Syntyvyydestä on oltu viime aikoina Suomessa huolissaan. Perhebarometri 2017 totesi, että syntyvyys laskee seitsemättä vuotta, koska lapsiperhearki ei houkuta, tasa-arvo ontuu ja vaativa työelämä pelottaa. Väestöliitto toivoi esimerkkejä iloisesta ja onnellisesta vanhemmuudesta ja perhe-elämästä.
Aloin miettiä, millaisen esimerkin vanhemmuudesta olen itse antanut. Olenko kannustanut lisääntymään vai peräti jarruttanut jonkun perhesuunnitelmia? Raskauden loputtomia vaivoja, synnytysmasennusta, uupumusta… ehkä en ole antanut kauhean ruusuista kuvaa äitiydestä.
Lapsiperhe-elämästä pitää puhua rehellisesti. Kukaan ei hyödy siitäkään, että väistämättömät vaikeat hetket lakaistaan maton alle. Vanhemmuuden vaikeista tunteista on tärkeää puhua, jotta ne paskat hetket olisivat jokaiselle vähän helpompia kestää. Ongelma vain on, että ne konkreettiset perhe-elämän vaikeudet on lapsettomankin huomattavasti helpompi ymmärtää kuin se toinen puoli. Se puoli, joka on ilman pienintäkään epäilystä kaiken sen hetkittäisen tuskan arvoista.
Siitä toisesta puolesta pitäisi osata myös puhua jotenkin konkreettisemmin, jotta vanhemmuus ei näyttäytyisi pelkästään hankaloituneena ajankäyttönä, parisuhdeongelmina ja kakkavaippoina. Se toinen puoli on tietysti se pohjaton onni omasta rakkaasta lapsesta, mikä näin kaksiulotteisena tässä tekstissä ei näytä yhtään miltään. Miten siitä voisi puhua vakuuttavammin?
Uskon nimittäin, että monilla tosiaan on vähän niukka käsitys vanhemmuudesta. Valeäiti kirjoitti aiheesta äskettäin kiinnostavasti ja siksi minäkin päätin tarttua aiheeseen. Hannen kirjoituksen kommenttiboksi kuhisi sekin mielenkiintoisia näkökulmia. Eräs vapaaehtoisesti lapseton tokaisi, että tämä perheellisten onnihypetys näyttää nyt siltä, perheen tavallinen arki on niin rankkaa, että pienikin onnistuminen saa pakahtumaan onnesta. Että mieluummin sitä pitäytyy lapsettomassa elämässä, ”jossa onni syntyy itsessään positiivisista asioista, eikä siitä, että hetkellisesti ei ole kurjaa.”
KUVA CAMILLA BLOOM
Tähän vastalauseena toinen sanoi, että tässä on nyt mennyt sekaisin kaksi tyystin eri asiaa: syvemmän ja pinnallisemman tason onni ja rakkaus. Lapsiarkea ulkopuolelta seuraava ei ehkä tule ajatelleeksi sitä ”syvemmän tason merkityksellisyyttä”, jota lapsi elämään tuo.
Niinpä. Toisen ihmisen arvio siitä, mistä perheellisen onni syntyy, tuntui melkein loukkaukselta. Kun ei hetkellisesti ole kurjaa on jossakin valovuosien päässä siitä onnesta, mitä oman lapseni myötä olen tuntenut. Lapsiperhe-elämä on moninkerroin vaivalloisempaa ja monimutkaisempaa kuin lapseton elämäni. Ruuhkavuodet ovat läsnä vaikka lapsia on vain yksi. Aika usein väsyttää ja uuvuttaa. Mutten haluaisi edes ajatella minkäänlaista muuta elämää. Lapseni on kaikkeni.
Mä oon niin onnellinen, että tänään ei ollut yhtään uhmaraivarikohtausta ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, saattaa kuulostaa rauhalliseen eläämänsä tyytyväisen lapsettoman korvissa mitä karseimmalta skenaariolta, mutta se perhe-elämän onni on tosiaankin jossakin muualla kuin hetkittäisissä onnistumisissa kaaoksen keskellä. Se on jotain perustavanlaatuista.
Ja mitä niihin pinnallisempiin onnen hetkiin tulee, nekin ovat entistä voimakkaampia. Kaiken näkee itsekin kuin uusin silmin, kun elämää katsoo lapsen kanssa. Pienen ihmisen ihmeelliset oivallukset, jotka eivät olisi tulleet aikuisen parkkiintuneeseen mieleenkään, ovat arjen ilo. Lapsen uudet kokemukset karusellista poniratsastukseen tuntuvat äidinkin sydänjuurissa. Kaikki on kertaa sata lapsen kanssa.
Sitä on vanhemmuus, pohjimmiltaan. Suunnatonta, kouriintuntuvaa onnea. Eikä mitään ”alennusjauhelihan metsästämistä tuulipuvuissa Prismassa”.
