Koen olevani aika ristiriitainen ihminen. Olen ujo ja erityisherkkä introvertti, mutta silti pr-tilaisuuksissa ravaava, jatkuvasti uusien ihmisten kanssa puhuva toimittaja. Olen stressin ja uupumuksen oireiden kanssa sinnittelevä perfektionisti ylisuorittaja, mutta silti MAAILMAN SAAMATTOMIN IHMINEN.
Joista ajattelin nyt puhua tuosta viimeksi mainitusta. Kun kyse on työstä tai ylipäätään muista ihmisistä, olen suorittaja. Työssäni mietin jatkuvasti olenko tarpeeksi hyvä. Hion ja hion niin paljon, ettei siinä ole välttämättä mitään järkeä. Olen myös vähän ahne työnarkomaani: nautin siitä tunteesta, että työtä vain satelee, vaikka lopulta olisinkin vähän pulassa vähäisen vapaa-ajan vuoksi. On todella, todella vaikeaa olla tekemättä työtä.
MUTTA kun pitäisi tehdä jotakin ihan itselleen, olen melko varma, ettei kukaan tässä maailmassa ole yhtä saamaton. Exhibit A: Muutimme tähän taloon helmikuussa 2017. Jaakko toivoi, että minä hoitaisin postilaatikkoon Ei mainoksia -tarran ja lupasin. Postilaatikon tarrattomuudesta tuli kuukausien saatossa vitsi. You had one job… muutosta tulee siis helmikuussa kuluneeksi kaksi vuotta eikä tarra ole vieläkään laatikossa. EI vaikka meillä on jo se hiton tarra! Erika nimittäin oli ystävällisesti tehnyt jopa kaksi erikokoista tarraa jollain siihen soveltuvalla kojeella auttaakseen saamatonta siskoaan. Nyt vain pitäisi kävellä muutama kymmenen metriä postilaatikolle ja liimata se tarra…
Saamattomuuteni näkyy arjessa monin tavoin. Olen homehduttanut lukemattomia eri tekstiilejä terassille, koska en vain ole saanut aikaiseksi niiden siirtämistä sateen suojaan. Erilaiset ajanvarausta vaativat asiat ovat melkein mahdottomia.
Olen kateellinen ihmisille, joilla on jotenkin luonnostaan aina paketti kasassa. He hoitavat asiat eikä mikään jää roikkumaan kuukausi- saati vuositolkulla. Heillä on varmaankin pikkuinen muistikirja, josta he tyytyväisinä viivaavat yli to do -tehtäviä. Heillä ei ole mikään asia homeessa.
Terapeuttini yrittää aina lohduttaa minua saamattomuuteeni liittyen sanomalla, että ”asia ei selvästikään ole sinulle kovin tärkeä.” Ei ehkä olekaan, mutta monet asiat, joita vain en saa aikaiseksi, jäävät todella inhottavasti vaivaamaan mieltä. En kuitenkaan ole välinpitämätön. Aina kun muistan tekemättömän asian, tunnen ahdistuksen vihlaisun rinnassa, mutten välttämättä saa siltikään aikaiseksi edistää asiaa.
Olen päättänyt yrittää hyväksyä tämän piirteeni. En ole arjen askareissa aikaansaava enkä usko, että voin sellaiseksi muuttua. Varsinkaan kun Jaakko on kanssani ihan samanlainen. Kukaan ei siis ole kotona patistamassa minua saamaan aikaiseksi. Terapeuttini kehotti kuitenkin, että jos jonkin asian tekemiseen menee korkeintaan joitakin minuutteja, tee se välittömästi. Sellainen pikkuasia jää ihan turhaan vaivaamaan mieltä, jos sitä ei tee. Niinpä lähden liimaamaan sen kirotun tarran postilaatikkoon NYT.
PS. Luin tovi sitten yhden Facebook-kaverin päivitystä, jossa hän kertoi omasta saamattomuudestaan ja kommenteissa oli vielä tusina muita saamattomia avautumassa. Oli yllättävän terapeuttista lukea muidenkin homehtuneista pyykeistä pyykkinaruilla. Vertaistukea siis kaivataan: kerro parhaimmat palat omasta saamattomuudestasi!
