Raskaana ollessani minua kismitti aivan tuhottomasti, kun jotkut äidit luulivat tietävänsä, millainen äiti minusta tulee. Kun heillä kerran on kokemusta, jota minulla ei ole. Odota vain… -tyyliset kommentit harmittivat. Ei kannattanut kuulemma vannoa mitään, kun ei voi tietää etukäteen. Minua kuitenkin helpotti se, että koin voivani ihan itse päättää, millainen äiti minusta tulee. Minulla on kontrolli. Tiesin, että tunnen itseni paremmin kuin muut. Tiesin, etten yhtäkkiä muutu ihmiseksi, jota en itsekään tunnista.
Päätin, etten missään nimessä anna itseni katkeroitua, ulkonäköni ja kuntoni rupsahtaa, parisuhteeni väljähtää ja niin edelleen. Tätä mieltä olen ehdottomasti edelleen. Olen myös aina tiennyt, niin etu- kuin jälkikäteenkin, että pystyn ihan hyvin antamaan lapseni luotettavan hoitajan käsiin ja lähtemään pois hänen luotaan tekemään omia juttujani. Jotenkin ahdistuin etukäteen siitä, kun muut tuntuivat muka tietävän paremmin, etten pystyisi poistumaan mihinkään vauvani viereltä tai ainakin itkisin hillittömästi, jos erehtyisin jonnekin lähtemään. Minä tiedän, millainen minä olen. Olen lapseni suhteen rauhallinen ja tiedän, että muutkin pystyvät häntä hoitamaan. Hän pärjää aivan hyvin, vaikka olisin tovin poissa.
Tiesin myös, ettei parisuhteestani tule mitenkään toisarvoinen, kun saan lapsen, vaikka siitäkin on peloteltu. Päinvastoin. Minusta on tuntunut, että jotkut ovat yrittäneet vihjata, että rakkaus miestä kohtaan tuntuu vähäpätöisemmältä, kun elämään tulee rakkaampi henkilö. Minä en kuitenkaan koe asiaa näin. Rakkautta on erilaista. Meidän yhteinen onnemme ja mieheni onni ovat minulle nyt suorastaan tärkeämpiä kuin koskaan aiemmin. Parisuhteessa on ollut minulle ennenkin hirveästi menetettävää, mutta nyt siinä on vielä moninkerroin enemmän. Haluan vaalia sitä vieläkin enemmän kuin aiemmin. Tunnen myös, että rakkaus ja keskinäinen kunnioituksemme ovat vain kasvaneet huimasti näiden viikkojen myötä vauvan kanssa. Mieheni on ollut pitkään rakas kumppanini, mutta nyt hän vielä jotakin paljon tärkeämpää, hän on oman tyttäreni isä. Erään lukijan toivotukset jäivät mieleeni: muistakaa pysyä samalla puolella.
On siis ollut huojentavaa huomata, etten minä mihinkään ole muuttunut. Elämänmuutos on ollut tietenkin valtava – ei sitä voi oikein edes kuvitella, ennen kuin se on tässä. Mutten minä ole eri ihminen kuin ennen. Totta kai minussa on herännyt tunteita, joita ei ennen ole ollut ja niiden voimakkuus on voinut yllättääkin. Rakkaus lasta kohtaan on sydäntä raastavaa enkä esimerkiksi olisi voinut kuvitella, kuinka hätääntyneeksi voikaan tulla, kun oma lapsi itkee – tai kun hän sairastuu NUHAAN! Uskon että minut voi silti tunnistaa samaksi ihmiseksi, kuin mitä olin ennen äitiyttä. Toivottavasti olen tai ainkin minusta tulisi parempi versio itsestäni.
