Vauva oli niin ihmeellinen. Hän oli juuri sellainen kuin olin haaveillut. Mustatukkainen pieni menninkäinen, niin kaunis, että itkin häntä katsellessani. Samalla tunsin lohdutonta surua siitä, mitä synnytys oli tehnyt keholleni. Se oli repinyt minut riekaleiksi tavanomaista pahemmin, perusteellisemmin kuin suurimman osan synnyttäneistä äideistä. Se oli tehnyt sen, mitä olin pelännyt hirvittävästi koko ajan.
Tulenko koskaan ehjäksi, teki mieleni kysyä mutten rohjennut. En uskaltanut kysyä: tuleeko minusta kuin seniili vanhus, joka ei pysty kontrolloimaan ruumiintoimintojaan? En uskaltanut kysyä, koska pelkäsin vastausta. Se olisi kenties voinut olla pahimmassa tapauksessa, että kyllä. En halunnut kuulla ympäripyöreää vastausta, kuinka useimmiten naisen ihmeellinen ja synnytykseen luotu keho toipuu entiselleen. Enkä varsinkaan pää pahoittelevasti kallellaan lausuttua toteamusta, kuinka joillekin jää pysyviä vaurioita synnytyksestä.
Kuinka kauan kestää, ennen kuin keho palautuu synnytyksestä? googlasin. Minulla meni toipumiseen noin kolme viikkoa, kunnes tunsin, että kaikki on omalla paikallaan, joku vastasi. Pissasin housuuni vielä kahden vuoden päästä, kertoi toinen. En koskaan täysin palautunut synnytyksestä, myönsi kolmas. Olin kauhuissani: voisiko mennä vuosia, ennen kuin saisin oman kehoni takaisin? Jäisinkö jollakin tavalla rikkinäiseksi? Ajatus kylmäsi.
Juttelin hiljattain kavereideni kanssa siitä, kuinka synnytyssairaalassa saattaa välillä tuntua siltä, että kukaan ei kerro mitään. Itse synnäriltä lähdettyäni koin, että sain hyvää hoivaa, mutta kun pohdin asiaa tarkemmin, tajusin etten ehkä saanutkaan. Ainakaan sellaista, joka olisi voinut pelastaa niiltä kammottavan pelottavilta tunteilta vauvan ensikuukausina. Kun ajattelen asiaa nyt, tajuan ettei minusta ehkä niinkään enää välitetty. Kaiken keskiössä oli luonnollisesti vauva, mutta olen silti sitä mieltä, että etenkin synnytysmasennukseen taipuvainen äiti pitäisi ottaa tarkkaan syyniin jo synnärillä. Jos hänen papereissaan lukee: pelkosynnyttäjä, pelkää eniten repeämiä, taipumus masennukseen ja hoitokertomuksessaan, että sai pahoja repeämiä, voisi ehkä olettaa, että edes joku tajuaisi, että tässä on nyt tosi kyseessä.
Sain minäkin tietysti lyhyen konsultaation fysioterapeutilta, mutta oma kokemukseni on, että äidin henkisestä tilasta viisveisataan synnärillä. Toisaalta fyysisestäkin. Kukaan ei esimerkiksi kertonut minulle synnäriltä lähtiessämme, kuinka hoitaa täyteen tikattua alapäätä. Neuvot sain lopulta saman kokeneelta ystävältä (öljyä, öljyä, öljyä!).
Eräs tuttavani kertoi, että Ranskassa äitien pimppa-asiat ja parisuhteen tila ovat keskiössä sikäläisessä neuvolassa. Äitien lantiopohjajumpat kustantaa kuulemma valtio ja neuvolassa varmistetaan, että tuoreet vanhemmat tajuavat pitää huolta parisuhteestaan. Samalla sitten vähän kurkataan, että ne vauvatkin ovat suht ok.
Toisaalta tuo kukaan ei kerro mitään -asia saattaa koskea myös vauvoja. Vastasyntyneillä voi olla vaikka ja mitä ongelmaa: alhaisia sokeriarvoja, sinisyyttä, keltaisuutta, sivuääniä sydämissä, you name it. Ammatilaisille nämä ovat arkipäivää ja se, miltä nämä kaikki uudenlaiset ongelmat saattavat kuulostaa hätääntyneiden uusien vanhempien korvissa, voi olla kokeneelle ammattilaiselle tosi hämärtynyt.
Siksi toivoisin, että synnytyksen ja muutenkin terveydenhuollon ammattilaiset ymmärtäisivät: me ei tiedetä mitään! Meillä on todennäköisesti ensimmäistä kertaa pimppi tikattu takapuoleen asti. Ole siis ystävällinen ja kerro, mitä se tarkoittaa ja miten sitä hoidetaan. Meillä on ensimmäistä kertaa oma lapsi, jolla on joku pelottavalta kuulostava lääketieteellinen ongelma, joten kerro mitä se tarkoittaa – niin, että ymmärrämme. Ymmärrä, kuinka pelottavassa ja meille ainutlaatuisessa tilanteessa olemme. Kanna huolta meistäkin.
