Aika moni on jo ehtinyt tuohtua Helsingin kaupungin kieltämättä oudosta kampanjasta, jossa ehdotellaan, että välipitämättömyys, esimerkiksi äidin somessa hengailu, on nykyajan väkivaltaa.
Ensimmäinen ajatukseni tästä yleisen tuohtumuksen aiheuttajasta oli yhtälainen ärtymys. Ärtymys siitä, että taas tämä iänikuinen ”ongelma” nostetaan esiin ja syyllistetään äitejä yhdellä niistä monen monituisista tavoista. Etenkin kun kampanjassakin huomio kohdistuu nimenomaan välinpitämättömään äitiin eikä isää taas vaihteeksi näy missään.
Tiedostan, millainen stigma on kännykkää katsovalla äidillä. Itse ainakin tunnen polttavat katseet selässäni, kun joudun kodin ulkopuolella lapsen läsnä ollessa vaikka vastaamaan viestiin tai tarkistamaan osoitteen – tai ihan jos ihan vain teen sitä itseään, selaan somea. Niiden oletettujen syyllistävien katseiden vuoksi harvemmin silti sometan (julkisella paikalla) lapsen läsnä ollessa.
Syyllistäminen harmittaa minua samasta syystä kuin ilmiselvästi Marja Hintikkaa. Se itse pirulainen, kännykkä, kun on ollut henkireikäni vauva- ja taaperoaikana. Siinä on ollut yhteyteni ulkomaailmaan ja se yhteys on estänyt minua vajoamasta aivan seinähulluuteen vaikka vähän hullu olenkin ollut. Joku näsäviisas voisi sanoa, että eivätkö äidit voisi lähteä kodin ulkopuolelle tapaamaan toisia äitejä ja pitäisivät tällä tavalla yhteyden ulkopuoliseen maailmaan. No, eivät kaikki voi. Minä halusin chattailla ystävieni kanssa, jotka asuivat muualla. Halusin lukea päivän uutistapahtumista ja puheenaiheista. Halusin pysyä pinnalla.
Monissa kampanjan vastareaktioissa ihmetellään sitä, miksi älylaitteet ovat nyt otettu silmätikuiksi. Vanhoina hyvinä aikoina tehtiin käsitöitä, luettiin kirjoja, puhuttiin (lanka)puhelimessa, katsottiin ehkä televisiota. Nekin vievät yhtä lailla vanhemmat muihin aatoksiin lastensa luota. Kerran lapsuudessamme Erika sai haavan sormeensa, muttei uskaltanut kertoa siitä puhelimessa puhuvalle äidille, sillä äiti oli aiemmin sanonut, ettei häntä saa häiritä hänen puhuessaan puhelimessa. Tuskin silti kukaan voi väittää, etteivätkö älylaitteet veisi ihmisten huomiota moninkertaisesti enemmän kuin mitkään old school -ajanviettotavat. Luulen, että varsinaisesta addiktiosta voidaan puhua vasta älylaitteiden kohdalla. Vai olisiko mummojemme sukupolvella voinut ollut kudinaddiktio? Joka tapauksessa, läsnä voi olla olematta monilla eri tavoilla, mutta uskon, että kännykkähengailu on joissakin tapauksissa ihan oikea ongelma – verrattuna vaikka Hesarin lukemiseen.
Kuka voi väittää, etteikö sellainen passiivinen someselailu ärsyttäisi seurassa? Ihan yhtä lailla toki ärsyttää jos joku puhuu jatkuvasti puhelimessa tai lukee vaikka sitä kirjaa, kun on tarkoitus viettää aikaa yhdessä. Älylaitteet vain mahdollistavat sen, että sellaisesta päämäärättömästä selailusta on tullut niin helppoa. Kännykkä kulkee mukana ihan joka paikassa. Harva kantaa mukanaan kirjaa ja kaivaa sen esiin välittömästi, kun on edes muutama sekunti aikaa lukea muutama rivi. Jos minua ärsyttää välillä aikuisten älylaitekäyttäytyminen, ärsyttää varmaan aika monia lapsiakin.
Minä ainakin myönnän, että voisin käyttää älypuhelintani huomattavasti vähemmän. Siis ainakin sellaiseen puoliturhaan selailuun. Katselin ennen lapseni syntymää lempisarjojani samalla somea selaillen. Huomasin, että olin jotenkin ihan ylikierroksilla koko ajan ja samaan aikaan piti olla monta juttua meneillään. Piti pysyä kärryillä Facebook-päivityksistä ja suosikkisarjastaan yhtä aikaa: ei mitään järkeä. Minulla on aina ollut vaikeuksia nukahtaa, mutta silti sängyssä viimeiseksi on ihan pakko käydä läpi somet ja blogit. Nyt olen yrittänyt tietoisesti vähentää tuota selailua ja esimerkiksi lukea työmatkoilla kirjaa. No, kännykästä toki sitäkin, mutta on ihan eri asia lukea kännykällä staattista kirjaa kuin saada infoähky somesta joka aamu, iltapäivä ja muutaman kerran vielä illalla.
