Juttelin hiljattain erään tulevan kesän morsiamen kanssa häistä ja parisuhteesta. Sanoin, että olimme Jaakon kanssa juuri aiemmin puhuneet, että koemme molemmat parisuhteemme olleen onnellisimmillaan juuri häidemme aikaan. Morsian ihmetteli: ettekö nyt, kun teillä on ihana lapsi? Monet (lapsettomat) ehkä ajattelevat, että lapsi on aina pariskunnan onnen täyttymys ja vauvan synnyttyä onnellisuus vain lisääntyy eksponentiaalisesti.
Tietysti näin voi ollakin, mutta olen ymmärtänyt, että aika monien tutkimustenkin mukaan pariskunnat ovat vähiten onnellisiä vauvavuonna ja / tai pikkulapsiaikana. Itse koen, että lapsi on tuonut ehdottomasti elämääni syvimpiä onnen hetkiä. Jaksan edelleen ihmetellä, kuinka olemme yhdessä voineet luoda tyhjästä jotakin niin ihmeellisen ihanaa ja täydellistä kuin oma lapsemme. Varsinainen onnellisuus elämässä ja varsinkin parisuhteessa tarkoittaa minulle kuitenkin seesteisyyttä. Sellaista tasaista tyytyväisyyttä arkeen. Sellaista elämäni ei tunnetusti raskaus- ja vauva-aikana ollut: koin raskauden vaikeana ja sairastuin mieleltäni synnytyksen jälkeen.
Pikkulapsiaikanakaan elämää ei oikein voi kutsua tasaisen seesteiseksi. Elo on yhdenkin lapsen kanssa melkoista säätämistä varsinkin, kun molemmat vanhemmat ovat aika uraorientoituneita. Näin ruuhkavuosina tavallinen arki on tosi hektistä: jatkuvaa juoksemista paikasta toiseen, työaikojen ja -matkojen, hoitoon viemisten ja hoidosta hakujen sumplimista. Sellaista, että illan tullen kaatuu sohvalle ketarat ojossa ja aamulla härdelli alkaa alusta.
En vaihtaisi mitään pois (paitsi töistä pitäisi karsia) ja lapseni tuo jokaiseen päivään iloa ja vatsan pohjaa kipristävää onnea. Parisuhteemme koen silti olleen onnellisin silloin, kun kaikenlainen aikataulujen säätäminen, ruuhka ja kiire loisti poissaolollaan. Kun pystyimme keskittymään puhtaasti toisiimme sen lyhyen yhteisen ajan, joka meillä päivässä oli.
Joku voi kokea pikkulapsiajan tyystin erilaisena, mutta minä ajattelen näin. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että tämä kaikki on väliaikaista. Kaikki säätäminen vähenee koko ajan ja ennen kuin huomaammekaan, olemme taas kaksin ihan tarpeeksi. Jos olemme osanneet pelata korttimme oikein. En todellakaan kehota vain odottamaan – suhteen hoitamatta jättäminen on tuhoisaa. Kärsivällisyyttä pikkulapsiarjessa parisuhteeseen kuitenkin tarvitaan. Ja vaivannäköä: edes toisinaan on pakko ehtiä ja jaksaa etsiä sitä seesteistä onnea ja yhteistä, ruuhkatonta aikaa. Ja muistaa, miksi toiseen alun perin rakastui. Kannatella edes ajatusta siitä alun helposta elämästä mukana.
En osaisi kirjoittaa Miten selvitä yhdessä pikkulapsiajasta -opasta lähellekään niin hyvin kuin hupaisa kollegani Asikaine, joten käykää lukemassa hänen taannoinen postauksensa.
Ihanaa, kahdenkeskistä parisuhdeaikaa jokaiselle vanhemmalle tulevaan vuoteen!
Hyvin sanottu! Ja olen täysin samoilla linjoilla. Onnellisin aika myös meidän parisuhteessa oli häiden aikoihin, toki myös alkuaikoina. Ja parisuhteelle todellakin täytyy antaa aikaa myös ruuhkavuosina!
Meillä on suunnitteilla ensimmöinen kahdenkeskinen ulkomaanreissu sitten lapsen syntymän (eli kolmeen vuoteen).
Ihanaa parisuhdeaikaa myös teille!