Tovi sitten Erikan polttareissa huomasin, että olen porukan ainut äiti. Tuntui aika jännältä, ettei illan aikana puhuttu kertaakaan mitään lapsista. Aika usein puhe kääntyy lapsiin ja perhe-elämään porukassa, jossa on paljon vanhempia. Se on ihan luonnollista, koska lapsi tai lapset ovat aika olennainen osa sitä elämää, mitä elämme joka päivä. Olisi aika mahdotonta kuvailla omaa elämäänsä, jos ei saisi mainita lasta.
Osa polttariporukasta oli sitä mieltä, että tarvitseeko niistä lapsista nyt niin jauhaa. Eikö ole mukavaa puhua välillä jostain ihan muusta, kysyttiin.
Omasta kokemuksesta tiedän, että lapsen saaminen voi muuttaa ystävyyssuhteita. Muistan ajan, kun lapsuudenkaveriporukassani puolet olivat äitejä ja toinen puolikas lapsettomia. Jakaannuimme pikku hiljaa illanvieton aikana eri huoneisiin: toisessa huoneessa puhuttiin lapsiarjesta, toisessa jostain muusta. Tuolloin kyseiset lapset olivat vielä vauvaikäisiä, joten kysyttävää ja ihmeteltävää riitti – vertaistuelle oli valtava tarve. Ymmärrän sen tietysti nyt. Tuolloin ihmetytti, että miksi pitää puhua jostain mukuloista, kun kerrankin saa olla vapaalla niistä. Siinä pikkulapsikuplassa voi kuitenkin olla aika vaikeaa edes keksiä mitään muuta puheenaihetta, koska elämässä ei välttämättä ole juuri tuolla hetkellä muuta.
Myöhemmin, kun äitiys ei ole enää niin uutta ja ihmeellistä, on helpompi vaihtaa puheenaihetta. Mutta puhumme me edelleen lapsista kavereiden kanssa – koska se on elämäämme. Nyt lapsuuden kaveriporukassamme kaikki ovat yhtä lukuunottamatta äitejä. Usein niihin lapsiin liittyvät esimerkiksi tämänhetkisen elämämme suurimmat tuskastumiset ja raivot. Mikä olisi parempaa kuin päästä avaamaan patoutumia nimenomaan vertaisille. Se puhdistaa ja se on valtavan tärkeää.
Ehkä sellaiset yksityiskohtaiset vaippamerkkien arvioimiset, tiheän imun kaudet ja muun äitiysjargonin voi jättää sivuun, jos porukassa on lapsettomia. Se on vain kohteliasta, sillä on aika ikävää istua kuuntelemassa tuntikaupalla sellaista paapatusta, johon ei voi ottaa yhtään mitään kantaa. Mutta olisi ihan älytöntä vaatia äitiä olemaan puhumatta omasta elämästään, johon lapsi tai lapset kuuluvat hyvin vahvasti.
Millaisia kokemuksia teillä on? Ovatko äitien lapsipuheet ärsyttäneet tai lapsettomien toivomukset olla puhumatta lapsista? Onko lapsen tulo jopa rikkonut ystävyyssuhteen?
Mielestäni lapsista on ok puhua ns. yleisellä tasolla, jos toisella ei ole lapsia. Samanlailla, miten puhutaan muistakin asioista, mihin toisella ei ole konkreettista kosketuspintaa.
Tyyliin ”mun lapsella on tämä ongelma” (vs. ”mun miehellä tms. on tämä ongelma”). Mutta ei niin, että ”mun lapsi on ihana, kun se tekee niin, mun lapsi on sitä ja tätä…” (eihän kukaan jaksa kuunnella jatkuvaa ylistystä esim. toisen henkilön puolisostakaan:)).
Jos on isompi porukka, missä on esim. 1-2 lapsetonta, olisi mielestäni sopivampaa puhua sellaisesta aiheesta, joka koskettaa kaikkia. Vanhemmalla iällä myös on varmasti tahtomattaan lapsettomia henkilöitä, joiden tekee pahaa kuunnella jatkuvia höpinöitä lapsiarjesta.