Yhdessä asiassa olen joutunut syömään sanani, mutta siitä ja muista yllätyksistä lisää myöhemmin…
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
Aivan tajuttoman hyvä kirjoitus! Olen itsekin ajatellut samoja asioita (ja myös ärsyyntynyt tietyistä ”viisaista ja kokemuksella kerrotuista” letkautuksista). Sinun mainitsemiesi asioiden lisäksi itseäni kismittää lukuisat kommentit siitä, miten minun nyt pitäisi nukkua ja nauttia joutenolosta — kun vielä voin. Siis mitä?!? Lisäksi pitäisi kuulemma muistaa nauttia siitä, miten voin VIELÄ syödä ruokani lämpimänä. Sokerina pohjalla tunteeni saa kuumenemaan myös kaikki taivastelut ”jaa sitä ollaan vielä yhdessä koossa!”…
Suunnattoman outoa, että elämän kuvitellaan muuttuvan täysin ”vieraaksi” ja nimenomaan korostetaan muutoksia mahdollisimman negatiiviseen sävyyn. Onkohan tällaisille taivastelijoille tullut mieleen, että vauvamme on erittäin toivottu ja tiedostamme kyllä elämänmuutoksen. Miksi elämä pitäisi kokea jotenkin hirveän vaivalloiseksi ja hankalaksi, sitten kun se oma vauva on syntynyt? Itse en todellakaan koe, että joudun luopumaan ”omasta minuudestani” ja elämästäni.
Okei. Hermot ehkä vähän kireällä näin loppuraskaudessa, mutta voi että teki hyvää avautua 😀 KIITOS sinulle loistavasta blogista. Onnea ja iloa teidän vauva-arkeen! 🙂
– oman vauvan näkemistä odottava, rv 38+1
Tämä oli todella lohdutttava postaus näin esikoistaan odottavalle, joka painii samojen ajatusten ja kysymysten kanssa. Kummaa, miten sitä on alkanut stressaamaan sitä, ettei minusta yhtäkkiä tule verkkareissa, crocseissa ja aivan räjähtäneenä kaikkialla vaeltavaa kummitusta vaan pysyn omana itsenäni edelleen. Tiedän, aika turhamaisia ajatuksia kun tärkeintä kuitenkin on lapsen hyvinvointi, mutta kummasti sitä kaikenlaiset ajatukset valtaavat pään isojen muutosten äärellä!
Kiitos näistä postauksista, niitä on erityisen kiva lukea kun samat ajat ovat meillä kohta edessä. 🙂
Veit sanat suustani! Minäkin odotan esikoistani ja fiilikset ovat ihan samanlaiset. Ihana kuulla, että muutkin ovat murehtineet samoja asioita. Tässä pyörii niin monenlaisia asioita mielessä, kun tietää asioiden muuttuvan, mutta tiettyjen asioiden toivoisi kuitenkin säilyvän ennallaan. Kiitos vertaistuesta 🙂
Jokainen toki tuntee itsensä, toiset paremmin ja huonommin. Lapsen syntymä muuttaa elämää paljon, vaikka asioita ottaisi paljon selvää etukäteen, niin monia asioita on kuitenkin voi olla vaikea suhteuttaa miten se konkreettisesti omassa elämässä tuntuu. Vauvojakin on joka lähtöön, niin kuin aikuisiakin. Jos on sattunut saamaan ”helpon” vauvan, joka syö ja nukkuu ja on perustyytyväinen hereillä ollessaan, niin on hyvinkin helppo olla oma vanha itsensä, hoitaa parisuhdettaan, hoitaa ulkonäköään tms. mistä nyt kukin tykkää. Mut heti, jos pakkaa sekoitetaan jollakin ”ongelmalla” huonosti nukkuva vauva / koliikki / terveys-ongelmat, niin tilanne muttuu kyllä mielestäni jo ihan eriksi, ja on aika ymmärrettävää että tingii monestakin asioista.
Ihan oikeasti, vaikka asioista ottaisi selvää, niin kaikkea ei voi tietää etukäteen. Usko pois! Elämä heittää ihan varmasti yllätyksiä eteen. Jos ei vielä ole, niin monta juttua voi olla edessä. Pienestä suureen. Niin se vaan on ja ei koske pelkästään lapsi asiaa. Harva varmaan muuttuu toiseksi ihmiseksi kuin on ollut, ainakaan lapsen saamisen takia. Ellei sitten ole todella huonosti nukkuva vauva, ja univelkaisena on ihan varmasti jotain ihan muuta kuin oikeasti, mutta kun ajan kanssa univelka on kuitattu (toivon mukaan), niin kyllä sitä palautuu. Omalta kohdalta tuntuu, että ensimmäisen lapsen syntymä ei muuttanut minua, mutta ajan kanssa muutoksia on tapahtunut. Hiljalleen, niin kuin varmasti olisi muutenkin. Asiat ovat muuttaneet tärkeysjärjestystään ajan myötä.
