Isän kokoinen ikävä

Vaikea uskoa, että isän kuolemasta on tänään jo viisi vuotta, puoli vuosikymmentä! Kivuliasta ajatella, että todennäköisesti elän paljon pidempään isättömänä kuin niin, että isä on elämässäni. Jokainen läheisen menettänyt tietää, että suru muuttaa ajan kuluessa muotoaan – ikävä ei koskaan katoa, mutta tunteet, joita rakkaan menettäminen aiheuttaa menettävät terävimmät kärkensä vuosien saatossa. Edelleen hänen kuolemansa ajattelu nostaa palan kurkkuun – kurjan möykyn, joka muistuttaa siitä miten epäreilua on, etten voi enää jakaa elämän tärkeitä hetkiä isän kanssa.

Julkaisen nyt uudelleen tekstini vuoden takaa, sillä en osaisi kertoa ajatuksistani ja surustani tämän paremmin.

Näin lokakuun alussa se iskee. Epämääräinen ahdistus, puristus rinnassa. Ajatukset synkistyvät, iltaisin itkettää. Muistot täyttävät mielen ja kaipuu kalvaa. Järkyttävän iso pala sydämestä puuttuu ja puuttuva pala muistuttaa itsestään. On kamala ikävä isää.

Isäni kuoli äkillisesti lokakuun kolmantena päivänä vuonna 2012. Pelotti silloin ja pelottaa edelleen eniten se, että muistot isästä haalistuvat ja joskus katoavat. Ihanat muistot elävästä isästä. Hänen viimeiset hetkensä ja aivan kuoleman jälkeinen aika ovat kyllä piirtyneet mieleen tiukasti. Se, kun sisko soittaa aamulla ja tiedän heti, että jotain pahaa on tapahtunut. Se, kun alan hädissäni valmistella matkaa Helsingistä Poriin, että ehtisin nähdä isän vielä elossa. Se, kun rukoilen Jaakkoa mukaan, vaikka on työpäivä. En kestäisi ilman häntä. Se, kun istun tajuttomana makaavan isän sairaalasängyn vierellä, puristan isoa kättä, itken niin paljon ettei henki kulje ja rukoilen ihmettä. Se kun herään aamuyöllä, molemmat siskot seisovat oviaukossa ja tiedän välittömästi, mitä on tapahtunut. Isä on kuollut. Selkeänä muistuu mieleen myös se, kuinka huomaan isän vielä aivan hetki sitten eläneen normaalisti kotonaan. Tulostimessa on omenapiirakan ohje. Puutarhan omenapuut notkuvat omenia – hän ajatteli tehdä niistä omenapiirakkaa. Ei ehkä ehtinyt. Sohvapöydällä on jugurttia lasissa. Hän on ehkä syönyt jugurttiaan juuri silloin, kun tunsi ettei kaikki ole nyt hyvin, että täytyy lähteä sairaalaan.

En haluaisi unohtaa koskaan. Haluan muistaa sen, kuinka turvalliseksi tunsin oloni lapsena iltaisin, kun isä oli tietokoneellaan viereisessä huoneessa. Tietokone hälytti kovaäänisesti yhdistäessään nettiin. Haluan muistaa sen, kun pyysin aina lapsena isää testaamaan, onko minulla umpisuolentulehdus, kun vatsaa koski vähänkin. Piti mennä lattialle makaamaan, painaa oikea jalka koukussa vatsan päälle. Haluan muistaa sen, kun kerroin hädissäni isälle, että ikkunani alta ulkoa kuuluu outoa ääntä ja isä lähti pistooli aseliivissään puutarhaan. Kiviä ikkunaani heitelleet ystäväni pelästyivät pahanpäiväisesti. Haluan muistaa, kuinka katsoimme yhdessä James Bond -elokuvia ja Formuloita. Haluan muistaa, kun isä opetti minut ajamaan autoa viemällä minut harjoittelemaan asutontoautolla metsätielle, koska vain asuntoautossa oli manuaalivaihteet. Haluan muistaa sen, kun isä herätti minut, kun hyväksymiskirje yliopistoon saapui postissa. Lähdin juoksemaan keittiötä kohti ja isä huusi perääni ”se kirje on sitten paksu”. Senkin haluan muistaa, kuinka isä soitteli jatkuvasti kysyäkseen, onko graduni edistynyt. Ärsytti silloin älyttömästi – eikö hän olisi voinut antaa olla ja luottaa, että saan sen valmiiksi. Haluan muistaa, kuinka isän Volvo odotti aina samassa kohdassa Harjavallan bussiasemalla, kun olin tulossa viikonlopuksi kotiin Helsingistä. Hän ei ollut koskaan myöhässä. Haluan muistaa hänen oudot tapansa ja keksijä-insinöörin ajattelumaailmansa. Hän keitti kahvinkin kehittämänsä kaavan mukaan, jossa kahvinpurujen määrä on optimaalisin suhteessa veden määrään. Biljardiakin hän pelasi laskemansa kaavan perusteella. ”Ratkaisin matemaattisesti biljardin tähtäyspisteen!”, hän iloitsi kerran ja näytti tulostamaansa kaaviota.

