Ensi viikolla Marja Hintikka Livessä käsitellään mielenkiintoista aihetta. Samaa aihetta olen minäkin pohtinut jo paljon ennen oman lapsen saamista. Lapsen alituisen viihdyttämisen tarve.
Lapsen synnyttyä äiti ja isä pyörivät hormonihuuruissaan kuin hyrrät (nukkuvan) piltin ympärillä ja virittävät hymynaama-mobilet sängyn yläpuolelle. Lapsen kanssa leikitään ja touhutaan: viedään kolmikuisena vauvauintiin, kesällä Muumimaailmaan ja talvella laskettelemaan – jo ennen kuin vaipoista on päästy eroon. Ja muskari, sehän aloitettiin “hattarat”-ryhmässä heti kun koliikki helpotti! Jos vahingossa joskus jää joku pieni hetki luppoaikaa, työnnetään kouraan puuhakirja tai kehittävä kuvapeli pädiltä. Iltaisin mietitään, saikohan rakkauden hedelmä tänään riittävästi virikkeitä hyvään elämään. Marja Hintikka blogissaan.
Itse päätin jo vuosia sitten, että minähän en istu lattialla tuntitolkulla leikkimässä Barbieilla. En varmasti. Ja sitä mieltä olen edelleen. Äitini on aina sanonut, ettei hän leikkinyt meidän siskosten kanssa. Aikuiset tekivät aina omia juttujaan ja me lapset keksimme omat leikit ja niitähän riitti. Luovuus kukki, kun kuvasimme elokuvia ja musiikkivideoita ja rakentelimme majoja. Meillä oli ihan koko ajan jotain meneillään. Nykyisin lapsilla on hienot keppihevoset (olen kade), meille riitti tallileikkeihin harjanvarret. Asuntoautoreissulla Espanjassa viereisen vaunun lapsilla oli tuliterät superpäheät kauko-ohjattavat autot, me revimme monta päivää huumoria kahdesta superpallosta.
En halua myöskään täyttää kaikkia viikonloppuja Hoplopeilla, Muumimaailmoilla ja kaikenmaailman palllomerillä ihan koko ajan. Varmasti toisinaan teemme jotain lapsen ehdoilla. Ihan odotan sitä innostusta, joka lapsen silmistä paistaa, kun hän pääsee seikkailemaan teemapuistoihin ja leikkipaikkoihin. Haluan itsekin mennä riehumaan koko päiväksi Lintsille ja ihmettelemään Heurekaan ja Luonnontieteelliseen museoon. Oman lapsen riemu on parasta maailmassa. Mutta haluan silti, että teemme vapaapäivinämme ja lomalla koko perheen juttuja. Ja ihan tavallisia arkisia puuhia. Käymme syömässä kavereiden kanssa ja kutsumme ihmisiä kylään. Teemme hyvää ruokaa kotona, katsomme elokuvia ja luemme kirjoja. Ulkoilemme ja urheilemme. Ihan vain olemme.
Jostakin taas täytyisi löytää se kultainen keskitie. Ilman muuta on tärkeää viettää aikaa lapsen kanssa ja olla ihan todella läsnä. Varmasti sitä myös kaipaa, kun on viikot töissä ja yhteistä aikaa jää arkipäivinä pari hassua tuntia. Uskon kuitenkin, että lapsen täytyy antaa olla myös omissa oloissaan. Mietiskellä ja kehitellä omia juttujaan. Antaa mielikuvituksen laukata. En ole vauvaakaan jatkuvasti leikittämässä. Välillä hän unohtuu pitkäksikin ajaksi ihmettelemään lelua ja pyörittelemään sitä käsissään. Tuntuisi ihan hullulta keskeyttää pienen pähkäilyt ja heittää eteen kasa uusia leluja.