Lapsen/lasten saaminen muuttaa ihmistä, ei yhdessä yössä, vaan ajan kanssa. Muuttaisi elämä kyllä muutenkin. Itse huomasin olevani ensimmäisen lapsen kohdalla jossain määrin pingottaja jotta asiat menisivät ”muka oikein”. Toisen lapsen kohdalla luotti jo paremmin siihen, että elämä hoitaa asiat kuntoon ja olin rennompi. 🙂
Jotenkin mulla nousi vähän karvat pystyyn tästä kirjoituksesta; melkoisen vahvoja mielipiteitä! Oma reaktio johtunee toki siitä, että oma kokemukseni vauvavuodesta ei ollut kovin ruusuinen. En myöskään ollut miettinyt mitään noin valmiiksi, ts. sitä, millainen äiti, vaimo ja nainen haluan olla kun lapsi on syntynyt. Ja vaikka olisinkin, niin viimeisen kolmen vuoden aikana mielipiteet ovat muuttuneet totaalisesti suuntaan ja toiseen jo monen monta kertaa. (Valitettavasti tämä kuulostaa nyt ihan siltä mitä minä sanoin/odotas vaan -meiningiltä ;).)
Olen samaa mieltä kommentoijan neito kanssa. Jos vauvan elämän alkutaival sujuu ilman suurempia ongelmia, on paljon helpompaa pitää kiinni siitä, millaista oma elämä on ollut ja millainen ihminen on itse ollut ennen lapsen syntymää ja haluaa olla lapsen saamisen jälkeenkin. Ihan niin helppoa ei ole pitää periaatteistaan kiinni, jos lapsi on esim. sairas, ei nuku jne.
Tärkeistä asioista pieni kevennys, jotta en vallan negailisi :). Toisten ajattelemattomat kommentit saattavat joskus tuntua tosi ikäviltä, tai jälkikäteen ajateltuna täysin absurdeilta. Kun poikamme oli 8kk, olimme (ekaa kertaa lapsen syntymän jälkeen) lähdössä mieheni kanssa hääpäivän kunniaksi ulos syömään ja jättämässä lapsen isovanhemmilleen pariksi tunniksi hoitoon. Kun fiilistelin tulevaa ravintolailtaa parille ystävälleni, yksi ystäväni totesi toiselle (molemmilla heillä pari vuotta vanhempia lapsia), että ”milloinkohan me käytiin ekaa kertaa ulkona, ei varmaan vielä ainakaan ekaan vuoteen kun ei silloin ollut mitään niin tärkeää, että olisi viitsinyt lapsen jättää”. Ihanaa marttyyri- ja uhrautumisäitiyttä :D! Itse pidän parisuhdetta myös sen verran tärkeänä, että haluan edes hääpäivänä lähteä ulos syömään…kaikki ilmeisesti eivät :).
Itse en voi enää sanoa olevani sama ihminen kuin ennen lapsen saamista. Osa muutoksista on positiivisia, kuten itsekkyyden vähentyminen, osa taas ei niin positiivisia – kuten se, että monet asiat, joista olin ennen tosi kiinnostunut ja innoissani eivät enää tunnu niin tärkeiltä. Osittain tämä selittyy toki sillä, että ”ruuhkavuosissa” (inhoan tota termiä) ei aikaa ja jaksamista yksinkertaisesti ole kaikkeen, ja siksi pitää valikoida vain ne tärkeimmät asiat, joihin haluaa panostaa ja jotka edesauttavat omaa jaksamista.
Mietin aihetta itsekin juuri, kun yksivuotiaan lapseni seurassa yht’äkkiä havahduin tunteeseen siitä, että olen ihan oma itseni. Se oli ihanaa ja vapauttavaa huomata. Että vaikka elämä on muuttunut totaalisesti monella tapaa, niin edelleen, taaperon äitinä, hiekkalaatikon reunalla, olen se ihan sama oma itseni. Just mä. Ja samoin parisuhde ja rakkaus on pysynyt ennallaan, ei vauva miestä syrjäytä. Yhteenkuuluvuuden tunne tuntuu vain kasvaneen, kun ollaan yhdessä lapsen vanhemmat, perhe kolmistaan.
