Synnytyspostauksen kommenttiboksiin tuli taas paljon voimaa antavia lauseita ja hyvää pohdintaa. Monet olivat yhtä mieltä siitä, että synnytys pelottaa nykynaisia, sillä he kokevat menettävänsä kontrollin uudessa, kivuliaassa ja kaoottisessa tilanteessa. En ole kontrollifriikki, mutta minäkin myönnän pelkääväni synnytyksessä juuri sitä, etten tiedä mitä tulee tapahtumaan.
Monet ovat sanoneet, että synnytyksessä pärjää parhaiten, kun luopuu kontrollista. Ei suunnittele liikoja ja heittäytyy hetkeen. Ottaa vastaan sen, mitä eteen tulee. Kommenttiboksissa tuli puheeksi myös eläimellisyys ja se, että ihmisenkin kannattaa etsiä tätä puolta itsestään synnytystilanteessa. Eläinten synnytykset ovat helppoja, koska ne toimivat vaistojensa varassa.
Hankalasti kuvitettavan postauksen kuvituksena eläimellinen mobile.
Uskon myös, että synnytyksestä selviävät vähin traumoin ne naiset, jotka eivät ota itseään turhan vakavasti. Synnytys itsessään ei taatusti ole kovin kaunista, mutta mitä sitten? Luin tovi sitten Prime body -blogin Umpun synnytyskertomuksen ja ensimmäistä kertaa nauroin sellaista lukiessa.
Mentiin sairaalan aulaan, missä luojan kiitos ei ollut kun yks mummo ja pappa, koska kun mulla tuli supistus niin samalla mulla tuli varmaan kymmenen ihan järkyttävää pierua jotka oikein kaiku siinä korkeassa ja avarassa aulassa. Sain niin hirveen naurukohtauksen, että nauroin, pierin ja itkin samaan aikaa ja Juuso jo luuli että paskoin housuuni. Sitten yks kaks se ballonki lumpsahti ulos ja jäi killuun mun reiteen ja koko hauskuus, pierut ja supistukset loppu siihen.
Jep. Toivoisin todella olevani juuri nyt enemmän Umpun kaltainen kuin itseni. Synnytyksen aikana rempseästä asenteesta on taatusti enemmän hyötyä kuin sievistelystä.
Mieli toki valmistautuu synnytykseen lasketun ajan lähestyessä, mutta turhaan moista on mielestäni etukäteen kovasti pelätä.
Kun synnytys on käynnissä, tilanne siinä käsillä, elät sen mukana, ja harvoilla etukäteen pohtimillasi asioilla on oikeasti mitään merkitytä.
Olen verrannut synnytystä monesti vatsatautiin. Kun olet rajussa vatsataudissa ja oksennat, et oikeasti keskity siihen, miltä näytät tai kuulostat, tai mitä joku toinen sinusta juuri sillä aikaa miettii. Ja kun oksennusten välissä keräilet itseäsi ja voimiasi, jaksat harvoin tuskin siinä seesteisessäkään vaiheessa juuri fiilistellä havainnoimalla ympäristöä. Suljet silmäsi ja lepää (tai niin minä ainakin usein teen).
Synnytys vie mukanaan kuin olsennustauti. Sitä vain tekee ja toimii, kuten kroppa määrää.
Myös synnytyskipua voisi verrata siihen samaan oksennustautiin. Et jälkeenpäin voi oikein muistaa, miltä se tuntui. Pystyt sanomaan, että silloin tuntui pahalta, mutta miltä, sitä et osaa enää sanoa. Ja kun vatsatauti hellittää, on kipukin poissa. Samalla tapaa käy synnytyksessä. Ja kun vatsataudista tokenet, olet rätti-poikki-puhki. Mutta usein kuitenkin sotatarinastasi ylpeä ja kokemuksen ohimenemysestä huojentunut. Niin käy muuten synnytyksenkin jälkeen…
Harmittaa puolestasi jos synnytys pelottaa/jännittää. Itse en osannut pelätä sitä kummallakaan kerralla. Molemmat synnytykset ovat sujuneet hyvin, eikä niistä ole jäänyt mitään huonoja muistoja. Onhan ne supistukset jossain vaiheessa kivuliaita, mutta kun olen saanut spinaalin, niin kivut helpotti. Ponnistaessa olen kysynyt että tuleeko se sieltä, kun tuntuu ettei mitään tapahdu vaikka kuinka ponnistaa, mutta niin vain vauvat ovat syntyneet 🙂
Imetykseen liittyen sanotaan, että imetysluottamus on kaikkein tärkein. Sama koskee oikeastaan synnytystäkin, luota itseesi että osaat tehdä sen mitä luonto on tarkoittanut ja vielä pätevien ammattilaisten avulla.
