Puoli vuotta terapiaa takana – mikä on muuttunut? (Kaikki)

Julistin teille viime vuoden marraskuussa olevani fiksu ja käyväni terapiassa. Ja että ”mielenterveyden vaalimisen pitäisi olla yhtä arvostettua kuin fyysisen terveyden ylläpitämisenkin. Ihmisten pitäisi voida sanoa yhtä ylpeinä käyvänsä säännöllisesti terapiassa kuin käyvänsä säännöllisesti kuntosalilla tai juoksulenkillä.”

Kävin tuolloin työpsykologilla ja tarkoituksena oli hakeutua mahdollisimman pian Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan. No, meni kuukausia, koska psykoterapiaan meneminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista – ainakaan siis tähän Kela-psykoterapiaan. Olin tuolloin taas vaihteeksi ihan uupumuksen rajamailla ja yksi aikaansaaminen lisää tuntui aika ylivoimaiselta. Voin siis vain kuvitella, kuinka vaikea prosessi voi olla, jos on henkisesti paljon pahemmassa jamassa. Minä kun olin ”vain” työssä uupunut.

Kelan hyväksymiä terapeutteja, joilla olisi ollut vapaita aikoja Kela-asiakkaille, ei niin vain löytynyt. Eikä edes auttanut löytää vain yhtä sellaista, vaan olisi vielä periaatteessa pitänyt vertailla muutamia (täysin omakustanteisesti). Olin todella onnekas, koska löysin kuin löysinkin muutaman sähköpostirallin (kaikki eivät edes vastanneet) jälkeen hyvältä tuntuvan tyypin, jolla sattui olemaan aikoja minulle. Ja jonka vastaanotto sijaitsi matkani varrella – sekin on aika oleellinen juttu autottomalle. Ja kaiken lisäksi tunsin heti, että tässä on nyt se tyyppi, enkä siis edes kokeillut muita.

Puolen vuoden terapian jälkeen voin vilpittömästi sanoa olevani uusi ihminen. Mitään ihmeparantumista ei toki ole tapahtunut ja minulla on tietysti edelleen omat ongelmani, jotka esimerkiksi ajavat tekemään liikaa töitä ja olemaan välillä vähän vittumainen ihminen. Mutta koen silti edistyneeni selvästi.

Asia kirkastui yhtenä päivänä, kun koin pettymyksen, josta olisin aiemmin mennyt palasiksi. Nyt tunnistin heti tuon hetken ja tajusin, että tämä on nyt se, jossa normaalisti alan käyttäytyä tietyllä tavalla. Mutta nyt osasin tunnistaa tunteen, selittää tilanteen itselleni parhain päin ja pysyä rauhallisena. Tunsin ylpeyttä itsestäni – olen kasvanut ihmisenä. Sanoin tästä oivalluksesta terapeutilleni ja hän totesi, että olen siis saanut lisää tunneälyä.

Tunnistan nyt paremmin itsessäni ne kaavat, jotka tekevät elämästäni hankalampaa ja olostani kurjempaa.

Jaakko puolestaan sanoi, että olen iloisempi ja ymmärrän myös häntä ja hänen toimintatapojaan ja tunteitaan paremmin. Yksi tärkeimmistä oivalluksista, joita olen terapiassa saanut, on se että oletukseni ihmisistä ovat vain minun oletuksiani. Eivät totuuksia kyseisistä ihmisistä. Minulla on paha tapa olettaa ihmisistä asioita ja päättää sitten, että tällaisia he ovat. Usein tuomitsen ihmiset esimerkiksi itsekkäiksi. Nyt osaan kyseenalaistaa oletukseni ja käsitän, että vaikka joku on mielestäni itsekäs, se ei ole totuus siitä ihmisestä. Se on vain minun tulkintani. Tämä voi tuntua itsestään selvältä, mutta minulle se on ollut käänteen tekevä oivallus. Olen myös tietoisesti pyrkinyt olemaan tekemättä (haitallisia) olettamuksia ja harjoittelen kysymään.

Terapeuttini on ratkaisukeskeinen ja se on selvästi itselleni paras psykoterapiasuuntaus. Olen aiemmin käynyt terapiassa, mutta koskaan ennen en ole kokenut saavani ratkaisuja ongelmiini niin kuin nyt. Yllätyin jopa vähän, kun terapeuttini ensimmäistä kertaa ehdotti aivan konkreettista ratkaisua johonkin ongelmaani. Minä kuitenkin selvästi kaipaan ihmistä, joka auttaa ratkomaan ongelmani eikä vain kehota puhumaan niistä.

Psykoterapia on ollut minulle tärkeä prosessi siksi, että taustallani on vaikeita juttuja, joiden niskan päälle en yksinkertaisesti pääsisi omin avuin. Suurimpia näistä ovat lapsuuden ja nuoruuden sairastelut sekä vuosien takainen traumaattinen parisuhde. Sittemmin olen tajunnut myös, etten päässyt itsenäistymään tarpeeksi varhain, ja myös riippuvainen suhde vanhempiin on aiheuttanut ongelmia näihin päiviin asti.

Psykoterapia on hirveän kiinnostava tutkimusmatka itseen – on ihmeellistä huomata jatkuvasti itsestään asioita, joita ei ole tajunnut ennen. Toisaalta olisin voinut lähteä tälle tutkimusmatkalle aiemmin (ennen kuin mieleni lukot pääsivät vaikuttamaan varhaiseen äitiyteeni ja parisuhteeseeni), mutta toisaalta olen iloinen että teen tämän nyt. Olen toiveikas sen suhteen, että saan elää vielä vuosikymmeniä paremman itseni kanssa.

Kerron mielelläni lisää omia näkemyksiäni terapiasta, siellä saamistani oivalluksista ja kaikesta siihen liittyvästä. Kysy, jos haluat tietää jotakin!