Minuakin vähän ärsytti raskausaikana tuontyyliset ohjeet ja viisastelut kokeneilta äideiltä. Mutta myöhemmin olen miettinyt, ettei niillä mitään pahaa yleensä tarkoiteta tai yritetä aina päteä. Itse ainakin koen, että kun varauduin suunnilleen ydinsotaan, ei vauvan syntymä ollut minkäänmoinen shokki vaan elämänmuutos meni helpommin kuin olin varautunut. 🙂 Ja paljon tietysti on kiinni vauvasta, millainen luonne, nukkuuko jne. Ystäväni sai huonosti nukkuvan vauvan, eikä muista ekoista kuukausista mitään. On selvää, ettei silloin ole aikaa eikä energiaa parisuhteelle, harrastuksille ym, muttei se kuitenkaan tarkoita, että ihminen olisi jotenkin muuttunut tai ”antanut periksi”. Joskus voi olla jopa helpompaa vain antautua hetkeksi ja sopeutua lapsen vaatimuksiin, kuin yrittää väkipakolla pitää kiinni jostain vanhasta. Varsinkin, kun nämä ovat vain ohikiitäviä vaiheita.
Totta, itsekin olin ahdistuneena itku kurkussa kun jotkut sukulaiset sanoivat ”seuraavan 18 vuoteen et ole enää oma itsesi,olet äiti”. Miehelleni ei tietenkään mitään vastaava sanottu. Onhan äitiys muuttanut minua, mutten mitenkään koe olevani pelkästään poikani äiti.
Ajattelen aivan samalla tavalla! Itselläni korostuu se, että jos joskus miehemme kanssa haluamme perheenlisäystä, meidän parisuhde ja keskinäinen rakkaus on se perusta, jolle tämä perhe rakentuu. Omaan korvaan särähtää tosi paljon se, kun jotkut hehkuttaa, että omaa lastaan rakastaa eniten maailmassa. Itse haluan ensisijaisesti rakastaa miestäni, koska ilman häntä tätä perhettä ja mahdollista lasta ei olisi olemassa. Vaikka lastaan rakastaisikin ja se olisi kuinka etusijalla, niin toivon ja haluan, että omassa elämässäni ykkössijalla (itseni lisäksi) olisi mieheni.
Eikä se tarkoita sitä, että lapsi istuu illat sitterissä kun äiti ja isi juo viiniä sohvalla ja viettää laatuaikaa keskenään. 😉 Vaan juuri sitä samalla puolella olemista, keskinäistä kunnioitusta ja arvostusta.
Kyllä minusta jokainen lapsi ansaitsee olla tärkein ihminen vanhemmilleen. Vielä aikuisenakin minua lämittää kun äiti tai isä sanoo rakastavansa minua ja siskoani yli kaiken. Se antaa turvaa ja lämpöä ja haluan välittää tämän tunteen myös pojalleni. Kyllä me kuitenkin rakastamme mieheni kanssa toisiamme syvästi emmekä laiminlyö parisuhdettamme.
Eikös aika moni parisuhdeterapeuttikin sano, että perheessä vanhempien parisuhde pitää nostaa ykköseksi, sillä vanhempien välinen suhde on lapsen koti. Kun asiaa hetken ajattelee, tajuaa, että tuo ajattelumalli on itsekkyydestä aika kaukana.
Noin yleisesti ottaen katsoisin aika turhaksi alkaa arvottaa, että ketä tässä paketissa nyt rakastan eniten ja ketä toisiksi ja ketä kolmanneksi. Kunhan rakastaa ja myös sitoutuu rakastamaan niinäkin kausina, kun elämä on yhtä henkistä marraskuun maanantaita. Sillä varmaan pääsee aika pitkälle.
Jep, näin mäkin olen lukenut ja mielessä pitänyt! 🙂
Tähän kommentoisin itse, että rakkauden määrä kasvaa lapsen myötä. Se on uskomatonta mutta mielestäni ihan totta. Rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, miestäni enemmän kuin koskaan ja silti olen itse oman elämäni tärkein ihminen. En ihan ymmärrä miksi pitäisi edes miettiä rakastaako enemmän lastaan vai puolisoaan. Eikö voi rakastaa yhtä paljon montaa ihmistä kerralla?