Mannerheimin lastensuojeluliiton mediakasvatuksen kehittäjä ja erityissuunnittelija Satu Valkosella oli hyviä pointteja Iltalehden haastattelussa. Hän sanoi, että pienen lapsen on vaikea hahmottaa, mitä älylaitetta käyttävä aikuinen varsinaisesti tekee ja kuinka kauan toiminta kestää. Siksi hän neuvoo vanhempia sanallistamaan tekeminen tyyliin: äiti lähettää yhden sähköpostin tai äiti vastaa ystävän viestiin. Valkonenkin huomauttaa jutussa, että syyllistäminen ei auta tärkeää asiaa ja olen samoilla linjoilla.
Mielestäni tuo kampanja on oikeilla jäljillä, mutta toteutus vain mätti huolella. Siksi, että vastareaktio oli niin voimakas. Toisaalta en tiedä, kuinka moni vanhempi alkoi kuitenkin punnita kännykän käyttämistään ärsytyksestään huolimatta. Sehän kampanjan tavoite oli. Ehkä raivon nostattaminen ja suuren huomion kalastaminen olivat ihan laskelmoituja juttuja? Uskon kuitenkin, että huomattavasti lempeämpi kamppis olisi toiminut paremmin. Vähemmän syyllistävä. Ja sellainen, jossa isälläkin olisi ollut joku virka. Vai mitä mieltä olette?
Seuraa blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa! Instagram ja Snapchat: irenenaakka
Mun mielestä Aluap-blogissa oli hyvä kirjoitus kampanjasta vähän erilaisesta kulmasta: http://www.lily.fi/blogit/aluap Että miksi ottaa esim. tämä kampanja henkilökohtaisena viestinä eikä vaan ajatella, että tärkeä asia, mutta meillä on kyllä kaikki kunnossa. Mutta ehkä tällaista suhtautumistapaa pidetään nykyään enemmän ylimielisenä ja ajattelemattomana? Omaa elämää on tietysti hyvä tarkastella välillä kriittisin silmin, mutta jos kaikki on riittävän hyvin, niin voisiko sen pohdinnan jättää ihan siihen? Tällaisia itse pohdin.
Kampanja on mielestäni hyvä ja aihekin tärkeä.
Kyse ei ole kieltämisestä, vaan rajaamisesta ja oikea-aikaisuudesta.
He ilmoittivat, että lisää on tulossa.
Mitä tulee tuohon äidin syyllistämiseen, niin ehkä se on ihan paikallaan. Herättää ihmisiä. Nykyisin näkee äitejä joka paikassa ja aina on puhelin kädessä. Varmasti he usein roikkuvat juurikin Facebookissa tai somessa ylipäätään, vaikka pitäisi olla läsnä lapsen kanssa. Hiekkalaatikoilla ja muillakin leikkipaikoilla ovat vanhemmat (äidit ja isät) usein juuri kännykässä ja seisovat joko paikallaan tai istuvat penkillä ja mitä tekee lapsi / lapset? Leikkivät yksin. Hyvin harva vanhemmista on läsnä lapsen leikissä eli ei roiku kännykässä. Ne vanhemmat, jotka ovat läsnä eivätkä roiku kännykässä sen aikaa jonka viettävät lapsen kanssa pihalla hiekkalaatikolla, niin sen kyllä huomaa. Kännykkä tuo puoli jumala. Joo siihen voi vastaa jos se soi, sitä voi vilkaista jos tulee viesti mutta tarviiko sitä selata päivän uutisia tms juuri silloin kun olet lapsen kanssa ulkona? Harvemmin olen törmännyt isiin kännykät kädessä siellä hiekkalaatikolla, koska usein se on juuri äiti joka on pienen kanssa kotona, kun isä on töissä. Ehkä siitä johtuu kamppis. Joo, en pidä siitä, että yleistetään mutta moneenhan tuo osuu ja uppoaa.
Itse olen lapsien kanssa siellä leikkipuistossa ja läsnä. En roiku somessa, mutta jos odotan lääkäriltä soittoa se on auki, muuten äänettömällä tai en vastaa siihen välttämättä, koska haluan olla lapsilleni läsnä oleva vanhempi. Vielä ei ole ollut niin tärkeää puhelua tai uutista, joka ohittaisi lapseni. Jos jollain on asiaa hän voi soittaa myöhemmin tai laittaa viestin. Niihin vastailen sitten kun on aikaa esim. lapsi nukkumassa. Toisille vaan näyttää olevan puhelin se number 1, toisille meille se on lapset. Valinta kysymyksiä nämäkin ovat, samoin kuin mielipiteitä on monia.