Itse ainakin vielä lapsettomana ahdistun siitä, että oon kuullut monta kertaa sanottavan, että ei voi tietää mitä on onni/rakkaus ennen kuin on saanut lapsen. Koen sen valtavan vähätteleväksi kaikkia muita elämän kokemuksia kohtaan. Uskon, että silloin tuntee hyvin erilaisia tunteita, mutta että parempia? Mä en halua, että mun kaikki 30-vuotisen elämän ihanat hetket muuttuisi vähemmän arvokkaiksi pelkän synnytyksen myötä.
Niin ei tietenkään voi sanoa, etteikö lapseton voisi tietää mitä on onni/rakkaus! Omasta näkökulmasta lapsen tuoma onni erilaista kuin muut onnet, mutta tietenkin on muitakin onnia ja rakkauksia 🙂 eivätkä lapsettoman elämän ihanat hetket muutu vähemmän arvokkaiksi, tämäkin siis oma näkemykseni. Mun elämän onnellisimpiin hetkiin kuuluu ehdottomasti edelleen monet hetket ennen lasta.
Kenenkään onnellisuuden arvioiminen ja arvottaminen ei pitäisi olla yhdenkään ulkopuolisen henkilön asia. Jotenkin pistää korvaan puolin toisin keskustelussa sekä kommentit tyyliin ”perhe-elämässä onnellisuus on sitä, kun ei hetkellisesti ole niin rankkaa” ja toisaalta nämä ”lapsi tuo elämään syvemmän tason merkityksellisyyttä ja sellaista onnea, mitä ei voi muuten kokea”.
Eri ihmisille onnellisuus, sekä hetkellinen/pinnallinen että syvällinen, tulevat erilaisista asioista, eikä kenelläkään ole oikeutta arvioida, mistä ne saavat tulla.
Omasta subjektiivisesta kokemuksesta ammennettu ”lapset on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua” -julistus ja siihen osallistuminen ei ole pelkästään epäkunnioittavaa muunlaisia kokemusmaailmoja kohtaan vaan myös ylläpitää sen kaltaista äitiys-myyttiä, mitä en omille lapsille haluaisi välittää eteenpäin.
Joten: ”Lapsi on parasta, mitä _minun elämässäni_ on” ja ”lapset on parasta, mitä _minulle_ voi tapahtua”. Eikös vaan?
Toki! Saitko siis tästä sellaisen käsityksen että puhuin muusta kuin omasta kokemuksestani?
Itselläni on lapsi ja olen samaa mieltä, että tietyllä tavalla se tuo erilaista merkitystä elämään ja toki sitä onnellisuus näkökulmaakin on hyvä tuoda esille. Mutta toisaalta ihmisten tilanteetkin ovat niin erilaisia.. itse esimerkiksi tulin suunnittelematta raskaaksi, sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kipuilin uuden roolini ja parisuhteen kanssa. Lapsi varmasti vielä kasvaessaan tuo entistä enemmän esille sitä mahtavuutta mitä vanhempana olo on. Silti kehoitan ihmisiä miettimään tarkasti haluaako lapsia vai ei ja onko kykenevä ottamaan monen vuoden vastuun toisesta ihmisestä. Lapset on mahtavia tyyppejä mutta mielestäni ilman niitäkin voi elää hyvinkin merkityksellistä elämää. Itse ajattelen että lapsen saannissa on ehdottomasti enemmän plussia mutta ymmärrän myös jos kaikki eivät sitä näin näe. Lasta ei voi omistaa eikä ole tae, että lapsi kiittää myöhemmin, vanhemmuuden tarkoitus on antaa riittävän hyvät eväät elämään ja paljon rakkautta , jotta tavallaan lapsi ei edes aikuisena tarvitsisi vanhempiaan/ vanhempaansa. Mutta tämä näkökulma ei tokikaan poissulje sitä mitä kaikkea oma lapsi antaa , se ehkä vaatii vähän oivaltamista myös.
Täällä monia hyviä kommentteja! Minusta on hyvä että lapsia ei enää maailmaan haluta siksi kun ”kuuluu haluta”. Eli päätöstä harkitaan ja ihanaa että nykyisin on ok valita lapseton elämä. Uskon, että elämä voi olla yhtälailla kurjaa/ihanaa lapsien kera ja ilman 🙂
Mutta se on totta, että rakkaus omaan lapseen on ihan erilaista kuin mikään muu rakkaus. Ihan varmasti ihminen kokee syvää rakkautta muihinkin ihmisiin. Mutta rakkaus omaan lapseen, se on jotenkin ”sydänjuurissa kouraisevasti tuntuvaa”. Itse rakastan omaa miestäni todella TODELLA paljon. Ja minulla on ollut ennen lapsia koiria, joita olen rakastanut valtavasti. Ja rakastan äärettömän paljon vanhempiani sisaruksiani. Mutta rakkaus meidän lapsiin on siihen verrattuna täysin erilaista, sitä on vaikea kuvata. Se ON ja pysyy eikä sitä voi mitenkään horjuttaa. Se on vahvin tunne mikä on ja niin kokonaisvaltainen.