Alun kursiiviteksti kirjastani Hullu kuin äidiksi tullut, joka julkaistaan tammikuun ensimmäisellä viikolla.
Allekirjoitan täysin. Kun sain keskosena syntyneen esikoiseni, minua pidettiin ihan pimennossa. Osastolla poika muuttui siniseksi ja kiidätettiin lastenosastolle. Tunsin oloni sielä niin tyhmäksi, kukaan ei kertonut että vauva myös jää sinne. Luulin että mentiin tekemään lisää tutkimuksia tai jotain. Yhtäkkiä vaan olen siinä persus revenneenä hikipallerona muiden äitien keskellä ihan hoo moilasena että mikäs paikka tämä on. Kukaan ei kertonut mitään, vastannut kysymyksiini perusteellisesti tai selittänyt miten osastolla toimitaan. Äh, tulee raivo pintaan näin melkein 3 vuotta jälkeenpäinkin. En oikein edes osaa pukea sanoiksi sitä fiilistä.
Voi ei, ikävä kuulla 🙁 etenkin just tällaisissa erikoistapauksissa pitäisi pitää tarkkaa huolta siitä, että vanhemmat ovat tilanteen tasalla. Tiedän ton raivon tunteen, itsellänikin vielä niitä ja välillä tekisi mieli kirjoittaa tulikivenkatkuinen palauteviesti synnärille – edelleen, vaikka synnytyksestä kans pian 2,5 v. En koskaan antanut palautetta, vaikka olisi pitänyt.
Kiitos Irene. Niin loistavaa tekstiä! Rakastan lukea blogiasi. Välillä olen täysin eri mieltä ja pyörittelen päätäni lukiessani ja välillä taas tuntuu, kuin teksti olisi itse kirjoittamaani. Kiitos kun herätät ajatuksia ja haastat miettimään myös omia mielipiteitäni.
Kiitos itsellesi ihanasta kommentista! <3
Mitä öljyä tikattuun repeämään kannattaisi käyttää?
(Terveisin: ei synnyttänyt, ei raskaana, mutta haluaa tietää etukäteen kaiken mahdollisen jotta osaa sitten tulevaisuudessa varautua kaikkeen mahdolliseen)
Mä mietin että teen tästä jonkin oman postauksen, että parhaat vinkit joita kukaan ei kertonut 😀 mutta siis ihan jotain apteeksista löytyvää intiimialueiden hoitoöljyä! Repeämiä pitää koko ajan suihkuttaa ja esim vessassa ei tuu kuulonkaan käydä ilman suihkutusta. Tietysti paikat kuivuu tästä syystä pahasti. Öljyt oli siis pelastus, kului monta purkkia. Mulla oli muistaakseni myös jotain sellaista öljyistä pesuainettakin.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Tuo rikkinäisyyden tunne on juuri se, miltä itsestäni on tuntunut molempien synnytysten jälkeen. Ja pelko siitä, paranenko koskaan ennalleen ja miten synnytysvauriot vaikuttavat parisuhteeseen on ollut kova varsinkin tämän jälkimmäisen kerran jälkeen, kun taas tuli tikkejä. Itselläni on siis taustalla 3. asteen repeämä ja kaksi episiotomiaa. Tuota repeämän vaikeusastetta ei aikanaan selitetty minulle sairaalassa kunnolla, ja luin sen laadusta vasta myöhemmin netistä omista potilastiedoistani ja olin arvatenkin aivan järkyttynyt.
Mulla oli ihan sama juttu, luin itse siitä repeämästä enemmän kuin mulle kerrottiin mitään. On oikeastaan täysin käsittämätöntä, ettei siitä kerrottu, vaikka kaikki tiesivät, että kävin läpi pahinta pelkoani 🙁
Nyt tuli ku omasta suusta. Synnärillä ollessa en asiaa tajunnut, mutta kotona muutaman viikon jälkeen tajusin, että ei mua ohjeistettu tarpeeks. Esimerksiksi imetysapua joutui itse pyytämään ja ne asennot näytettiin ja kokeiltiin läpi hirveän nopeasti, joten about kaikki meni ohi. Etenkin ensisynnyttäjälle, jos imetys on toiveena, tulisi näyttää eri imetysasentoja huolella ja ohjata imetyksessä. Ja sen pitäisi tulla automaattisesti eikä vain kun tuore äiti sitä kysyy.
Ihan ehdottomasti imetykseen pitäisi saada enemmän apua. Lähes kaikilla on jonkinlaista ongelmaa etenkin imetyksen alussa.