Miten voin olla nyt netissä? Siten, kun lasten isä otti töistä vapaata ja halusi mennä heidän kanssaan ulos.
Kivaa viikonloppua!
Eikös kampanjan voisi ajatella silloin olevan onnistunut, kun vastareaktio on voimakas?
Minuakin kovasti ihmetyttää, miksi nykyäidit tuntuvat syyllistyvän kaikesta? Onko se paha asia, että nykyään nostetaan esille näitä epäkohtia, sanotaan ääneen että myös lapsen osittainen huomioimatta jättäminen on tietynlaista väkivaltaa. Ok, onhan tuo kamppanja aika dramaattisesti toteutettu, mutta miksi vastareaktio on niin voimakas? Ovatko nykyäidit niin kovin herkillä kaikesta, tuleeko joka suunnasta liikaa tietoa ja varoittelua siitä mitä saa ja mitä ei kannata tehdä.
Luin Marja Hintikan ajatuksia Korppi-kampanjasta ja hieman hämmennyin. Miksi ihmeessä nykyajan älylaitteet ja some rinnastetaan entisaikojen lankapuhelimiin, vhs-kasetteihin ja kirjan lukemiseen? Juuri niin kuin kirjoitit, some ja jatkuva tavoitettavissa oleminen aiheuttaa riippuvuutta. Vanhemmalla on ikäänkuin portti siihen vertaistukeen ja ”toiseen todellisuuteen” koko ajan käden ulottuvilla. Hetkessä vanhempi pystyy irrottautumaan hetkestä lapsen kanssa siihen toiseen maailmaan. Pieni lapsi ei tällaista vielä kognitiivsesti pysty käsittämään; miksi äiti ei huomaa, missä äidin huomio on ja kuinka kauan äiti vielä katsoo puhelinta? Kuinka paljon pienen lapsen kommunikaatioaloitteista jää äidiltä tai isältä huomaamatta, jos katse vuorottelee kännykän ruudun ja lapsen välillä? 10, 20, 30 prosenttia? Kyllä se jonkinlaista deprivaatiota pienelle lapselle luo, varsinkin jos kyseessä on taaperoikäinen, jonka kielelliset ilmaukset ovat kovasti katseen, osoittamisen, ääntelyn varassa. Miksi tästä ei saisi puhua?
Lisäksi mielestäni älylaitekeskustelussa vähän ylimalkaisesti rinnastetaan vanhemman ja lapsen älylaitteen käyttö yhdeksi ilmiöksi, vaikka kyseessä on kaksi täysin erillistä ilmiötä erillaisine seurauksineen. Ainakin, kun katselin noita Maria Hintikan instagram-päivitysten kommentteja, tuntui että porukalle menee puurot ja vellit sekaisin. Minun mielestä tabletit ja älypuhelimet ovat ihan oikeasti nykypäivää, niillä voi tehdä paljon hyvää. Itsekin käytän tablettia taaperon kanssa, ”luetaan” ja katsellaan kuvia, välillä jopa videoita, äänilottoja, musiikkia. Mutta ongelma on juuri se vanhempien mahdollisesti liiallinen älylaitteiden käyttö ja siitä johtuva huomioimattomuus. Ymmärrän kyllä vertaistuen merkityksen, mutta onko sitä tukea saatava juuri silloin kun äidillä on suurin tarve, vai pitäisikö omat tarpeet laittaa hetkeksi syrjään ja turvautua sitten siihen vertaistukeen kun lapsi on nukkumassa.
Jostain syystä tämä aihe herättää minussa hirveästi raivoa! 😀 Kirjoitin juuri pitkän facebook-avautumisen samasta aiheesta. Kyllä, käytän facebookkia ja instagrammia päivittäin, en todellakaan ole mikään pyhimys, mutta yritän rajoittaa puhelimen käyttöä aina kotona lapsen ollessa valveilla. Ja kyllä, itsekin tuossa syyllistyin kirjoittamaan ”äidistä” rinnastaen sen vanhempaan. Sitäkään en ymmärrä, miksi siitä tehdään niin hirveä haloo että äiti nyt YLEENSÄ sattuu olemaan se pienen lapsen ensisijainen kiintymyksen kohde, ja näin ollen myös se äidin huomio, vuorovaikutus ja tarkkaavaisuus on pienelle lapselle ratkaisevaa.