Mieheni hämmentyi kerran viime keväänä kun olimme autossa maantiellä, minä kuskina, kyydissä mies ja ainoa poikamme ja edessä oli hitaasti ajava rekka. Totesin miehelle että enpä taida yrittää mitään hölmöä ohitusta kun kerran kyydissä on kolme minulle rakkainta ihmistä. Mies hämmentyi ja luuli että olen raskaana. Sanoin miehelle että tarkoitin kolmella rakkaimmalla häntä, lasta, ja itseäni.
Minustakin on outoa edes miettiä, ketä rakastaa eniten. Minä ainakin koen, että rakastan hyvin eri tavalla eri ihmisiä 🙂 Ei minulla ole tarvetta vertailla rakkauden määrää, miksi pitäisi?
Niinpä! Onhan romanttinen rakkaus puolisoa kohtaan ihan erilaista kuin äidinrakkaus. Tai se rakkaus jota siskona tunnen sisaruksiani kohtaan jne. Ei niitä voi laittaa mihinkään järjestykseen. 🙂
Kyllä mulla ainakin (tulevan) lapsen isä on ainoa perheenjäsen, jonka oon itse saanut valita ja ansaitsee siten ihan erityisen paikan 😀 Me ollaan kuitenkin se tiimi, jonka varassa tää homma pyörii tai ei pyöri. Lasta rakastaa sitten (jos rakastaa, uskalsinpas sanoa!) eri tavalla eikä sen tarvitse olla vanhempien välisestä suhteesta pois, tai toisinpäin.
Ei minunkaan mielestä rakkautta kuulu vertailla, kai nyt jokainen tajuaa, ettei äidinrakkaus ole sama kuin pariskunnan välinen rakkaus. Mutta on kyllä surullista jos lapsi ei saa olla se tärkein vanhemmilleen. Mitä sitten jos vanhemmat eroavat? Meneekö uusi puolisokin sitten aina edelle? Ikävä kyllä niinhän se joskus menee. Läheinen ystäväni tuli isänsä hylkäämäksi koska ”vanhat” lapset eivät sopineet uusiin perhekuvioihin. Ei kukaan sellaista ansaitse. Onneksi minun vanhemmat ovat osanneet hoitaa parisuhdettaan mutta silti rakastaa meitä lapsia yli kaiken,se on ollut korvaamaton voimavara.
Eihän kukaan ole tässäkään sanonut, että se lapsi/lapset eivät olisi vanhemmilleen tärkeimpiä. Tottakai oman lapsen eteen tekee kaikkensa, mutta voi sitä samalla rakastaa puolisoaan aivan yhtä paljon kun lastaan.
Minulla lapsuudessa ainakin molemmat vanhemmat kertoivat kuinka rakastavat minua ja veljeäni, mutta myös toisiaan. Ja jos äidiltäni kysyin kuka on hänelle tärkein vastasi hän, että me kolme. Oli ihanaa nähdä kuinka vanhemmat olivat tiimi ja huomata, että he huolehtivat toisistaan, ja minun mielestäni, silloin myös paremmin meistä.
Just näin 🙂
Olipa jotenkin tosi huojentavaa lukea tämä teksti. Noin puoli tuntia aiemmin, lukiessani HS:n uutista ”vauvakadosta”, tuumin, että milloinkohan sitä itse on valmis äidiksi. Äitiyttä ja pikkulapsiaikaa miettissäni silmien edessä vilisi niin auvoisia kuin rankkojakin asioita, mutta eniten ehkä huoletti se, että en ole valmis… kadottamaan itseäni. Tämä sun kirjoitus muistutti siitä, että se ei ole lainkaan tarpeellista! Totta kai elämä muuttuu, radikaalistikin, mutta kyllähän minä tulen olemaan minä. En haluaisi kadottaa itseäni siihen syvään äitiyskuiluun, johon moni humpsahtaa eikä välttämättä koskaan nouse takaisin – eikä siinäkään mitään vikaa ole, mutta kun en koe sitä näin etukäteen omaksi jutukseni, vaikka äitiys onkin suurimpia haaveitani.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja blogista! Sitä näin lapsettomanakin lukee mielellään, kun sulla on niin mielettömän terveen oloinen asenne. Sä et ole sinne äitiyskuiluun tipahtanut, mutta vaikutat aivan upealta äidiltä. Sellaiselta, jollainen haluan itsekin ehkä jonain päivänä olla!
nämä ”äitiyskuiluun tippumiset” ja ”itsensä menettämiset” näin reilun vuoden vauva-arjen kokemuksella kuulostaa aika ankealta. Itse koin, että olisin saanut mennä ja tehdä niin paljon kuin haluan, mies oli välillä kotona kokopäiväisesti ja hyvät tukiverkot, mutta en JAKSANUT.