Olimme jatkuvasti napit vastakkain. Hänen jääräpäinen satakuntalainen luonteensa ja minun tulinen ja herkästi provosoituva mielenlaatuni eivät oikein mahtuneet saman katon alle. Riitelimme emmekä koskaan erikseen sopineet, muttemme koskaan vihoitelleet liian pitkään. Vaikka kuinka paiskoin ovia aina lapsesta aikuiseksi, tiesin ettei mikää vaikuttaisi peruuttamattomasti väleihimme. Että isä rakastaa, vaikkei sitä kuunaan olisi ääneen sanonut. Sisko tuli isän kanssa paremmin toimeen, sillä hän osasi antaa olla. Ei kiehahtanut pienistä, kuten minä. Isän kuoleman jälkeen harmitti kaikki turhat riidat. Eikö olisi voinut olla yrittämättä muuttaa vanhaa miestä ja hänen elämäntyyliään, juroa tapaansa kommunikoida?

On epäreilua, ettei isäni ehtinyt nähdä elämäni tärkeimpiä hetkiä. Ensimmäistä omaa kotiani. Hienoja matkoja maailman ääriin. Ihania häitämme isän sukutilalla. Minun lastani. Olisin halunnut tyttäreni tapaavan pappansa, joka olisi voinut opettaa hänelle vaikka mitä. Isä tuntui tietävän kaikesta kaiken. Ja osaavankin vähän kaikkea. Hän oli taitava, itseoppinut puuseppä ja osasi käyttää ompelukonettakin. Kemisti ja maanviljelijä. Hän osasi soittaa varmaan tusinaa eri soitinta. Hän oli lahjakas ampuja, mutta liian eläinrakas metsästäjäksi. Hän kokeili mielellään erilaisia reseptejä, rakasti länkkäreitä, Volvoja ja veneitä ja korjasi kaikki mahdolliset koneet. Jaoimme isän kanssa intohimon valokuvaukseen, jazziin ja matkustamiseen.

Isä olisi voinut kertoa tytölleni kaikki ne jännittävät tarinat elämästään. Purjehdusmatkoista Itämerellä ja karavaaneista Euroopassa. Kamalasta myrskystä risteilijällä Välimerellä ja siitä, kun hän kävi pissalla pusikossa Floridassa ja näki alligaattorin. Kun hän maistoi ensimmäisen kerran elämässään banaania teini-ikäisenä Helsingin olympialaisissa vuonna 1952. Kun hän oli töissä jäätelötehtaassa. Kun hän ihastui mummiin tehtaan kylmähuoneessa. Tyttö olisi kysynyt, mistä kaikki ne mustelmat hänen sääriinsä oli tullut. Nuoruuden moottoripyöräkolarista, jossa hän melkein menetti jalan. Isä olisi kertonut lapsuudestaan ja Juttu-nimisestä hevosesta, jolla hänellä oli tapana ratsastaa rantasaunalle uimaan. Kuinka hän ui Kokemäenjoessa yhdessä hevosensa kanssa ja piti tiukasti kiinni sen harjasta. Tyttö olisi pitänyt siitä tarinasta. Ja siitä tarinasta, jossa Juttu palasi sodasta, se päästettiin juna-asemalla irti ja se osasi kävellä yksin kotiin. Vähän myöhemmin isä olisi kertonut kaikista vauhdikkaista juhlista Otaniemessä. Kuinka he opiskelukavereiden kanssa keilasivat teekkarikylän käytävillä.

Olen menettänyt kaikki isovanhempani sekä isäni ja yksi asia, mitä kadun, on se etten kysellyt tarpeeksi heidän elämästään. En edes oman isäni! En kysynyt, miltä tuntui katsella, kun ihminen käveli kuussa. Kuinka hienoja tarinoita heillä varmasti onlisi kerrottavanaan, jos vain joku niistä tivaisi. Ukkini sentään jutteli kysymättäkin, mutta olisin silti halunnut kysyä häneltä, miltä tuntui taistella sodassa.

Kyselkää, jutelkaa ja kuunnelkaa ja kannustakaa lapsianne siihen. Niitä tarinoita jää kaipaamaan ja ne elävät ikuisesti, kunhan joku niitä kertoo.