Havahduin eilen siihen, että luonnostelin kirjoitusta äidin oman ajan ottamisesta sanan tarkkuudella aivan liian kauan. Pyörittelin pääni puhki, miten päin minkäkin asian sanon, jotta kukaan ei vetäisi hernettä nenäänsä. Selittelin ja viilailin. Sinänsä hölmöä ajanhukkaa, sillä aikani on muutenkin kortilla ja koska jotkut ymmärtävät väärin joka tapauksessa, sanoinpa asiani sitten miten tahansa.
Viilasin kirjoitusta entistä tarkemmin, sillä koin että jotkut lukivat Oma itseni -kirjoituksen hiukan väärin. Voi olla, että näitä väärinlukijoita oli vain kourallinen, mutta he jäivät silti mieleeni.
Olin suunnannut kirjoituksen niille minunlaisilleni naisille, jotka pelkäävät itsensä menettämistä äitiyteen – turhaan. Kirjoitus ei siis ollut kohdistettu niille äideille, joiden vaikea vauva-arki ei mahdollista parisuhteen ja itsen hoivaamista. En todellakaan ylenkatso väsyneitä äitejä, joiden elämän esimerkiksi huonouninen tai sairas lapsi on mullistanut niin, ettei millekään muulle jää aikaa. Päinvastoin. Nostan hattua ja korkealle – en tiedä, miten teette sen. Teissä on huikeita voimavaroja.
Kirjoitin siitä, kuinka voi olla äiti ja oma itsensä samaan aikaan. Myös he voivat olla, joilla vauva-arki on raskaampaa. Omat tarpeet ja parisuhde on ehkä laitettava hetkeksi sivuun, mutta niihin pystyy taatusti palaamaan, kun arki rauhoittuu ja lapsi kasvaa. Ennemmin tai myöhemmin! Jos vain haluaa ja kokee ne asiat tärkeiksi.
En tarkoittanut, että olenpa minä erinomainen, kun jaksan olla muutakin kuin äiti. Totta kai meidänkin elämämme on mullistunut aivan valtavasti! Enkä edes ole väittänyt, ettei meillä olisi vaikeuksia. Kirjoitus ei vain käsitellyt niitä.
Harmittaa, että monesti äidit tarkastelevat muiden äitien asioita ja sanomisia kuin piru Raamattua. Olen huomannut ilmiön yleisemminkin. Äidit saattavat olla mielensäpahoittajista pahimpia. Tietysti vanhemmuus aiheena on todella arka, onhan äitiys niin valtavan tärkeä ja mullistava asia. Jokainen äiti yrittää olla paras äiti lapselleen ja silloin on pakko uskoa vakaasti, että tekee itse kaiken oikein. Joku saattaa kokea muut äitiyden tavat uhkaaviksi. Onko se oma tapa sittenkään paras kun tuo toinen tekeekin eri tavalla?
Toivoisin, että äidit luottaisivat itseensä enemmän. Silloin kenties vältyttäisiin tältä kummalliselta sodalta, jota äidit nykyisin käyvät. Jos joku muu tekee eri tavalla, se ei tarkoita että sinä tekisit väärin. Ja jos joku kertoo omasta tavastaan, se ei tarkoita automaattisesti sitä, että hän arvostelisi niitä, jotka tekevät eri tavalla. Voin vakuuttaa, etten ainakaan minä väitä, että kaikkien pitäisi tehdä kuten minä teen. Enkä tässä nyt edes väitä olevani mikään pyhimys, joka ymmärtää kaikkia. En vain yksinkertaisesti ole hirveän kiinnostunut muiden asioista.
Esimerkkinä Oma itseni -kirjoitukseni ja sen kommentit. Joku ehkä haluaa upota nilkkojaan myöten sinne äitiyden syvään kuiluun ja vaikka unohtua sinne iäksi. Joku toivoo äitiydeltä nimenomaan muutosta omaan itseen. Se on kertakaikkisen ok. Minä kerroin vain omista tuntemuksistani ja tsemppaan samanhenkisiä!
Yritetään kuunnella toistemme kokemuksia provosoitumatta ja ottamatta jatkuvasti itseemme. Kyllä minäkin kuohahdan helposti tietyistä aiheista. Mutta samalla luotan itseeni äitinä ja teen kuten parhaaksi näen – tekivätpä muut sitten täysin eri tavalla.
Yritän olla jatkossa selittelemättä liikaa ajatuksiani ja kirjoituksiani. Yritän antaa jutun luistaa suoraan sydämestä ja olla sensuroimatta liikaa. Toivon vain, että lukijani muistavat, että tämä blogi kertoo yhdestä tavasta olla äiti – muita ollenkaan väheksymättä.