Ensimmäiset kuukaudet menevät sisulla/hormoonihöyryissä, mutta viidennen kuukauden kohdalla olin jo ihan poikki. Ulkopuolisen silmissä ehkä vaan halusin nyhvätä kotona, mutta totuus on, että yöt olivat kaameita ensimmäiset 9kk ja väsymys oli niin fyysistä, ettei muut, kuin kävelylenkit oikein luonnistunut, vaikka aiemmin liikuin aktiivisesti joka päivä (puolimaraton, jumpat jne…) Lapsen kanniskelu on myös aika fyysistä hommaa. Kaikki lapset eivät myöskään nuku päivisin pitkään, joten lapsen vetäessä puolen tunnin tirsat ehdit käydä vessassa ja keittää kahvit, usein myös juoda lämpimänä. Lapset ovat vain niin erilaisia ettei mitään yhtä mallia äitiyteen ole. Eihän ihmiset muutenkaan säily ”samanlaisena” vuodesta toiseen, vaan kiinnostuksen kohteet muuttuvat, kun elämään tulee tärkeämpää sisältöä.
Mutta eihän kukaan ole kehittämässä mitään yhtä mallia äitiyteen vaan nimenomaan puhutaan omista henkilökohtaisista kokemuksista?
Mulle tämä postaus oli helpottavaa luettavaa, kun tässä esikoista odotan, mutta kommentit on kyllä hämmentäviä. Minä ainakin luin tämän tekstin ihan Irenen omina kokemuksina, en minään julistuksena siitä, että rankka vauvavuosi ei ole totta tai ettei ihminen muuttuisi elämänsä aikana mihinkään.
Minusta on mukava lukea joskus jotain kivaakin vauva-ajasta, kun yleensä saa lukea vain sitä puklun täyteistä valvomista, jossa parisuhdetta, omia menoja, identiteettiä, ystäviä tai mitään muutakaan ei enää ole. Varmasti niitäkin hetkiä on, kun sinne äitiyteen hukutaan ja vauva on kipeä/kiukkuinen/hereillä 24/7, eihän sitä tässä kukaan kiellä, mutta tuntuu että se pitää aina muistaa sanoa, koskaan ei saa olla muutoin.
Tämä on asia, joka muutenkin varsinkin äitiyttä koskevissa blogeissa harmittaa. Kun on joku selvästi hyvällä mielellä kirjoitettu teksti, jossa kerrotaan, ettei kaikki ehkä menekään aina huonoimalla mahdollisella tavalla, niin siihen on pakko kommentoida, että kyllä aina jollakin menee huonosti ja ettei kirjoittaja nyt yhtään ota huomioon sitä, että jollain on se hankala vauva.
Minä koen, että on aina mukavampi lukea ihmisten henkilökohtaisia blogeja nimenomaan henkilökohtaisten tunteiden ilmentäjinä. Jos haluan lukea tekstin, jossa otetaan huomioon kaikki mahdolliset eri tavat kokea ja nähdä asiat, luen jotain ihan muuta. Tämä kommentti meni nyt ehkä hieman laajempaa perspektiiviin kuin vain tähän yhteen postaukseen ja blogiin, mutta tämä on mietityttänyt kun on loppuraskaudessa jumiutunut sohvalle ja lukenut luvattoman paljon erilaisia tekstejä vanhemmuudesta, äitiydestä, parisuhteesta, vauvoista yms.