Voin allekirjoittaa täysin. Itse sain huhtikuussa esikoiseni ja vaikka synnytys oli helppo eikä tikkejä tullut juurikaan, tuntuu että jäin ihan yksin uutena äitinä pienen vastasyntyneen kanssa. Olin alusta asti sitä mieltä että imetys mättää, imuote on huono eikä tissistä tule mitään. Aina kurkattiin nopeasti että imuote on ihan hyvä ja lähtiessä huoneesta huikattiin että kyllä sieltä jotain tulee. Siinä vaiheessa kun vauva alkoi osoittaa kuivumisen merkkejä aloitettiin kiireenvilkkaa lisämaidot mutta edelleenkään ei minkäänlaista lisäneuvontaa/apua imetyksen suhteen. Kotiinlähtiessä sain suulliset ohjeet lisämaidon antamisesta, en minkäänlaista ohjeistusta niiden purkuun ja imetyksen tehostamiseen. Kuukauden jaksoin asian puolesta taistella kotona kunnes pelkkä ajatus imetyksen yrittämisestä sai itkemään lohduttomasti. Niinpä tuolla makkarissa tuhisee nyt 8 kuukauden ikäinen, ihana ja iloinen tuttipullopoika. Edelleen suututtaa kuinka yksin minut asian kanssa jätettiin ja laitoinkin THL:n synnytyskokemus-kyselyyn kipakan palautteen asiasta. Seuraavalla kerralla osaan toivottavasti vaatia enemmän.
Niin kurja kuulla, että sulle kävi noin imetyksen kanssa. Hienoa kuitenkin, että osaat asennoitua noin hyvin mahdolliseen seuraavaan imetykseen! Aika usein imetysongelmat ratkeavat jos vain saa tarpeeksi apua ja tukea. Mullekaan ei muuten kukaan neuvonut miten purkaa lisämaito ja lopulta omien imetysongelmienkin kanssa jouduin vain kärsimään yksin ja googlettamaan 🙁
Hyvä teksti! Olen itse samaa mieltä kanssasi siitä, että äitien hyvinvointiin synnytyksen jälkeen panostetaan liian vähän ja liian moni jää miettimään tuntojaan yksin.
Niinpä! Kunpa asiaan tulisi muutos!
Tämä oli kyllä todella tunteita herättävä kirjoitus minulle. Ensimmäinen lapseni syntyi kiireisellä sektiolla, koska synnytys ei edennyt. Sektiossa oli ensin ongelmia puudutuksen kanssa, joten olin suht kauhuissani alkuhetkistä lähtien. Vauva kuitenkin saatiin lopulta onnellisesti ulos ja minua alettiin kursia kokoon. Siinä hommassa tuli lääkärille jokin ongelma, mikä ei minulle tähän päivään mennessäkään ole täysin selvinnyt, ja hän pyysi, että paikalle kutsutaan päivystävä kirurgi. Mielestäni lääkäri puhui repeämästä tai repsottamisesta. Lääkäri sai ongelman selvitettyä ennen kuin kirurgi ehti paikalle. Operaation valmistuttua minut kärrättiin takaisin synnytyssaliin, jossa mieheni odotteli vauvamme kanssa. Sanoin hänelle, että leikkauskaan ei mennyt kuin Strömsössä; kohtu repesi tai jotain. Sitten minut ja vauva vietiin osastolle ja mieheni joutui lähtemään kotiin, koska oli ilta ja vierailuaika oli jo ohi. Mieheni googletteli koko yön kohdun repeämistä ja oli ihan paniikissa, kun tuli aamulla meitä katsomaan. Itsekin olin kauhuissani ja mietin, voinko saada enää lisää lapsia. Hoitaja kuitenkin sanoi, että lääkäri tulee jossain välissä käymään meidän kanssa synnytyksen läpi. Keskityimme vauvan hoitamiseen ja odottelimme ahdistuneina lääkäriä. Ja odottelimme. Ja odottelimme. En muista tarkalleen, montako PÄIVÄÄ meni, mutta ainakin kaksi tai kolme kunnes mieheni viimein kiivastui ja sanoi, että nyt helvetti pyydetään se lääkäri tänne. Lääkärin tultua kysyin repeämästä, ja hän totesi, ettei siinä mitään repeämää kyllä tullut. Helpotus oli niin valtaisa, että loput lääkärin selostuksesta jäi aika lailla hämärän peittoon. Minulle jäi siis edelleen epäselväksi, miksi kirurgi kutsuttiin paikalle. Jotenkin ihan käsittämätöntä, että tuollaisen synnytyksen jälkeen lääkäri ei automaattisesti tule heti seuraavana päivänä käymään tilannetta läpi, jotta turhalta huolella ja pelolta vältyttäisiin. Nyt odotan toista lasta ja täytyy sanoa, että sekä alatiesynnytys että sektio pelottavat, mutta jotenkinhan se lapsi on sieltä ulos saatava…
Sama ongelma on sairaaloissa muutenkin, mullakin on muitakin kuin synnytykseen liittyviä asioita jolloin olen anonut enemmän tietoa läheiseni ja itseni terveydentilasta sitä saamatta. Se on kamala tunne, kun ei ymmärrä yhtään mitä tapahtuu eivätkä ammattilaiset kerro 🙁 toivon sulle niin paljon onnea tulevaan ja uskon että kaikki menee nyt paremmin <3
Mulle jäi myös synnäriltä sellainen kokemus että kukaan ei välitä miten mä voin. Ja voin todella huonosti, lähinnä henkisesti, fyysisesti selvisin aika lievillä vahingoilla. Itkin koko ajan, joku hoitaja totes mun miehelle että tota ne hormonit teettää😳 Vauva oli lastenosastolla ekan yön ja koin ettei mulle oikein kerrottu tarpeeksi mitä on meneillään. Lisäksi vauvaan tungettiin kauheat määrät lisämaitoa ja kukaan ei kertonut miksi. Enkä osannut kysyä ja kyseenalaistaa silloin, kun olin ihan sekaisin huolesta ja synnytyksestä ja varmaan niistä hormoneista. Imetys ei sujunut enkä saanut siihen oikein apua, yksi kätilö sanoi ihan suoraa ettei osaa auttaa (myöhemmin keksin itse että suun jänteet oli kireät). Jouduin oppimaan kaiken imetyksestä imetyksen tuen fb-sivulta ja onneksi saatiin imetys lopulta sujumaan.
