämet silmien tilalla.)
Paljon paljon tsemppiä h-hetkeä! <3
Kiitos paljon, kun jaoit kokemuksesi, näistä saa niin paljon voimaa!! <3
Heippa Irene!
Olen lukenut jokaisen postauksesi ja monta kertaa olen ajatuksissani vastannut eri aiheisiin (juttusi ovat ihan super!), mutta kirjoittaminen on jäänyt vauvakiireiden jalkoihin… Nyt tyydyn vain jättämään lyhyen tervehdyksen ja onnentoivotukset tulevaan. Viimeiset päivät ennen vauvan syntymää ovat hiukan kuin istahtaisi vuoristoradan vaunuun: jännittää, ihmetyttää, mietityttää oliko tässä mitään järkeä ja toisaalta että lähtisipä pian jo liikenteeseen… Minulle ne päivät tuntuivat ihan oudoilta ja kyllä hiukan myös ärsytti kun kaikki kysyivät jatkuvasti että joko jo…
Paljon kaikkea hyvää sulle, seuraan blogiasi tiiviisti jatkossakin, vaikkakin osallistun keskusteluun hiukan passiivisesti.
Salla Tukholmasta.
Moikka Salla, hauska kuulla että seurailet meikän menoa sieltä Tukholmasta käsin! Kommentoi jatkossakin, jos vain ehdit 🙂