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
En ota asiaan muulla tavalla kantaa kuin sanomalla, että minusta se on niinpäin että nykyään ylikorostetaan oman ajan tärkeyttä ja minä minä minä kulttuuri jyllää. Onhan se perheen kanssa puuhastelukin omaa aikaa. Jotkut suunnilleen painostavat muita, että jo pienestä vauvasta pitää olla erossa ja jättää hoitoon tai olet suunnilleen lapseen ripustautuja. Että sitä omaa aikaa on saatava jatkuvasti vaikka väkisin, jopa lapsen hyvinvoinnin kustannuksella.
Lapsen kannalta jos ajattelee niin vauvalla on ensisijainen kiintymyksen kohde, joka on yleensä äiti. (Tutkimusten mukaan yli 90% vauvoista valitsee ensisijaiseksi kiintymyksen kohteekseen äidin.) Vauva rakentaa käsitystä maailmasta ja omasta itsestään peilaten tähän primääri kiintymyksen kohteeseen. Vauvalla ei ole kykyä hahmottaa aikaa tai pitää yllä mielukuvaa äidistä pitkiä aikoja. Pitkät ja toistuvat erot äidistä ovat täten vauvalle raskaita kokemuksia, vaikka vauva käyttäytyisi päällisin puolin normaalisti. Vauva ei kestä pitkiä ja toistuvia eroja vanhemmistaan, eivätkä ne ole hyväksi lapsen psyykkeelle. Toki lapsen fyysiset tarpeet voi tyydyttää muutkin kuin omat vanhemmat, nyt puhun vain henkisestä puolesta.
Usein tämä puoli lapsen psyykkisessä kehityksessä ei ole ihmisillä tiedossa.
T. Asiaa opiskellut
Tässä postauksessa ei kyllä ollut nyt tämä sinun aiheesi oikeastaan asiana…
Olen ihan samaa mieltä tämän postauksen kanssa! Amen! Samaa mieltä olen myös nainen27:n kanssa mutta en ymmärrä minäkään miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.
Mutta vielä tämän postauksen aiheesta sen verran, että minäkin olen tulkinnut äitien herkkänahkaisuuden johtuvan heikosta itsetunnosta äitinä. Sellaisesta epävarmuudesta joka toisaalta myös kuuluu äitiyteen ja tarkoittaa vain sitä että haluaa olla hyvä äiti. Olen ollut huomaavinani myös että pahinta tämä on usein pienten lasten (koti)äideillä, ainakin omalla kohdallani otin asiat enemmän tosissani ollessani kotona pienen lapsen kanssa. Nyt ruuhkavuosia viettäessä ei enää vaan jaksa välittää niin paljoa muiden mielipiteistä. Mutta kyllä silti muiden äitien kommenteista osa on silti sellaisia että olis parempi antaa valua kuin vesi hanhen selästä. 😉
Voi Ilona mä olen niin iloinen tän sun blogin olemassaolosta!
Pidän edelleen blogistasi kovasti. Ymmärrän, että vauvan tulo rajoittaa aikaasi paljon. Minusta on kuitenkin hiukan ankeahkoa, että lapsen tulon jälkeen kommentoit oikeastaan vain kommentteihin, jotka ovat oman näkemyksesi vastaisia tai joskus kriittisiä, ja jätät kaiken positiivisen huomiotta. Tämä vain kriittisiin kommentteihin vastaaminen antaa kuvan herkkanahkaisuudesta, mitä et kuitenkaan varmasti ole. Toivon, että sinulla on jatkossakin edes lyhyesti aikaa vastata myös positiivisiin kommentteihin, se innostaa aina kirjoittamaan enemmän ja mikäli olen ymmärtänyt ovat kommentit usein blogin suola.
Linkkasin eilen sun blogitekstiin omasta minuudesta osana äitiyttä, kun koin itsekin vastaavanlaisen ahaa-elämyksen. Voi olla, että tipahdan kovaa ja korkealta, mutta enpähän stressaa nyt odotusaikana niin paljoa, kun luotan siihen, että äitiys ei ole mikään musta aukko ja että kykenen vastaisuudessakin ihan normaaliin vuorovaikutukseen ulkomaailman kautta. Ja tykkään lukea sun tekstejä sen takia, että samaistun moniin ajatuksiin.
Huomaan itsekin täyttäväni tekstiä disclaimereillä (jos lapsi on helppo, minä vaan luulen mutta en varmaan tiedä vielä mitään, voi olla että kaikki muuttuu), koska en haluaisi ärsyttää. Mutta – onhan kommentit ja keskustelut nyt kivoja! Kehotan siis sua olemaan otettu, että sun tekstit herättää tunteita ja mielipiteitä, vaikka siinä äidit teroittelisivatkin kyynärpäitään! Pidä linjasi vastaisuudessakin, sen takiahan me tätä seurataan.