Seuraavan lapsen kohdalla onneksi osaan ja aion vaatia enemmän.
Ps. Odotan innolla sun kirjaa, sulla on paljon ajatuksia mihin samaistun. Oon myös näin myöhemmin ajatellut että ehkä mullakin on ollut jonkun asteinen synnytyksen jälkeinen masennus, koska jälkikäteen ajateltuna mun ajatukset ja toiminta silloin vauva-aikana ei ehkä ollut ihan normaalia.
Mahtavaa, että sun asenne on tuo, että seuraavaksi osaat vaatia enemmän, just niin sen kuuluu mennä! Ja hei, onneksi on imetyksen tuki! Kiitos kun kerroit sun tarinan ja ihanaa kuulla, että haluat lukea mun kirjan <3
Oma synnytys oli todella raju kokemus, ei mennyt ollenkaan kuten ajattelin ja menetin paljon verta. Lapsi syntyi onneksi 9 pisteen poikana vain varpaat hieman sinertäen. Kuten arvata saattaa, repesin ja suht pahasti. Kipu repeämästä kesti kaksi viikkoa ja se oli helvetillistä. En pystynyt vaihtamaan asentoa sohvalla ilman kyyneliä, en päässyt rappusia ylös kuin peruuttamalla, en pystynyt seisomaan suorassa. Ja tämä johtui vain liian tiukasta tikistä sisempänä. Itse haava onneksi parani nopeasti. Katsottiin hauskoja kotivideoita ja aloin nauramaan ja tunsin alhaalla kovan kivun. Tikki antoi periksi, ja samalla loppui kipu ja pystyin liikkumaan normaalisti.
Imetys oli myös erittäin kivuliasta johtuen huonosta imuotteesta. Mitään ohjausta en saanut synnärillä. Kysyin kyllä imuotteesta ja hoitaja sanoi että hyvältä näyttää. Nyt kun tiedän, niin ei näyttänyt. Onneksi olin sitkeä ja vauva kasvoi vauhdilla ja otekin parani. Mutta kyllä nekin kivut kesti reilun kuukauden.
Yhdyntäkivut loppuivat kun kierto palautui. Silloin synnytyksestä oli 2 vuotta.
Joten kipuja on saanut kestää, ihan pelkästään synnytyksestä johtuvia. Siihen päälle pari alkavaa rintatulehdusta, ja haavat puremisen jäljiltä. Aika yksin on saanut pärjätä, onneksi on netti ja Facebook ryhmät joista saa apua ja tietoa.
Mielenkiintoista kuulla, että kipu loppui, kun tikki repesi vahingossa. Minulla nimittäin edelleen väärin tehty tikki hankaloittaa hiukan elämää. Kiitos kun jaoit tarinasi!
Ehkä se sitten minullakin olisi jäänyt vaivaamaan jos olisi parantunut kokonaan sen tiukan tikin kanssa. Pieni painauma siinä kohtaa arpea on ja iho tuntuu ohuemmalta siinä kohtaa.
Kiitos ja aamen tälle postaukselle! Olen ihmetellyt, miten tähän asiaan ei kiinnitetä enempää huomiota. Itsellä samankaltaisia kokemuksia ja niin monelta ystävältä olen myöskin vastaavaa kuullut.
Minulla ei ollut pelkoa itse synnytystä kohtaan ja selvisinkin siitä melko vähin vaurioin. Sen sijaan hieman ujona henkilönä pelkäsin ja jännitin lapsivuodeosastolla oloa ja vauvaan rauhassa tutustumista todella paljon. Tästä keskustelin neuvolassa etukäteen monesti ja pyysin ja rukoilin saada perhehuoneen. Valitettavasti toive ei kuitenkaan toteutunut lopulta. Harkitsin kotisynnytystä, mutta vauva oli perätilassa melkein loppuun saakka, niin tämä vaihtoehto ei tullut kysymykseen.