Toisaalta, ymmärrän myös sen, että on vaikeampaa keksiä puhuttavaa, jos elää jatkuvaa lapsiarkea 🙂
Minusta tuntuu, että lapsista puhuminen on ehkä ajankohtaisinta juuri vauvavuotena ja toisaalta kun on lapsen kanssa vielä kotona. Muistelen, että ennen toisen lapseni syntymää töissä käydessä, lapsista puhuminen ei ollut niin paljoa läsnä? Nykyään kun olen äitiyslomalla ja kotona on kaksi lasta, puheet helposti siirtyvät lapsiin. Toisaalta lähimpien ystävien kanssa ei tarvitse nykyäänkään koko aikaa puhua lapsista, koska he ”tietävät missä mennään”. Puisto- ja kerhotuttujen kanssa lapsista puhuminen on helppo tapa tutustua. Jollain tapaa itse pyrin välttämään jatkuvaa lapsista jauhamista lapsettomien ystävien kanssa, elleivät he sitten erikseen kysele lapsista ja meidän arjesta paljon.
Se tunne,
kun joku kysyy,
mitä kuuluu,
ja pitää ihan pinnistellä,
että osaisi kertoa ihan omiakin kuulumisia
eikä vain luetella, mitä lasten elämässä tapahtuu!
Lapsettomuushoitoja läpikäyvänä ja niiden aiheuttamaa tuskaa käsitellessä päivittäin on todella raskasta jos pitää vielä työkavereiden tai kavereiden, tuttujen jne edessä olla kovin kiinnostunut toisten lapsiarjesta. Se ulkopuolisuuden tunne kovin voimakas, kuin jokin inside kerho mihin ei vain pääse mukaan, vaikka kuinka yrittää. Mutta toisaalta, täytyy itsekin muistuttaa itselle että maailma ei pyöri minun tai meidän ympärillä, ja minä en voi päällepäsmäröidä puheenaiheita tai luoda tabuaiheita muille… sekään ei tunnu muita kohtaan reilulta.
Viimeisimmät polttarit, missä olin, oli ihan painajaismaiset! Suurin osa jengistä oli äitejä, ja äiti-jutut alkoivat heti brunssilta. Siitä ne vaan jatkui ja jatkui ja jatkui illan viimeisille drinkeille. Illallispöydässä puhuttiin kuinka helposti kaikki olivat raskautuneet, kuinka lapsi sitä tätä… yritin vaihtaa moneen kertaan puheenaihetta, mutta aina se vaan kääntyi lapsiin/äitiyteen/perhe-elämään.
Suurin osa lapsettomista katosi illallisen aikana. Ikävä kyllä oisin niin myös tehnyt jos kaasona en olisi kokenut olevani vähän vastuussa illasta…
Heittämällä tylsimmät polttarit ikinä. Itse raskauduin siinä polttareiden tienoilla, mutta päätin juuri silloin, että musta ei samanlaista äitiä tule. Musta se on niin uskomattoman epäkohteliasta lapsettomia kohtaan, jos kokoajan vaan jauhetaan perheasioista. Siinä tulee niin helposti ulkopuolinen olo, vaikka aluksi lapsiperhejutut saattaa olla kivaa kuultavaa.
Tätä lapsetonta muiden lapsista puhuminen ei ahdista, huomaan kyllä, että lapsettomana en itse huomaa kysyä toisten lapsista aina. Huomaan myös, että en osaa olla lasten kanssa pitkiä aikoja ja hermoja ei tietenkään ole samalla tavalla kuin äideillä ja isillä. Eniten lapsista puhuminen satuttaa ja suorastaan raivostuttaa anopin puhumana: ”millon teette? millon tulee? ja kun toi mun poika vielä kerkeis…” Tiedän jääväni lapsettomaksi, ikää on jo sen verran, että raskaus olisi todella hyvää tuuria. Lisäksi yritän selittää anopille, että lapsia ei tehdä, lapsia saadaan ja kyllä sun poika voi saada vielä lapsia, mutta ei mun kanssa.
Itse kerron helposti, jos joku kysyy, että lapsia ei ole. En koe kärsineeni laspettomuudesta, koska mitään ”vauvakuumetta” ei ole koskaan ollut, mutta lapsi olisi saanut tulla, jos luonto olisi niin suonut. Se satuttaa myös suunnattomasti, kun lapsen saanut alkaa kertomaan miten juuri tämän vauvan oli määrä syntyä heille , tämä vauva valitsi heidät vanhemmikseen… Tietysti minä mietin ,mikä on se vika minussa/meissä kun meitä ei ole kukaan valinnut vanhemmikseen… Tai miksi vauva muka tällä periaatteella, valitsee vanhemmikseen ne vanhemmat, joilla on päihdeongelma, perheessä on väkivaltaa tms. Nykyään sanon jo anopille, että asia ei hänelle kuulu millään tavalla. Koen siinä mielessä olevani onnelisessa asemassa, että lapset eivät ole koskaan olleet parisuhteen haave meille. Meidän elämä on lapsetonta ja se on juurikin hyvää elämää meill. Mitä ei ole ollut, sitä ei osaa kaivata.