Olen seurannut kiinnostuneena blogiasi, saanhan esikoisen ihan pian.
Minussa monetkaan kommentit eivät ihmetystä aiheuta, koska olen vuosia jo kuunnellut tuttavapiiriäni ja heidän käsityksiään äitiydestä. Ulkopuolisen silmää on näyttänyt siltä, että eniten valittavat ne, jotka tuntuvat menettävänsä identiteetin lapsen takia. Tuntuu siltä, että he eivät osaa erottaa omia kiinnostuksen kohteita ja omia toiveita, vaan heidän on oltava yhdessä roolissa. Ei siis ihme, että muiden ratkaisut pelottavat.
Kun saan omani jo reilusti yli kolmekymmentä vuotiaana, olen ehtinyt tutustua itseeni ja puolisooni. Mielestäni raskaus on vain vahvistanut käsitystä siitä, kuka olen ja mitä haluan. On kummallista, että joidenkin mielestä suunta olisi usein se toinen. Aavistan, kuinka paljon pieni ihminen tulee tarvitsemaan minua. En voi sitä vielä ymmärtää, mutta en löydä yhtään syytä, miksi luopuisin itsestäni.
Jatka valitsemallasi tiellä!
Mun mielestä tuohon ”Oma itseni”-postaukseen tuli hyviä ja fiksuja kommentteja; jotenkin jäi fiilis että vähän nihkeästi suhtauduit noihin eriäviin mielipiteisiin. Eikös se ole hienoa että ihmiset jakaa monenlaisia kokemuksia eikä kaikessa täydy olla samaa mieltä sinun kanssasi. Jos kommentit ovat asiallisia, kuten em. ehdottomasti olivat.
Kiitos ja anteeksi! Kiitos siitä, että väänsit rautalangasta tälle erittäin uupuneelle äidille edellisen kirjoituksesi pointin ja anteeksi eilinen kommenttini. Sen enempää selittelemättä väsymys ja äitiys ovat minulle yhdistelmä, joka nostaa tunteet pintaan ja sumentaa ajatukset. 🙂
Älä turhaan selittele, vaan keskity saamaasi hyvään palautteeseen 🙂 nää nyt vaan sattuu olemaan aiheita, jotka puhututtaa..
Hei Irene ja kiitos erinomaisesta blogista! Vaikka itselläni ei lapsia ole ja emme ehkä mieheni kanssa lapsia haluakaan (elämä on valintoja täynnä ja tämä on meidän valinta), ymmärrän hyvin postauksesi pointin. On ensinnäkin äärimmäisen tärkeää että tuntee itsensä ja tietää kuka on ennen kuin lapsia alkaa tekemään, ja siitä omasta itsestään täytyy pitää myös synnytyksen jälkeen kiinni. Olet lapsellesi äiti, kyllä, mutta samalla olet edelleen miehellesi tasavertainen puoliso. Ja ystävillesi ystävä, siskollesi sisko, äidillesi tytär. Omasta minästään ja ihmissuhteista on pidettävä vauva-arjen keskelläkin kiinni, ja sen oman minänsä kadottaa herkemmin jos ei tunne itseään tarpeeksi hyvin. Jokainen suhtautuu äitiyteen omalla tavallaan, ja se oma toimintatapa kaikille suotakoon. Se että vauva kulkee arjen menoissa ja riennoissa mukana ei tarkoita sitä että olisi yhtään huonompi äiti, jos vauvan ehdoilla mennään. Kritisointia joutuu aina kohtamaan elämän valintojen äärellä, mutta kunnioitan äärimmäisen paljon valintaasi pitää itsestäsi kiinni äitiyden keskellä. Kaikkea hyvää ja tsemppiä arkeen, pitäkää huolta myös parisuhteestanne 🙂
Kiitos ihanasta kommentista! 🙂
Meilläkään esikoinen ei viihtynyt yhtään lattialla ja heti alkoi kamala huuto, kun selkä edes hipaisikaan lattiaa. Niinpä kanniskelimme häntä sylissä ja pidimme sitterissä, koska siinä hän viihtyi. Emme tehneet mitään erityisiä kääntyilyharjoituksia, mutta kyllä hän siitä huolimatta oppi kääntymään 5 kk iässä. Ja nyt 3-vuotiaana liikkuu hyvinkin vauhdikkaasti! 😀
Kuopus taas on viihtynyt aina hyvin lattialla ja alkoi omatoimisesti kääntyillä selältä vatsalleen 3 kk iässä.