Ja sellaista rakkautta ei ole mikään muu rakkaus.
Mä taas tässä toivoisin sellaista disclaimeria, että ”minun kohdallani rakkaus lapseeni on ollut erilaista, kuin mikään muu rakkaus.”
Sellaista asiaa, kuin rakkaus, ei voi yleistää koskemaan kaikkia, meillä jokaisella on oikeus määritellä itse, miten me koemme kunkin rakkauden tunteen.
Mulla on tähän kaksi perustelua: se surullisempi on se, että valitettavasti maailma on täynnä esimerkkejä siitä, että vanhempien rakkaus ei ole ollut kovin pysyvää ja ehdotonta. Jos esim miettii vanhempia, jotka voi kieltää lapsensa, koska tämä on esim homoseksuaali. Tai kaikki muu kaltoinkohtelu.
Positiivisempi on sitten mun oma tilanne. Mulla on kaksi lasta, joita rakastan tasavertaisesti omina lapsinani, ehdoitta ja täysin. Toisen olen synnyttänyt ja toista en. Aika moni kokee oikeudekseen sanoa, että rakkaus omaan biologiseen lapseen on aina ja ehdottomasti erilaista, kuin ei-biologiseen lapseen. Omallani kohdallani en tätä väitettä voi allekirjoittaa, niin pakahduttavaa on rakkaus molempiin!
Et ole varmaan kokenut ennen lasta sitä syvemmän tason merkityksellisyyttä, jos et ole tehnyt mitään merkityksellisiä asioita elämässä. Olet elänyt todennäköisesti täysin hedonistista elämää. Se että matkustelet, harrastat, seuraat muotia ja sisustat ei tee elämästä merkityksellistä, vaikka kivaa se onkin (ja sitäkin tarvitaan). Onni tulee siitä että teet jotain hyvää tässä yhteiskunnassa. Alat kaveriksi yksinäiselle vanhukselle, edistät oikeudenmukaisuutta, toimit ympäristön eduksi tms. Olen päälle 30v ainakin toistaiseksi lapseton, mutta koen elämäni hyvinkin merkitykselliseksi. Syitä ovat se että olen pitänyt vapaaehtoisena lastenkerhoa turvapaikanhakijoiden lapsille kohta 4 vuotta ja lisäksi toimin kummina yksin alaikäisenä turvapaikanhakijaksi tulleelle nuorelle. Ei minun tarvitse tehdä lasta kokeakseni elämäni merkitykselliseksi. Muista syistä saatan sellaista kuitenkin yrittää. 😊
En ole sanonut missään, etten olisi kokenut merkityksellisyyttä ennen lasta. Lapsi tuo omasta näkökulmastani syvemmän tason merkityksellisyyttä elämään oli sitä sitten ennen lasta tai ei. Olen ollut valtavan onnellinen ennen lasta ja kokenut elämäni merkitykselliseksi. Mulla on aina ollut hyvin vahva tarve tehdä jotakin merkityksellistä ja auttaa muita. Tällä hetkellä mielenterveysongelmista ja äitiyden vaikeista tunteista kirjoittaminen on mulle sitä. Harmi jos näet minut vain hedonistina…
Omassa elämässäni lapsen saaminen rakastamani miehen kanssa toi elämääni paljon onnea ja rakkautta siksi, että saan kokea äitiyden ja perheen juuri oman miehen kanssa. Mutta vavisuttavin onnen kokemus on ollut lapsen syntymä: se on ihmiselämässä (omassani) kokemus, joka tuo todella syvällisten asioiden ääreen: syntymä, elämä, kuolema. Sukupolvien jatkumo. Tavallaan tehtäväni oli täällä täytetty, kun lapseni oli syntynyt. Siis biologisessa mielessä. Ymmärsin uudella tavalla elämän rajallisuuden ja ajan kulun. Koin uudenlaista yhteyttä omiin vanhempiini. Koin valtavaa äidinrakkautta, syytän siitä kyllä hormoneja, mutta se rakkaus ja suojeluvietti, joka syttyi vastasyntynyttä kohtaan, tavallaan laimentaa kaikki muut tunteet. Olen tosissani miettinyt, mistä se rakkaus tulee, ja mikä on sen tarkoitus. Yritän välittää lapselleni äidinrakkauden niin hyvin kuin osaan, jotta hänkin joskus voisi rakastaa muita, ehkä joskus omia lapsiaan. Se rakkaus on elämäni suurin voimavara. Vielä kun saisin vastauksen siihen, mistä tähtipölystä tuo rakas pieni tyttö oikein on peräisin. Me elämme täällä vain kerran ja vain ohikiitävän ajan. Rakastakaa ihmiset, kukin omalla tavallanne. Kiitos blogista.