Kävin niin mielenkiintoisen keskustelun viikonloppuna siskon häissä, että on pakko avata sitä vähän teillekin. Olen usein kertonut, että kaipaan vanhemmuuteen tietynlaista vanhanaikaista yhteisöllisyyttä. Koko kylä kasvattaa ja niin pois päin. Häissä sain ihan uuden näkökulman aiheeseen. Olen itse kaivannut apua ja tukea omaan vanhemmuuteeni, mutten ole tullut ajatelleeksi, kuinka paljon toiset vanhemmat voivat antaa lapselle.
Juttelin häissä pitkään Erikan lapsuudenystävän kanssa, joka vietti aikoinaan paljonkin aikaa meillä. Hän sanoi ihailleensa tuolloin äitimme rentoa tapaa toivottaa kaikki tervetulleeksi kotiimme ja ruokapöytäämme. Vanha kaverimme muisti hyvinkin tarkkaan, mitä ruokaa meillä tarjottiin ja kuinka hyvältä maistui äidin tekemä iltapalalautanen porkkanatikkuineen. Äiti tarjosi sopivassa suhteessa turvaa ja toisaalta luottamusta siihen, että lapset pärjäävät itsekseenkin. Meillä sai aina seikkailla mielin määrin isossa pihapiirissä eikä lapsia hyysätty turhaan.
Juron isämmekin hän muisti tarkasti. Kerran isä oli tuhahdellut lasten yrityksille uittaa yksinkertaista kaarnavenettä ojassa, kadonnut verstaalleen ja palannut mukanaan hieno puuvene kaikkine yksityiskohtineen. Lapset olivat sitten uittaneet uutta venettään kilometrejä lähiojissa. Se oli isän tapa osoittaa kiinnostusta ja välittämistä, vaikkei oikeita sanoja aina löytynytkään.
Meidän äiti ja isä olivat ihan erilaisia vanhempia kuin lapsuudenystävän omat vanhemmat. Hän kertoi kokeneensa, että he, erityisesti kaikille avoimeen ruokapöytään kutsuva äitimme, paikkasi hänen omien vanhempiensa puutteita. Puutteita, joita on varmasti meissä kaikissa. Eikö olisi hieno ajatus, että joku muu voisi antaa omalle lapselle jotakin sellaista, jota ei itse oikein osaa.
Olisi hienoa olla itsekin se vanhempi, joka jättää jälkeensä kauniita muistoja muillekin lapsille. Minä muistan erityisesti erään ystäväni nyt jo edesmenneen isän, joka jaksoi aina kuljettaa meitä laskettelemaan. Muistan ikuisesti automatkat ja pysähdykset huoltoasemilla, joilla hän tarjosi minullekin munkit ja kaakaot, vaikka yritinkin vastustella ja maksaa omasta kukkarosta. Tuo mies tartutti minuunkin liikunnallisuutta, jota omat vanhempani eivät minulle niinkään opettaneet.
Toivon, että osaan itsekin olla tarvittaessa varaäiti. Sellainen äiti, joka antaa jonkin mieleenpainuvan muiston, tärkeän opin ja turvallisuuden tunteen muidenkin lapsille.
Millaisia kokemuksia teillä on varaäideistä ja -isistä?
Olemme perheenä toiminut tukiperheenä kolmelle lapselle jotka olivat 3v, 5v ja 6v. Tämä oli todella ihanaa aikaa. Omat lapset silloin 3v ja 6v tulivat hyvin toimeen tukilasten kanssa ja pitivät heitä veljinään ja siskona.
Joka kerta, kun parkkeerasin pyöräni ystäväni pihaan hänen isänsä tarkasti sen. Rasvasi ketjut, kiristi satulaa ja jarruja. Joskus pesikin 😊 ja tämän teki silkasta ilosta auttaa meitä ja huolehti että on turvallista ajaa. Heillä oli 3 tytärtä, joten kavereiden pyöriä oli aika iso liuta huollettavana.
Suuri merkitys. Olen alkoholistiperheestä ja melkeinpä koko ikinä kärsinyt perusturvan puutteesta; se näkyy ahdistuksena jne. arjessa. Lämmöllä muistelen niitä turvallisia aikuisia lapsuudessani, jotka näyttivät, miltä lämpö, tuki ja turva voivat tuntua. Olen siitä heille ikikiitollinen. Käytännössä: eräs kaverini isä vei meitä suunnistamaan porukalla ala- ja yläkouluiässä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että voisin kiittää häntä tuosta kokemuksesta.