Ystäväni oli tyylilleen uskollisesti puhunut lapsista ja perheestä vuosikausia, minä taasen tapani mukaan pitänyt oman haaveeni hennosti tutkan alla. Kun sattumalta raskauduin ennen ystävääni, kuvittelin hänen lapsirakkaana iloitsevan puolestani. Hänpä ei pystynyt käsittelemään sitä, että ”ehdin” ennen häntä, vaan tiedusteli, oliko vauva vahinko, kun olen jo niin vanhakin. Sanoin, että noin ei puhuta kellekään saati sitten ystävälle. Hän siihen, että hän nyt vaan aina puhuu mitä sattuu, ei muuta sanottavaa. Ei ole ollut sen jälkeen minullakaan.
Minulla on neljä lasta joista kaksi jo aikuisia. Melko sosiaalista elämää olen viettänyt nämä kaikki vuodet eikä kukaan ole koskaan huomauttanut lapsista puhumisesta vaikka heistä olen puhunut, lapsellisille ja lapsettomille. Ihan on saatu hyviä keskusteluja aikaiseksi ja ihmiset kysyvät minulta kuulumisia niin halauvat kuulla lapsistakin. Mun mielestä olisi hieman luonnotonta että ne samat ihmiset jotka ovat olleet kiinnostuneita mun opiskeluista, työjutuista, seurusteluista ja sydänsuruista eivät haluaisikaan kuulla lapsista ja perhe-elämästä. Ne kun ovat osa minua siinä missä muutkin asiat ja elämänvaiheet. se on niin että joka vaiheessa elämää on aiheita joissa junnataan. Jossain vaiheessa se on lapset. Minulle ei ole enää ajankohtaista vauva- tai pikkulapsiaika mutta mielenkiinnolla kuuntelen niitä joilla on. Silloinkin kun kaksi lasta tuli vuoden sisään peräkanaa jaksoin myös kuunnella biletysjuttuja ja muiden mieshuolia. Ehkä se on niin että jos itse on luontaisesti kiinnostunut muiden jutuista niin se tulee takaisin samalla tavalla:)
Mulla on kokemusta polttareista jossa kuuluin vähemmistöön hieman vanhempana ja jo lapsen saaneena. Olin avoimin mielin ja asennoitunu viettämään rentoa päivää ilman perusarkihöpinöitä, kuuntelin mielenkiinnolla 5-10v nuorempien juttuja heidän elämästään ja vältin puhumasta aiheista jotka ei heitä kosketa. MUTTA. Sitten nuorimmille tuli ”hauska” idea ruveta ruotimaan kaikkea maailman menoa, lasten kasvattamista ja kuinka vastenmielistä on nähdä väsyneitä ihmisiä jotka ei jaksa kuntoilla tai ostaa uusia vaatteita jne. Sitten vienosti hymyillen käännyttiin mun puoleen ”Oisko tähän ÄITI-kommenttia?”. Siinä totesin olevani täysin väärässä porukassa, niin totaalisesti. Se nöyryytys ei hetkeen unohdu, mutta olihan se varmasti muille huvia vertailla ihmisiä ja tehdä omat johtopäätökset että millainen kenenkin elämä on. Totesin että heille oli turha lähtee vääntämään ees perusjuttuja rautalangasta, ymmärrys oli sitä luokkaa. En toivo tuota kokemusta muille äideille. Vaikea selittää, mut sillon tunsi olevansa niin eri pallonpuoliskolla ku muut ja näki miten ulkopuoliset pitää äitien elämää jotenkin säälittävänä, siitä tuli surulliseks.
Musta on lapsettomana ihan kivaa välillä kuunnella lapsijuttuja, mutta se ärsyttää, jos jokin oma eriävä mielipiteeni teilataan tyhmänä sillä perusteella, että mulla ei oo omia lapsia! Kyllähän kuitenkin mullakin on lähipiirissä ollut paljon lapsia ja omaan pikkusisarukseenkin on niin iso ikäero, että jotain lapsista ymmärrän 🙂