Meille kävi niin, että kun minua kärrättiin osastolle synnytyksen jälkeen, oli myöhäinen ilta ja vierailuaika ohi. Mies häädettiin kotiin ja jäin yksin vauvan kanssa. Olin siinä vaiheessa ollut hereillä 80 tuntia putkeen (harjoitussuppareista valvottu ensimmäinen yö sekä erittäin pitkä synnytys) ja minuun oli pumpattu vaikka mitä lääkkeitä synnytyksen aikana. Pää oli siis aivan tokkurassa ja pelot vaan voimistuivat. Pelkäsin koskea vauvaan, en tiennyt miten häntä pitää käsitellä ja pelkäsin, että hän menee rikki. Makasin koko yön samalla kyljellä sängyssä uskaltamatta liikkua, vauvan oli hoitaja asettanut rinnalle. Soitin kerran kelloa, että pääsisin vessaan, mutta minulle huikattiin ovelta, että voin jo itse kävellä epiduraalin jäljiltä, ei hätää, kuulemma heillä oli alimiehitys yövuorossa ja vessaan pitäisi potilaiden itse selvitä. En kuitenkaan uskaltanut liikahtaa, koska en tiennyt miten siirtäisin vauvaa ja tunsin oloni niin heikoksi, etten ollut varma pysynkö edes pystyssä vessareissun ajan. Lopputuloksena jouduin makaamaan omassa pissassani loppuyön.
Imetys oli minullakin aluksi niin kivuliasta ja vaikeaa. Rinnat olivat verillä ja itkin joka kerta joutuessani imettämään, jouduin puremaan pyyhettä, etten huutaisi ja pelästyttäisi vauvaa. Vasta myöhemmin itse maksetulta imetysneuvojalta sain kuulla, että riski rintatulehdukseen oli suuri juuri haavojen takia – siltä onneksi säästyin. Kipu oli niin kamalaa rinnoissa, ettei tullut mieleenkään pitää puseroa päällä, kykenin vain makaamaan ylävartalo paljaana selällään sängyllä. Tässä vaiheessa huoneeseen oli tullut toinenkin tuore äiti, jolla ramppasi vieraita toisensa jälkeen. Oli kamalaa ja nöyryyttävää maata siinä sängyllä paikat paljaina vieraiden töllisteltävänä ja ihan hajalla henkisesti. Oli tässä koko sairaalassa olossa vielä muitakin epäkohtia, mutta en niitä kaikkia tähän kirjoita.
Mulle selvisi noiden osastolla vietettyjen päivien aikana, että sillä sekunnilla kun tulin äidiksi, katosi minun ihmisarvoni ihan vaan ihmisenä. Äitiys on välillä tuskaa, totesi eräs hoitaja osastolla. Pitkään uskoin tuon. Kohtelu sairaalassa on suurin yksittäinen tekijä siinä, että meille ei enää enempää lapsia tule. On tietysti muitakin seikkoja, mutta en enää koskaan halua joutua tuntemaan itseäni niin arvottomaksi kuin synnytyksen jälkeen, varsinkin kun nuo tuntemuket jäivät värittämään koko vauvavuotta ja vasta myöehmmin olen niistä suuren työn ja terapian avulla päässyt eroon.
Tämä kommentti meni jotenkin luihin ja ytimiin, pitkään vain tuijotin tietokoneen ruutua ja ajatukset sinkoilivat päässä. Niin kamalaa kuulla, että olet kokenut tuollaista. Näistä asioista on niin tärkeää puhua, ehkä silloin estetään muita kokemasta samaa.
AMEN! Kiitos tästä tekstistä.
Haaveilin vauvasta kymmenen vuotta ja olen terveydenhoitaja, joten kuvittelin tietäväni rauskausajasta, synnytyksestä, vastasyntyneestä vauvasta sekä synnytysmasennuksesta kaiken mitä pitää tietää, mutta kuinka väärässä ja yksin lopulta olinkaan. Uskoin, että omalla valmistautumisella ja asenteella synnytyksestä saa voimaannuttavan ja kauniin kokemuksen kaikesta kivusta huolimatta. No, eipä se ollutkaan kohdallani niin. Pitkä ja rankka 30 h käynnistetty synnytys (2,5 vuotta sitten) oli katastrofi ja siitä kivusta, paniikista ja repeämistä jäi sellaiset traumat että huhuh, etenkin kun henkilökuntaa ei ollut vapaana tosipaikan tullen ja mieheni juoksi synnärin käytävillä paniikissa etsimässä kätilöä apuun… Synnytyksen jälkeen lopulta kolme ihmistä tikkasi mun alapäätä samalla kun mä itkin ja rukoilin niitä lopettamaan koska se sattui niin paljon enkä enää kestänyt yhtään lisää kipua, samalla kun vastasyntynyt lapsi huusi mun päällä mieheni katsoen järkyttyneenä vieressä. Ei saatu perhehuonetta, joten ensimmäisenä yönä vauvan kanssa olin yksin ja ollut valveilla kolme vuorokautta. Yritä siinä sitten uskaltaa nukahtaa vastasyntyneen vieressä epämukavalla 90 cm sängyllä. Kun koitin käydä vessassa vauvan nukkuessa, pissasin lattialle, vissiin puudutuksesta johtuen… Toipumiseen ja tapahtuneen käsittelyyn meni aikaa, alapää jäi todella rumasti riekaleiksi vaikka sitä niin tikattiin. Imetys sattui alkuun aivan kamalasti ja vauvavuosi oli monella tapaa psyykkisesti niin rankka, ettemme näillä näkymin vain kestä hankkia toista lasta ja se välillä surettaa. Olen myös valitettavasti ollut todella pettynyt synnärin ja neuvolan henkilökuntaan, joilta en saanut lainkaan tukea tapahtuneen käsittelyyn… Mun kokemukset tosin on länsinaapurista, mutta kuvittelisin että samoin olisi ollut Suomessa. Vaikka kotimaassa olisin varmaan tuntenut oloni turvallisemmaksi, ja olisi ollut perhettä ja ystäviä jotka olisivat varmaan auttaneet läpi sen rankan vuoden. Mutta onneksi oltiin niin hulluja että haluttiin lapsi, koska olen hänestä maailman kiitollisin ja onnellisin <3 Jos olisin nimittäin etukäteen tiennyt, millainen raskaus, synnytys ja vauvavuosi tulee olemaan, olisi kyllä todellakin jäänyt väliin.