Toivoisin myös, että tyttäreni innostuisi jostakin harrastuksesta, joka veisi hänet mennessään. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että joku harrastus täytyy olla. Ihan jo siksikin, ettei tyttö teini-iässä unohtuisi pyörimään kaikiksi illoiksi steissille. Mutta ehkä siinä vaiheessa, kun pienen lapsen päivän täyttävät iltaan asti koulu, läksyt, musiikkiharrastus ja pari urheiluharrastusta kaikkine kilpailuineen, mennään jo pieleen. Toisinaan voisi olla hyvä oleskella ihan vain kotona, mummulassa tai kavereiden kanssa.
Minusta on parasta antaa lapsen olla välillä omassa rauhassaan, mutta silloin kun oikeasti päätetään tehdä jotakin yhdessä, niin silloin se tehdään kaikella sydämellä. En varmasti aio mennä istuksimaan lapsen huoneen lattialle liikuttelemaan ajatuksissani leluja toisella kädellä ja näprämään toisella kädellä kännykkää. Mieluummin olen sitten ihan rehellisesti omissa oloissani sen kännykkäni kanssa. Mutta kun päätetään lähteä yhdessä leikkipuistoon, lukea kirjaa tai leipoa keksejä – silloin yritän olla siinä yhteisessä hetkessä läsnä ihan oikeasti.
Lukulistalle: Tom Hodgkinson – Joutilaat vanhemmat
Aamen! Ei lisättävää 😀
Olen täysin samaa mieltä. Itse en ole ehtinyt leikkimään lasteni kanssa, enkä tee sitä paljon lastenlastenikaan kanssa. Mutta olen olemassa heille kuitenkin koko ajan läsnä. Teemme yhdessä arkisia asioita. Leivomme pullaa, piirrämme, ihailemme luontoa ja-nukumme käsi kädessä. Et sinä lunasta äitiyttä etkä isovanhemmuutta tavaroilla, etkä rahalla saatavilla tuotteilla. Äiti tai mummu lähellä-melkein aina saatavilla, on kaikken parasta lapsen elämässä <3
Mielenkiintoinen kirjoitus! Meitä vahempiakin on tosin moneen junaan. Oma lapseni osaa leikkiä yksin enkä ole koskaan ottanut paineita virikkeiden järjestämisestä. Mutta se riemu kun äiti tulee silloin tällöin rakentamaan duploilla tai leikkimään pikkuautoilla kaksivuotiaan kanssa! Se on kyllä jokaisen lastenhuoneen lattialla vietetyn minuutin arvoista. 🙂
Ja se valtavan ilahtunut ja riemukas ilme taaperon kasvoilla, kun äiti pyörii lumihangessa ja hassuttelee leikissä mukana. Tai tekee jotain muuta lapsellista. Se on meidän kahdenkeskistä aikaa.
Äiti on joskus sanonut, että teki lapset pienellä ikäerolla, sillä hän ei lapsiensa kanssa halunnut leikiä päivät pitkät. Ei leikkinyt, minä ja kolme sisarusta viiden vuoden ikäerolla olimme keskenämme. Pienenä Kun vanhemmat oli navetassa olimme sisällä nelistään tai navetassa ”auttamassa”. Melko pian kun nuorimmainenkin osasi uida, menimme lähistölle uimaan nelistään tai naapureiden kanssa. Jos tylsää tuli aina oli joku leikkikaveri tai tappelupukari. Opittiin siihen, että aikuiset oli aikuisia ja heitä toteltiin. Silloin kun maatalon töistä pääsi päiväksi tai kahdeksi tehtiin koko perheen kesken autoreissuja kesällä tai käytiin laivalla. Parasta silti pienenä oli päästä traktoriin isän kanssa tai kun pääsi yksin jommankumman vanhemman kanssa asioille ja kaupoille. Pieniä iloja,mutta tärkeitä.
Itse ajattelin samoin ennen lapsen saamista. Lapset on kuitenkin erilaisia, ja ikäkin vaikuttaa. Meillä tyttö viihtyi kivasti vauvana itsekseen lattialla leluja tutkien, mutta nyt taaperoiässä ei viihdy yksin kuin pieniä hetkiä silloin tällöin. Me ei jakseta käydä joka päivä kerhoissa, muskareissa ym, joten tää äiti on kyllä joutunut lattialle leikkimään ja touhuamaan lapsen kanssa. Vaihtoehtona on kitisevä ja housun lahkeessa kirjaimellisesti roikkuva 1-vuotias. ? Toivon, että jos joskus saadaan toinen lapsi, olisi tämä vaihe vähän helpompi kun sisaruksesta olisi seuraa, mutta aika näyttää.