Voimia loppurutistukseen! Palkinto on pian sylissäsi ja maailmasi muuttuu ihanalla tavalla 🙂
ahhaaah! Itse oon aika rempseä mutta pelkäsin etukäteen että kakkaa tulee synnytyksessä hallitsemattomasti ja sitten se koko huone lemuaa. Kun synnytys alkoi sain peräruiskeen, mitään ei tullut koko synnytyksen aikana mutta toki traumoissani kyselin kätilöltä useaan kertaan että ei kai se vaan ole kakka joka sieltä valuu. No ei ollut, oli ihan vaan lapsivettä. Jos oisin pitänyt turpani kiinni niin ei ois ees käynyt kakka mielessä kellään.
Tsemppiä Irene! You can do it, girl! 🙂
;D Been there, done that. Kakannut 2 kätilön, 2 lääkärin ja 3 lääkäriharjottelijan edessä ponnistaessa! Minä, joka en edes käy ilman meikkiä kaupassa!! Mutta kun ei lasta kuulunut ja imukuppikin kaivettiin avuksi niin mä muistin sanonnan ”ei lasta, eikä paskaakaan” ja siitä se ponnistustekniikka lähti 😀 (niin ja lapsi syntyi :)) ja kyllä! Olen selvinnyt siitä ilman traumoja 😀
Ahhaha nauroin tuota lainausta! Itsekään en osaa suhtautua itseeni kovin rempseästi (päinvastoin!), mutta se tilanne on sellainen että siinä ei hirveästi ehdi miettiä sellaisia asioita. Ja toki sopivan hienotunteinen mutta jämäkkä kätilö auttaa asiaa, kätilön luonnollinen asenne auttaa itseäkin suhtautumaan. Hyvin se menee!
Itse stressasin ennen synnytystä siitä,että kakkaisin mieheni edessä synnytyksessä. ”Onneksi” en pystynyt syömään mitään pariin päivään ennen synnytystä joten vatsani oli aivan tyhjä mutta täytyy kyllä sanoa että ponnistusvaiheessa ei voisi vähempää kiinnostaa mitkään kakat. Ei todellakaan olisi ollut mikään maailmanloppu
Minäkin olin kuullut juttuja kakkaamisesta synnytyksen aikana ja se arvelutti minua. Minulla kuitenkin maha tyhjensi itseään varsin tehokkaasti ainakin viikon ajan ennen synnytystä, joten tämä pelko osoittautui turhaksi. Jälkikäteen olen miettinyt, ettei olisi tosiaan ollut katastrofi!
Minulle oli alusta alkaen päivänselvää, että aviomies voi olla mukana synnytyksessä, mutta vain ponnistusvaiheeseen saakka. Meillä on miehen kanssa hyvin läheiset ja luottamukselliset välit ja paljon rakkautta, mutta siinä tuli minulla selkeästi raja vastaan, että hän näkisi kaiken eritevyöryn ja vaimoparan siinä ponnistelemassa apposen auki. Tiedän, että jotkut ehdottomasti haluavat isän mukaan synnytykseen. Sitä perustellaan muun muassa sillä, että syntymän näkeminen jotenkin erityisesti liittää lapsen ja isän yhteen. Ymmärrän toki tämän, mutta sen verran tunsin itseäni, että tiesin pystyväni keskittymään ponnistamiseen paremmin kun ympärillä ei ole yhtään ylimääräistä väkeä – pelkästään kätilöt. Ajattelin siinä ihan rehellisesti mieheni ja minun tulevaa seksielämää. Halusin, että ”siihen” paikkaan jatkossakin kohdistuu ihan muunlaisia ajatuksia, kuin että valtava vauvanpää työntyy ”sieltä” ulos :/ Ei kaikkea sentään pidä miehille näyttää!
No, yhteisymmärryksessä tämä miehen kanssa sovittiin ja kun ponnistusvaihe tuli, hän kiltisti lähti oven toiselle puolelle. Kätilöt kutsuivat takaisin sisälle, vauvan synnyttyä. Kun katselin miestäni, tuoretta isää, pitelemässä vauvaa ensimmäistä kertaa sylissään, ei ollut mitään epäilystä, etteikö heidän keskinäinen siteensä olisi siinä jo ollut tosi vahva.