Kiitos kun kirjoitat tärkeästä aiheesta <3
Tää oli kyllä taas jälleen kerran loistava kirjoitus Irene! Tykkään tosi paljon sun tyylistä kirjottaa ja etenkin siitä että uskallat tuoda mielipiteesi, esiin myös ns. vaikeista asioista.
Mulla ei oo vielä lapsia mut mua on koko tän sun mutsie-blogin ajan kiinnostanu kaikki lapsi-aiheiset kirjotukset, onhan sitä hyvä tietää millanen tulevaisuus voi olla. 😄
Musta on hienoa, että äitiydestä puhutaan monesta näkökulmasta, myös niistä ei niin positiivisistä. Ite oon ainaki huomannu, että yleisesti ja oman lähipiirin äideille on tosi vaikeeta tuoda esiin niitä hieman negatiivisimpiä puolia äitiydestä, ikään kuin heti ois huono äiti, jos kertoo äitiyden negatiivisistä puolista. Just tän takia musta on tärkee puhua näistä jutuista tällei julkisesti.
Ootan kyllä valtavasti sun kirjaa ja aion lukea sen heti, vaikka aihe ei nyt aivan ajankohtainen ookaan. 😊
On aina tosi ihanaa kuulla, että blogistani tykkäävät nekin, kenellä ei (vielä) ole lapsia. Kiitos siis kommentistasi. Olen ihan samaa mieltä, että äitiyden tabuja pitää murtaa!
MInullakaan ei ole vielä lasta, mutta luin näitä kokemuksia aivan kyyneleet silmissä myötäeläen muiden naisten nöyryyttäviä kokemuksia. Luulisi, että ihan maalaisjärjellä ja normaalilla empatiakyvylläkin osaisi kohdella fiksummin ja kauniimmin vasta synnyttänyttä naista ja koko perhettä.
Joskus olen lukenut jostain, että kätilöt haluaisivat ikäänkuin ”karaista” tuoreita vanhempia ja ohjata heitä yrittämään asioita itse pitäytymällä itse hieman sivussa esim. imettämisessä neuvomisesta. Jotenkin todella vanhakantaisen kuuloinen tapa kun tietää miten älyttömän suuresti saatu hyvä tuki edesauttaa esimerkiksi imettämisen sujumista!
Sairaalasta kotiutuessamme minulta kysyttiin minkä arvosanan antaisin synnytykselle 4-10. Olin niin onnellinen pienestä nyytistäni että vastasin: olihan se ihan kamalaa mutta tulos on niin ihana että annan kympin. Kun kaksi kuukautta synnytyksestä olin miettinyt synnytystäni ja miten kamalaa se oli ihan päivittäin ja illalla pedissä viimeiseksi, aloin pohtimaan että olisihan voinut jonkun muunkin numeron sanoa. Itselleni koitan muistuttaa että jos toisen lapsen joskus saamme, minä voin itse vaikuttaa ainakin sen verran että pyydän puudutusta ja kipulääkettä edes jossain vaiheessa. Nyt lapsemme pian ollessa 3kk huomaan ettten mieti synnytystä ja sairaala-aikaa enää päivittäin. Oikeasti synnytys meni ihan hyvin, mutta mielestäni päivän aikana olisi voitu huomioida se että ensisynnyttäjällä ei ole oikeasti ehkä mitään aavistusta kuinka synnytyksessä kuuluu toimia. Onneksi mieheni oli mukana koko päivän ja pystyimme yhdessä vähän naureskella sille miten pihalla olimme. Emme myöskään saaneet neuvoja kun niitä kysyimme, aika orpo olo oli välillä jo ennenkuin lapsi oli maailmassa.
