Paras tapaaminen
Sain tovi sitten sähköpostiini erikoisen kutsun, jonka luulin ensin olevan virus. Siinä minut kutsuttiin Ruotsin suurlähetystön illallisille ilman sen kummempia muita tietoja, esimerkiksi pukukoodia. Kustantamostani sitten sain tiedon, että ihan oikeasta kutsusta on kyse ja myöhemmin selvisi, että Ruotsin suurlähetystössä juhlitaan kirjailijoita perinteisesti aina Helsingin Kirjamessujen aikaan. Kutsu ei ollut avec ja aloin sitten varovasti kysellä kirjoja kirjoittaneilta tutuiltani, onko joku menossa. Lopulta pääsinkin ujuttautumaan Julia Thurénin porukassa juhliin. Ettei tarvinnut yksin mennä. Tuskin tosin olisin edes mennyt yksin, sen verran sosiaalisesti rajoittunut olen.
Pienen asukriisin jälkimainingeissa sitten astelimme Julian, Pentikäisen Karoliinan ja Tarasovan Anniinan kanssa lähestystöön. Esittäydyimme lähettiläspariskunnalle ja rukoilin mielessäni, etteivät he kysy mitään ruotsiksi. Kielitaitoni on nimittäin suurin piirtein sama kuin ihmisellä, joka on käynyt pari kertaa ruotsin alkeiskurssilla.
Lähestystö oli kaikkine kattokruunuineen, samettikalusteineen ja Ruotsin kuningasperheen kuvineen juuri niin upea kuin arvata saattaa. Ujona fanityttönä vilkuilin Riikka Pulkkisen ja Pirjo Hassisen suuntiin ja ajattelin, että täällä minä nyt sitten olen. Kirjailijana kirjailijoiden joukossa.
Parasta illassa oli tutustua paremmin Juliaan, tavata Anniina ja törmätä ensimmäistä kertaa Karoliinaankin. Kun tapasimme Karoliinan kanssa, astelin heti halaamaan häntä kuin vanhaa tuttua, kunnes tajusin ettemme ole itse asiassa koskaan edes esittäytyneet toisillemme. Some välillä vähän vääristää tunnetta siitä, keitä oikeasti edes tuntee. Karoliina on muuten yksi herttaisimmista ihmisistä, kenet olen koskaan tavannut.
Paras päivä
Lauantaina nousin Kirjamessujen Esplanadi-lavalle psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvisen haastateltavaksi yhdessä Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus -kirjan kirjoittaneiden Leena Honkavaaran ja Maiju Majamaan kanssa. Mietin monta kertaa ennen haastattelua, että miksi suostuin tähän, että eikö muka voi kirjoittaa kirjaa ilman, että joutuu esiintymään julkisesti. Tunnen silti itseni tarpeeksi hyvin tietääkseni, että harmittaisi aivan älyttömästi, jos en olisi suostunut. Esiintyminen jännitti etukäteen ja muutamaa tuntia ennen olin hermoraunio, mutta se on kuitenkin pieni hinta kokemuksesta.
Lapsikin pääsi osallistumaan messuille, kun äitini ja anoppini auttoivat hoitamaan häntä. He olivat pääasiassa lasten alueella, missä oli ainakin Pikku Kakkosen messuosasto. He tulivat kuitenkin kuuntelemaan esiintymiseni. Lapsi osoitti kirjani kantta screenillä ja huusi: ”Minä olen tuolla äidin mahassa!”
Esiintymisen jälkeen lounastin vielä kustannuspäällikköni kanssa ja ajatus seuraavasta kirjasta alkoi muodostua…
Paras päätös
Kirjamessuilla tuhansien ja taas tuhansien kirjojen ympäröimänä tajusin taas, että so many books, so little time. Aloin listata päässäni kirjoja, jotka haluaisin juuri nyt lukea ja mitä pidemmäksi lista kävi, sitä turhemmalta tuntui täyttää illat aivottomien telkkariohjelmien katseluun. Niinpä päätin alkaa taas lukea enemmän.
Paras oivallus
Ajattelin tällä viikolla muutakin kuin kirjajuttuja, nimittäin toista intohimoani kosmetiikkaa! Haastattelin yhtä juttua varten Fredmanin Virveä ja tapani mukaan innostuin tosi paljon juttuaiheestani. Olen ottanut jo aiemmin kauneusrutiiniini uusia steppejä ja viimeistään Virven kanssa jutustelun jälkeen päätin alkaa hoitaa ihoani korealaisemmin.
Linkkaan teille vielä myöhemmin Virven haastattelun, kunhan se ilmestyy, mutta siinä yhtenä tärkeänä pointtina on korealainen ihonhoitoideologia. Lyhykäisyydessään: suomalaiset hoitavat ongelmia, korealaiset ennaltaehkäisevät niitä.
Olen huomannut jo lyhyessä ajassa ihon kunnossa merkittävän eron, kun olen todella alkanut hoivata sitä. Mutta tästä lisää vähän myöhemmin…
Paras dokkari
Kuulin The Work -dokumentista Nonsense by Alexa & Linda -podcastista ja päätin heti, että se pitää nähdä. Huijasin jotenkin syntymäpäiväni varjolla Jaakonkin katsomaan dokkarin kanssani. Se kertoo siis miesten ryhmäterapiaohjelmasta, jota käytetään Folsomin vankilassa Yhdysvalloissa. Terapiassa, johon osallistuu vankeja ja vapaaehtoisia, opetellaan purkamaan tunnepatoutumia, puhumaan tunteista ja näyttämään niitä.
Dokumentti on todella häkellyttävän koskettava ja tunteita herättävä: itkin oikeastaan sen alusta loppuun. Se opettaa ymmärtämään, ettei kiven sisään johtavan väkivallan taustalla ole aina mitään mystistä pahuutta, vaan hankalia tunnelukkoja. Ja niistä tunnelukoista kärsivät nimenomaan miehet, joilla ei ole ollut lupaa näyttää ja käsitellä tunteitaan. Ja joiden isäsuhde on järjestään äärimmäisen mutkikas.
Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.