Vanhemmuus on jatkuvaa menettämistä

Äitiys on kaunein ja tärkein tehtävä, jonka nainen voi saada. Samalla se on hirveä ja epäkiitollinen tehtävä. Aluksi äiti joutuu repimään selkänahastaan kaiken, antamaan aivan kaikkensa itsestään tulleelle tuntemattomalle ja avuttomalle ihmiselle – vaikka väkisin. Sen jälkeen pitäisi osata päästää irti, antaa hänen mennä, olla itsenäinen. Eikä vaatia mitään vastalahjaksi. Erkanemisen tuskaa on vaikea selittää edes itselleen.

Yksi hämmentävimmistä tunteista äitiydessä on ollut se, kuinka paljon lapsen kasvaminen riipii sydäntä. Jo vauva-aika sen avuttoman vastasyntyneen jatkuva, nopea kasvu ja kehitys ahdisti niin paljon, että sitä oli vaikea ymmärtää. Varsinkin kun tiesin, että oma oloni helpottuu huomattavasti, kun lapsi ei ole enää niin kertakaikkisen riippuvainen minusta. Miksi siis välillä pyyhin lohduttomia kyyneleitäni pieniksi jääneisiin vauvanvaatteisiin?

Edelleen se on asia, joka surettaa lapsen kanssa eniten. Se, että hän erkanee minusta pala palalta. Eräänä iltana itkin Big Little Lies -sarjaa katsoessani, kun Madeline katsoi vihaista, murrosikäistä tytärtään ja muisteli, millainen tämä oli lapsena. Haluaisin vain pysäyttää ajan joka hetki. Kun lapsellani oli tapana vastata on kaikkeen sellaiseenkin, mihin vastaus ei sopinut, toivoin ettei hupsu tapa häviäisi hänestä koskaan. Haluan, että hän mahtuu ikuisesti syliini ja puhuu niin hassusti kuin kaksivuotias vain voi. En halua, että hänestä tulee murrosikäinen ja lopulta itsenäinen aikuinen, joka muuttaa pois kotoa! Vaikka totta kai haluan juuri sitä.

Mietin tätä asiaa tosi paljon kirjoittaessani kirjaa, josta alun kursiivilla merkitty otekin on. Lapsi ja vanhempi ovat niin eri pisteessä siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy. Lapsi on silloin melkein yhtä vanhempansa kanssa, se ei epäile millään lailla tarvitsevuuttaan. Mutta heti syntymästä alkaa erkaantuminen: sen opettelu, että voi lopulta elää vain itseään varten. Vanhempi taas vasta opettelee olemaan niin tarvittu, tutustuu, kiintyy ja rakastuukin ehkä vasta pikku hiljaa.

Vanhemmuus on jatkuvaa menettämistä. Joka hetki pieni pala siitä alkeellisesta ihmisestä on poissa ja tilalla hiukan valmiimpi ihminen. Tietysti samalla jokaisesta oman lapsen kehitysaskeleesta voi olla hirveän ylpeä ja onnellinen. Vaikka koko ajan menettää, saa myös tilalle.

Siltikin kysyn. Miten ihmeessä siitä selviää, ettei se pieni ja pehmoinen lapsi kohta enää kiipeä syliin silitettäväksi?