Mieleeni on kuitenkin jäänyt kauhunomaisena hetki kun yöllä poistuimme synnytyssalista. Minä ryytyneenä, väsyneenä ja alapää tikattuna istuen pyörätuolin reunalla pieni vauva sylissäni. Siinä hetkessä käytävällä sairaanhoitaja ilmoitti että toivomaamme perhehuonetta ei ole vapaana ja ”isän pitää nyt lähteä kotiin”. Ei edes suukkoja ja haleja saatu vaihtaa vaan meitä alettiin kärräämään kohti lapsivuodeosastoa. Nytkin itku kurkussa kirjoitan tätä, se hetki tuntui siinä juuri synnyttäneenä kamalalta. Minut kärrättiin pimeään huoneeseen jossa jo oli toinen äiti nukkumassa (kello oli yksi yöllä) ja sanottiin et nyt ollaan sit hiljaa. Menin pedille istumaan, lapsi sylissä, ja hoitaja lähti. Odotin että hoitaja tulisi takaisin mutta ei tullut kuin parin tunnin päästä, ottikohan jotain verikoetta vauvalta, en muista. Siinä sain sitten kysyttyä että onko näihin sairaalasänkyihin laitaa, kun en uskalla mennä maaten lapsen kanssa ettei hän vaan tipu. Tunnin päästä sain laidan sänkyyn ja koitin nukkua hetken vauva sylissä. Imetystä ei ohjeistettu lainkaan mutta oma vaisto sanoi että sitä voisi siinä samalla vierekkäin maatessa yrittää ja vauva oli niin taitava että osasi syödä. Itkin yksinäisyyttä ja toivoin niin että tulisi aamu ja mieheni tulisi takaisin. Yöllä minulla oli kamala vessahätä mutta kukaan ei kertonut missä vessa on enkä uskaltanut lähteä vuoteesta etsimään vessaa ja jättää vastasyntynyttä vauvaani yksin. Onneksi yö loppui, se oli kauhea mutta olin todella onnellinen vauvastani. Minulla on ”erityisruokavalio” eli olen vegaani, tämän olin sanonut suullisesti monelle ihmiselle ja kolmeen paperiinkin tämä oli merkattu. Olin saanut edellisenä päivänä kaksi ateriaa jo, joista toinen ei ollut vegaaninen ja huomauttaessani siitä vastattiin että ”no mies on näköjään tuonut sulle jotain eväitä, eiks ne riitä jos tämä ei käy?” Mies oli tuonut mansikoita ja banaania, söin sitten niitä. No aamulla olin todella nälkäinen ja odotin aamupalaa. Kukaan ei ollut kertonut mistä aamupalan saa mutta kuulutus tuli että aamupalaa olisi tarjolla ja vieressä oleva äiti neuvoi onneksi minua. Silloin uskalsin kysyä missä vessakin on. Löysin nimelläni varustetun aamupalan, mistä mikään ei ollut ruokavaliooni sopivaa.. No se siitä, mieheni tuli pian ysin jälkeen onneksi <3
Seuraavana yönä vauva huusi koko yön. Koitin imettää, vauva kyllä söi koko yön mutta huusi myös. Koko yön imetys sai kohdun supistelemaan todella paljon ja vuosin verta sänkyyn todella paljon. Soitin kelloa ja yökkö tuli kysymään mikä on, kerroin että vuodan niin paljon että kerralla meni kaikki lakanat. Hoitaja sanoi että käytävällä on lakanoita ja lähti. Jätin hetkeksi edelleen huutavan lapseni yksin veriseen sänkyyn ja kävin supernopeasti vaihtamassa alapään toppaukset ja muuten verisenä sitten hipsin käytävillä etsimässä lakanakärryä. En alkanut vaihtamaan lakanoita, olin ihan uupunut, ja laitoin vain puhtaan lakanan vanhan päälle. Aamulla kysyin hoitajalta että milloin päästään kotiin. Onneksi päästiin jo samana päivänä. Ihmettelin kun minulle ei tehty mitään kotiinlähtötarkastusta, mutta onneksi vauva tarkistettiin. Minulla oli yksi tikki tehty niin että kohta oli repaleinen ja tiukka, ja nyt parantuneena paikka tuntuu edelleen tiukalta. Olisin toivonut että silloin minulle olisi ohjeistettu alapään öljyämisestä, ehkä se olisi parantunut nopeammin ja ongelmallisen tikin paikka olisi pehminnyt niin ettei se edelleen kiristäisi.
Ihmettelen myös sitä miten imetystä ei ohjeistettu lainkaan. Yhden kerran toisena yönä yökkö tuli huoneeseemme sanomatta mitään, imetin lasta, otti tissistäni kiinni ja työnsi sitä enemmän lapsen suuhun. "näin!" ja lähti pois. Olen iloinen että jo raskausaikana liityin imetyksentuen facebookryhmään ja luin siellä keskusteluja imetyksestä. Ilman sitä en olisi tiennyt yhtään mitään. Ja olen ollut varmaan pari kuukautta ihan sumussa ja hormoneissa kun alan vasta nyt pohtimaan järkevämmin näitä juttuja. Silloin en tajunnut mitään, hetket vaan menivät ja kaikki oli uutta ja olin kuin sumussa. Onneksi mieheni pystyi olla lomalla neljä viikkoa lapsen syntymästä, en olisi pärjännyt ilman häntä. Itkin päivät ja illat sohvan nurkassa avuttomuuttani ja sitä että tissit sattui, alapäätä sattui, vauva oli pieni ja hengitys vinkui, olin varma että vahingossa tapan vauvani kun en osaa hoitaa sitä. Välillä itkettiin yhdessä miehen kanssa, välillä lohdutimme toisiamme ja hän piti huolta meistä ja teki ruokaa koko neljä viikkoa.