Totta tämäkin. Tästä kommentista mulle tuli sellainen olo, että on pakko vähän puolustaa omaa kommenttiani. (Yleensä en edes kommentoi netissä, ja nyt kun sen kerran tein, taisin ampua itseäni jalkaan ;).) Jos & kun Irenen kirjoitus perustui hänen omiin kokemuksiinsa vauva-ajasta, niin oma tulkintani tekstistä perustui myös omille kokemuksille; koska oma vauvavuosi oli rankka, niin tulkitsin tämän totta kai eri tavalla kuin joku sellainen, jonka kokemus tai ajatusmaailma on erilainen. Omalla kommentillani yritin sanoa lähinnä sitä, että vaikka mielipide jostain asiasta olisikin vahva, sen voi esittää monella eri tavalla. Omista lähtökohdistani johtuen provosoiduin kirjoituksesta, vaikka se ei varmastikaan ollut tarkoitus.
Enkä tarkoita myöskään sitä, että jonkun hyvin sujunut ja helppo vauva-aika olisi jotenkin minulta pois. Olen tosi iloinen Irenen puolesta, että hän kokee äitiyden ilmeisen luonnollisena. Ja onhan mullakin nykyään maailman suloisin ja ihanin taapero, joka oppii koko ajan uusia mahtavia juttuja, ja olen perheestäni ihan superonnellinen. 🙂
En ihan ymmärrä, miksi minun pitäisi omassa blogissani sensuroida omia kokemuksiani? Ei tässä ollut varsinaisesti edes kysymys minun _mielipiteestäni_ vaan minun kokemuksistani. 🙂
Onneksi olkoon, todella! Sinulla on elämä sujunut vauvankin kanssa. Se on minusta vilpittömästi hienoa! Muista kuitenkin, että syy siihen ei ole se, että olisit itsensä ja parisuhteensa unohtavia vanhempia parempi. Syy siihen on yksinkertaisesti se, että vauvasi on mahdollistanut sinulle sen. Näin ei kaikilla valitettavasti ole. Kun vauva nukkuu max. 15 min kerrallaan ja itkee muutoin koko ajan, ei aikaa vain jää itselle tai kumppanille. Niiden aika tulee sitten myöhemmin.
En puhunut tässä postauksessa muista, en ainakaan muiden parisuhteista, vain itsestäni, minun kokemuksistani 🙂
Mahtava kirjoitus! Itse en viitsi vaihtaa kuulumisia muutaman mieheni sukulaisen kanssa, koska tavallisetkin asiat mitä olemme puuhailleet, ei ole mammojen mielestä mistään kotoisin koska olemme heitä nuorempia eikä meillä ole lapsia. Jopa ”olit soittanut, oltiin salilla” saa aikaan ”no helppohan teidän on, minä olen 6 vuotta hikoillut vaunujen kanssa, odotas vaan tuokin loppuu aikanaan”-valitusvirren. Kamalaa. Ymmärtäisin reaktion, jos revittelisin omalla vapaudellani tai viittaisin kintaalla heidän valituksilleen.
Olen pelännyt, että joudun samaan kuplaan kun joskus niitä lapsia (toivottavasti) saan. Tämä postaus toi kyllä toivoa: kaikki eivät putoa täysin äitiyskuiluun ja omat aivot, ajatukset ja parisuhdekin on mahdollista säilyttää vaikka kaikilla niin ei olisikaan! 🙂 Tsemppiä perheellenne!
Kiitos Irene blogistasi! Olen seurannut oman raskauden aikana blogiasi tiiviisti ja tämäkin teksti osui ja upposi. On ollut mukava näinä kuukausina lukea miten olet rehellisesti kokenut äitiyden ensi viikot ja on huojentavaa huomata, että vaikka niitä kauhutarinoita ja varoitteluja saa kuulla joka tuutista, niin se ei tarkoita sitä, että KAIKILLA elämä heittää häränpyllyä kun lapsi astuu kuvioihin. Vielä muutaman viikon on toivoa 😉 Kolmenkymppiin mennessä on saanut nähdä miten osa tutuista äitiyden myötä muuttunut ns. ”äitimonstereiksi”. Itse olen päättänyt olla jatkossakin sama minä, vaikka uusi rooli onkin astumassa kuvoihin: lapselleni paras äiti, hassutteleva vaimo, hölmö tytär, rempseä ystävä -> minä. Jatka samaa rataa ja jätä mielensäpahoittajien kommentit omaan arvoonsa. Ei tekstiäsi voi käsittää noin väärin…huhhuh!