Joo ehdottomasti: ikä vaikuttaa oleellisestikin. Totta kai itsekin varmasti ”joudun” leikittämään tylsistynyttä lasta joskus, mutta toiveeni on ettei nyt aivan koko ajan ja että tyttö oppisi iän myötä leikkimään yksinkin.
Samaa mieltä, mutta noista harrastuksista, mulla poika viikon päästä 7kk ja meillä on kyllä paljon harrastuksia, koska itse en jaksa juurikin istuskella kotona päiviä pitkiä viihdyttämässä vauvaa, vaan on kiva käydä harrastuksissa, joissa vauva tapaa muita ja on paljon ihmeteltävää. Muutenkin tää minun tapaus on sellainen joka ei kovin kauaa yksin ja samojen lelujen parissa viihdy, vaan sitä tyytyväisempi on mitä enemmän on ihmisiä ja tekemistä ympärillä.
Sama juttu! Me mentiin vauvauintiin, jotta olis vähän jotain uutta kivaa tekemistä. Ei siis esim siksi että toivomme lapsesta huippu-uimaria 😀
Ei ole ihan paha juttu sekään, että aikuinen toisinaan leikkii lapsen kanssa.
Nykyään kun on kovin yleistä, surullista kyllä, että lapset eivät osaa leikkiä.
Ja toisin kuin voisi luulla, lapsi ei noin vain itsekseen opi leikkimään. Leikkimistäkin pitää harjoitella ja aikuinen voi tässä olla lapselle hyvänä apuna. Kun yhdessä harjoitellaan, mitä kotileikissä, kauppaleikissä tai lääkärileikissä voidaan tehdä, oppii lapsi oman mielikuvituksen voimalla kyllä värittämään leikin oman näköisekseen.
”Ei meidän kanssa aikuiset leikkineet, kun olimme lapsia.”
Niinpä niin.
Minäkin opin leikkimään isompien sisarusteni opastuksella. Lisäksi oli naapurin lapsia ja sitä tärkeintä: Aikaa.
Leikki lähtee tylsyydestä ja jos on aina kiire ja aikataulu painaa, ei ehdi tulla tylsää eikä syntyä leikkiä.
Nykyään harrastuksia pidetään kovasti arvossaan. Eikä siinä mitään, harrastuksista voi saada paljon hyvää. Mutta aikaa ne vievät, niin lasten kuin hänen kavereidenkin. Ja kun ei ole vapaata luppoaikaa, ei ole aikaa leikille. Ja jos ei ole ”tylsää aikaa” kavereiden kanssa, ei ehdi syntymään niitä parhaimpia leikkejäkään. Ja jos kaikki lapset harrastavat iltakaudet jotakin, vaikka vain telkkaria ja videopelejä, ei talojen pihoilla enää nykyisin pyöri joutilaita tenavia hyvää leikkiä odottamassa.
Leiki lapsen kanssa. Avaa hänelle ikkunoita leikin maailmaan. Näytä tietä, anna aikaa etsiä, niin lapsi kyllä löytää leikin maailman!
Todella samaa mieltä tämän kommentin jättäneen kanssa.
Olen töissä pk:ssa ja nykyään monet lapset ei vaan osaa leikkiä, ja nyt en puhu vain ihan pienimmistä, 1-2 v vaan 3-5 vuotiaistakin.
Tosi surullista 🙁 totta kai pienelle pitää opettaa myös leikki. Tarkoitin itse enemmänkin, että sitten kun tosiaan leikitään Barbeilla, niin en aio enää olla mukana. Ja sitä, ettei pitäisi ihan koko ajan olla hyysämässä ja leikittämässä vaan antaa pienenkin lapsen välillä olla ihan itsekseen omien ajatustensa kanssa.