Huh mikä kilometrikommentti! Tämä postaus ja muiden kommentit vaan saivat jotenkin kaiken ryöpsähtämään ulos. Ehdottomasti hankin kirjasi kun se tulee saataville! Mahtavaa että kirjoitit sen
Ja siis edelliseen kommenttiini viitaten, tiedän että minun kokemukseni ei ole ”paha” eikä kaikista kammottavin, mutta mielestäni olisi tärkeää hoitohenkilökunnan olla sensitiivisiä ja varsinkin kun asiakkaana on herkässä tilassa, hormoonihuuruissa oleva äiti myös, ei vain hänen lapsensa. Se tulisi ottaa huomioon sillä pienistäkin asioista voi jäädä todella paha muisto.
En ole varmaan koskaan jättänyt blogeihin kommentteja, mutta nyt. Olen niin hämilläni kuinka samankaltainen tausta teillä on omani kanssa! Tyttömme on syntynyt samana päivänä kuin teidänkin, mutta vuotta myöhemmin vain. Synnytys oli yliaikaisena ja käynnistettynä pitkä, enkä sellaista fyysistä kipua ole ennen kokenut. Sain myös kolmannen asteen repeämän. Minullekaan ei heti kerrottu miten pahasti oli käynyt, tajusin kyllä ettei kyse ole mistään nirhaumasta kun kätilö sanoi pyytävänsä lääkärin tsekkaamaan, varmuudeksi. Lääkäri kävi ja kärräsi leikkuriin jossa vierähti puolitoista tuntia.
Paraneminen oli luonnollisesti pitkä ja kivulias. Olimme viisi päivää sairaalassa perhehuoneessa, onneksi sen saimme! Kyllä silloin koin että saimme hyvää hoitoa, mutta kuten sinäkin sanoit, ehkä emme. Nyt mieleeni lähinnä muistuu ohjeet lantionpohjajumpasta joka siinä tilanteessa, alapää totaalisen turvoksissa ja turtana kuulosti ylihuonolta vitsiltä. Vauvan hoidossa ja imetyksessä autettiin kyllä hyvin.
Kotiin pääsy oli samaan aikaan huojentavaa ja pelottavaa. Onneksi mies oli lomalla ja hän hoiti kaiken, itse vain makasin ja imetin. Oltuani hiukankaan pidempään jalkeilla päivällä, itkin illalla kipeänä ja särkkäreitä kului. Ei todellakaan mitään elokuvamaista, hohdokasta vauvan hoitoa. (No oli tietysti sitäkin, mutta..) N. kuukauteen en pystynyt istumaan tai kävelemään ilman että pidin seinästä välillä tukea. Seksiä meillä oli 9 kk kuluttua synnytyksestä ja se pelotti. Onneksi mies on hyvin ymmärtäväinen <3 Tulen varmasti aina muistamaan sen hetken, kun lähdin ensimmäistä kertaa a u t o l l a kotoa, se fiilis, kun tuntui pystyvänsä mihin tahansa! Loppujen lopuksi alakertani on parantunut tosi hyvin, hieman saattaa joskus kiristää mutta mitään pidätysongelmia ei luojan kiitos ole jäänyt ja kaikki näyttääkin ihan siistiltä. Hyvää työtä teki ompelija 😉
Jälkeenpäin olen ajatellut että olen selvinnyt kuitenkin melko vähällä. Perus; "on sitä ihmisille pahemminkin käynyt". Googlesta löytää aina kamalampia kohtaloita 😀 Ehkä, jos osaisi vaatia paremmin hoitoa ja tietoa, eikä olla vain kiltti joka tilanteeseen sopeutuja, asiat voisivat kohentua. Myönnän nimittäin, että varsinkin omia asioitani (muitakin kuin tätä synnytysasiaa) hyvin helposti lähden vähättelemään. Rohkeasti vaan että "p*rkele, minä repesin taakse asti ja kyllä, se vaikuttaa minuun ihan päänuppiin saakka!" Jonkinasteinen synnytyspelko on jäänyt. Vaikka itse synnytyksen aikainen fyysinen kipu unohtui nopeasti, oli järkyttävää huomata miten reagoin katsoessani Toisenlaisia äitejä tv:stä; synnytyskohtaus sai minut paniikinomaisesti huutoitkemään ja hokemaan eieieiei.. Nyt se on jo laantunut mutta kuivin silmin en vieläkään pysty ohjelmaa katsomaan. Jos idea toisesta lapsesta joskus toteutuu, aion luultavasti vaatia sektion. Sekään ei varsinaisesti ajatuksena miellytä, mutta alakautta, ei ikinä enää. En halua ottaa repeämien uusiutumisen riskiä ja kulkea loppuelämää vaipoissa. Pelkopolin kautta sitten vaan. Ehkä, joskus.
Odotan kirjaasi, haluan ehdottomasti lukea sen!