Tää teksti oli ihan kuin mun kirjottama! Kaikki vähänkään vähemmän kiinnostavat jutut venyy ja vanuu… En esimerkiksi saa dosettia täytettyä vaikka se on tuossa ruokapöydällä naaman edessä 😀 enkä myöskään saa siivottua vaatekaappia vaikka se pursuaa…. ainiin, liityin lukijaksi! https://perhosensiipiensuojassa.blogspot.com
Onneksi meitä on muitakin 😀
Heh sama homma tuon ei mainoksia-teipin kanssa. Se olis vaan pitänyt liimata asuntomme ulko-oveen. Mutta! Teippi muutti meidän mukana seuraavaankin asuntoon ja vielä omakotitaloonkin ja nyt haluan saada mainoksia, että on lueskeltavaa päiväkahvilla 😀
Siis tää oli niin tärkeä kommentti, kiitos. Muistelen tätä aina kun kiroan saamattomuuttani. Mä itse asiassa kyllä myös lueskelen niitä mainoksia 😀
Ei kun mä kerron, että mulla just nimenomaan on pieni muistikirja ja saan suunnattomia kicksejä siitä, että vedän sieltä yli asioita!!! Mä en kestä, sä kuvasit sen niin hyvin. 😀 Toki sieltä silti jäävät roikkumaan ne asiat, jotka ovat kaikkein tympeimpiä ja mieluiten tekisin vain kivoimmat, mutta yritän niitäkin edistä ihan vain käymällä esim. läpi sen, että mikä on se panos-tuotos -suhde eli esim.
1) Mielummin väsään sen ”ei mainoksia” lapun pikaisesti, kun kannan niitä lehtiä roskiin – sekä ehkä pieni ympäristöteko (josko nyt oikeasti vaikuttaa siihen, miten paljon niitä mainoksien/ilmaisjakelujen painoksia otetaan), että ihan konkreettisesti säästää omaa aikaani tuo lapun teko vs. roskiskeikat.
2) Sopivien heijastinten hankkiminen ja kiinnittäminen leikki-ikäisen ja alakoululaisen kamoihin: AIVAN HIRVEÄ jokavuotinen homma, kun ei kyse ole vain muutaman heijastimen hankkimisesta ja hakaneulan kiinnittämisestä (koska ne perinteiset roikkuvathan ei lainkaan siis toimi tän ikäisillä, nehän repeytyy ja häviää ja pahimmassa tapauksessa se irronnut hakaneula satuttaa jne) vaan se tarkoittaa ison kasan heijastinnauhojen hankkimista ja joko ompelemista ja/tai kangasliimalla liimaamista (ai että mitä aikavievää nypertämistä molemmat hommat sottua) yhteensä about kymmeneen takkiin ja kuusiin housuihin, hankaliin paikkoihin kuten hihat jne. – todella luotaantyötävä homma, joka huutelee mulle to-do -listalta, että ”katso, olen täällä, odottelen!”, mutta se vasta sitten onkin kuitenkin helppo perustella itselleen, että siinä voi olla hengestä kyse niin tuleepahan sekin tehtyä.
Hahaa ihanaa, sä oot siis just se ihminen muistikirjoinesi, joita kadehdin 😀 toi on ehdottomasti huomionarvoinen asia, että ei mainoksia -lappu on (toivottavasti) myös ympäristöteko, vaikka toki mä roudaan ne mainoskasat paperinkierrätykseen. Sen sitten jaksan tehdä, mutten lapun liimaamista 😀 MUTTA voin kertoa, että se lappu on nyt postilaatikossa! Apua, heijastinasia kuulostaa kauhean vaivalloiselta. Meidän kolmevuotiaalla on vielä onneksi sellainen heijastinturvaliivi päivähoidossa.
Täällä myös pakko tunnustautua erittäin saamattomaksi tietyissä jutuissa.. rakensimme talon keväällä 2016, muutimme siihen juhannuksena ja myös minulla oli YKSI tehtävä: nimet postilaatikkoon! Teetin laatan suutarilla valmiiksi jo ennen muuttoa mutta tietty hukkasin sen, enkä saanut ostettua uutta. Kului melkein kaksi vuotta, kunnes postinjakajalla meni hermot: hänen monista kirjallisista kehoituksista huolimatta en saanu sitä nimeä laitettua.. joten eräs kaunis aamu hän oli teipannut postilaatikkomme kiinni ja ympäri teipillä eikä sitä saanut auki 😀 lähdin siltä istumalta teettämään uuden nimilaatan laatikkoon 🙂 hiukan hävetti nähdä se postinjakaja seuraavan kerran 😀 ihana kuulla ettei sitä ole ainoa saamaton 🙂
Hei, me ollaan asuttu nyt 4,5 vuotta tässä asunnossa ja vieläkään ei olla saatu nimiä postilaatikkoon tai tauluja seinille…vain pari saamattomuuttani mainitakseni.. *facepalm* onneksi on vertaistuki! 🙂
Hei, vanha kirjoitus mutta tunnistin itseni tekstistä joten oli ihan pakko kirjoittaa kommentti. Kiitos kirjoituksesta ❤