Kiitos tästä <3 🙂
Kiitos aivan mahtavasta blogista! Oma esikoiseni syntyy aivan pian. Olen alusta asti blogiasi lukenut ja monessa kohtaa jaan ajatuksesi – aina oikein odotan uusia kirjoituksiasi! Lapsemme on kovin toivottu ja odotamme häntä enemmän kuin mitään muuta, mutta silti esimerkiksi suunnittelen jo palaavani töihin ainakin osittain heti kun se on mahdollista ja tästähän – niin kuin arvata saattaa – saan kuulla aika monenlaisia mielipiteitä. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän, että tarvitsen jotain muutakin sisältöä elämääni kuin kotona olemista, jotta voin hyvin. Ja kovasti uskon, että jos minä voin hyvin niin voin olla lapselleni hyvä äiti ja miehelleni hyvä puoliso.
Itsellä kesti että lapsi oli n.2v kun ilokseni huomasin, että olen aika lailla oma itseni taas. Se oli ihana hetki tajuta asia!
Kun alku onkin jotain aivan muuta, mitä ajatteli vauva-ajan olevan, eikä toista lasta uskalla ajatellakaan vuosien jälkeenkään, niin tietää miksi toisilta tulee negatiivista kommenttia raskaanaoleville. Itsekin sorruin tähän kun oma lapsi oli alle 1,5v ja se harmittaa. Omalle kohdalle sattui maailman ihanin lapsi, joka oli vauvana maailman hirvein. Mitään aiempaa kokemusta ei ollut vauvoista, mutta se oli yksinkertaisesti hirveintä aikaa elämässäni. Vauva huuti PALJON, hän ei viihtynyt lainkaan lattialla, sitterissä tms., häntä piti kantaa ja pomputtaa koko ajan sylissä, hän nukkui päiväunet vain liikkuvissa vaunuissa tai kantorepussa kun kävelin, yöt hän nukkui vain meidän välissä ja heräilin 1,5vuotiaaksi asti 3-8 krt/yö. Hän ei suostunut syömään tuttia, vain tissi kelpasi. Hän ei juonut tuttipullosta, vain tissistä. Meillä ei ollut perhettä lähellä, että joku luotettava hlö voisi joskus tulla edes hetkeksi hoitamaan vauvaa. Mies kävi töissä ja vapaa-aikana remontoi uutta kotiamme. Se jäätävä väsymys ja erakoituminen kotiin jatkuvasti huutavan vauvan kanssa teki minusta monsterin sisäisesti. Kaikki sanoo, että vauva-aikaa kuluu nopeasti, mutta se 1,5v. armottoman väsymyksen ja vaikean vauvan kanssa tuntui piiiiitkältä ajalta. Itse ole ajatellut että menisin psykologin luokse juttelemaan rankasta vauva-ajasta, koska sen ajattelu saa minut edelleen todella surulliseksi ja huomaan olevani joskus jopa kateellinen äideille, jotka voivat esim. tavata ystäviään kahvilassa ja vauva kulkee nätisti mukana. Silloin minustakin varmasti tulisi tsemppaavampi toisille äideille, erityisesti tuleville! <3
PS. Tein raskausaikana mieheni kanssa sopimuksen, että ensimmäisen kahden vuoden aikana (= lapsen syntymästä kahden ensimmäisen vuoden aikana monet pienten lasten vanhemmat eroaa) yön pikkutunneilla väsyneenä sanottuja asioita ei saa muistaa. Ja se oli meille tosi hyvä diili! Kun lapsi täytti kaksi vuotta, joimme onnellisina shampanjaa. Ja ollaan yhä onnellisia. <3
Kuulostaa tosi kurjalta, olen pahoillani että teillä vauva-aika oli noin kurjaa 🙁 mene ihmeessä juttelemaan psykologille!
Palaan vielä kommentoimaan, lähinnä siitä näkökulmasta, että kokemuksesi on arvokas ja rehellisesti kirjoitettu. Se herätti meissä lukijoissa omia kokemuksia, joita ei liene myöskään syytä sensuroida? Raskaanaolevia täällä on kommentoijina paljon, mutta ei liene epäoleellisia muiden äitien kommentit, vaikka kokemus olisikin lähes vastakkainen?
Jos on ennen lasta vannonut toimivansa tietyllä tavalla… Se ei vaan ole kaikissa tilanteissa mahdollista.
Kiitos mukavasta blogistasi ja aurinkoista syksyä!