Olen raskaana ja elän samalla elämäni vaikeinta ja tuskallisinta aikaa. Kaikki eivät saa kokea odotuksen onnea ja iloa, toiset saavat osakseen lamaannuttavan pahoinvoinnin, jota ei edelleenkään osata ottaa tosissaan edes terveydenhuollossa.
Osasin odottaa pahoinvointia, olinhan kärsinyt voimakkaasta sellaisesta jo esikoista odottaessani. Mutta aika on joko kullannut muistot tai sitten tilanne on tällä kertaa vieläkin pahempi. Ainakin painon putoamisesta (tällä hetkellä kuusi kiloa) voisi päätellä, että pahoinvointi on voimakkaampaa nyt toisessa raskaudessa.
En ole saanut diagnoosia hyperemeesistä, mutta puhun siitä tässä postauksessa, koska ainakaan pahoinvointini ei ole tavanomaista raskauspahoinvointia. Sain kuitenkin hiljattain kivuliaan muistutuksen siitä, kuinka ala-arvoista kohtelua monet hyperemeesistä kärsivät ihmiset saavat usein osakseen.
Olin ollut täysin työkyvytön yli kaksi kuukautta ja elänyt lähinnä oman kodin seinien sisäpuolella, sängyn ja WC:n välillä. Kun aloin oksentaa verta ja mieleeni alkoivat pyrkiä yhä useammin ajatukset: kunpa kuolisin, kunpa tämä raskaus menisi kesken, päätin yrittää hakea apua Terveystalon gynekologilta. Itkunsekaisen etävastaanoton jälkeen minulla oli kädessäni Rennie-resepti ja diagnoosi: vähäinen raskauspahoinvointi.
Yritin kysyä lääkäriltä mahdollisuutta mielialalääke mirtatsapiinin kokeiluun, sillä monet hyperemeesistä kärsivät olivat saaneet siitä merkittävän avun, kun pahoinvointilääkkeistä ei ole ollut hyötyä. Ajattelin, että lääkkeestä olisi hyötyä myös mielialaani, joka sekin oli jo pitkään ollut pohjamudissa.
Lääkäri ei kuitenkaan toiveitani kuunnellut, vaan aloitti yksinpuhelunsa virkkeellä, jota ainutkaan vakavasta raskauspahoinvoinnista kärsivä ei halua kuulla: ”Syö pieniä annoksia usein”. Pyydän, älä koskaan ehdota tätä pahoinvoivalle, sillä hän on sataprosenttisen varmasti tietoinen tästä vinkistä, joka on yleensä yhtä tyhjän kanssa tilanteessa, joka EI ole tavanomainen raskauspahoinvointi.
Lisäksi lääkäri kertoili, kuinka joillekin pahoinvoinnin PUUTTUMINEN aiheuttaa huolta sikiön voinnista. Hän siis todella kehotti minua rivien välistä olemaan kiitollinen pahoinvoinnistani, sillä ainakin voisin olla varma, että olen raskaana. Voin vakuuttaa, ettei absoluuttisesti kukaan hyperemeesistä kärsivä ole tilastaan hetkeäkään kiitollinen, vaikka kuinka joku raskaana oleva saattaakin olla huolissaan oireiden puuttumisesta.
Hän neuvoi myös olemaan syömättä raskaita aterioita iltaisin ja menemättä sellaisten jälkeen makuulle, sillä tämä voisi lisätä närästystä. En saanut edes sanottua yksinpuhelun väliin, etten ole voinut kuukausiin edes ajatella raskaita aterioita ja olen nukkunut usein lähes istuma-asennossa.
Tein lääkäristä valituksen ja sain vastaavalta lääkäriltä vastauksen, että lääkärini toimi oikein. 150 euroa Rennie-reseptistä ja täysin myötätunnottomasta kohtaamisesta, joka jää kummittelemaan mieleen todennäköisesti koko loppuelämäkseni, on 150 euroa liikaa. Toivon, että lääkärit käsittäisivät, millaista valtaa he käyttävät potilaisiinsa ja kuinka kivuliaan jäljen he voivat jättää ihmisten mieliin. Jos se lääkäri, joka sanoi minulle synnytyksen jälkeisen masennuksen pahimmassa vaiheessa, tietäisi millaista tuhoa hänen sanansa aiheuttivat, olisiko hän lausunut ne? ”Vauva-aika nyt vain on rankkaa.” Entä sitten se lääkäri, jonka kohtasin ensimmäisessä raskaudessa, kun voimakas pahoinvointi oli juuri alkanut ja hain sairauslomaa, koska en yksinkertaisesti kyennyt edes nousemaan sängystä. ”Raskaus ei ole sairaus.”
Kärsi, nainen
Itkin monta kertaa hyperemeesin vertaistarinoiden äärellä Facebookin Hyperemesis Gravidarum -ryhmässä. Tilaan ei auta usein mikään, eivät edes pahoinvointilääkkeet, joita niitäkin hyperemeesistä kärsivät joutuvat välillä anelemaan lääkäreiltä, vaikka ne ovat turvallisiksi todettuja. Monet ovat saaneet hetkellisen avun hakeuduttuaan nesteytykseen päivystykseen. Tiputuskin on kuitenkin monilta evätty, vaikka kroppa on ollut niin kuiva, ettei pissaa juuri tule moneen päivään.
Eniten surettavat nimenomaan kohtalot, joissa hyperemeesistä kärsivä on yrittänyt hakea apua sitä saamatta. Lääkitykset, hoidot ja sairauslomat, jotka on meiltä kielletty. Eniten surettavat lääkärit, jotka ovat nöyryyttäneet, syyllistäneet ja osoittaneet täydellistä sekä ammattitaidon että empatian puutetta naisille, jotka saavat hädin tuskin nestettä alas muuten kuin jääpaloja imeskelemällä.
En ymmärrä vähättelevää suhtautumista voimakkaaseen raskauspahoinvointiin siksi, että aiheesta ja sen vakavuudesta pitäisi olla nyt jo riittävästi tietoa, jonka pitäisi olla saavuttanut terveydenhuollon ammattilaiset. En ymmärrä sitä myöskään siksi, että jokainen voi ainakin kuvitella tilan omalle kohdalleen. Miltä saattaisi tuntua, kun oksennustauti jatkuisi kuukausia? Jokainen tietää, millaista painajaista se on muutaman päivän. Mieti siis, millaista se on kuukausia. Se on helvettiä, silkkaa kidutusta.
Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi taistella sairauslomasta, tiputuksesta tai lääkityksestä. Toivoisin, että edes terveydenhuollon ammattilaiset ymmärtäisivät, että tämä tila saa äidit haaveilemaan toivotun raskauden keskeyttämisestä ja jopa omasta kuolemastaan. Toivon, ettei hyperemeesipotilaan (tai kenenkään raskaana olevan) tarvitsisi kuulla, ettei raskaus ole sairaus. Tietenkään raskaus ei ole sairaus ja jokainen tietää sen sanomattakin. Raskaus voi kuitenkin tehdä todella sairaaksi. Minä en ole elämässäni ollut niin sairas kuin olen nyt.
En valitettavasti voi olla ajattelematta, vähätelläänkö meitä siksi, että hyperemeesistä kärsivät tyypillisesti naiset. Samalla tavalla kuin endometrioosi on vain ”normaalia kuukautiskipua” ja ferritiinin puute vain ”trendisairaus”, hyperemeesi on vain ”normaalia aamupahoinvointia”. Se ”kuuluu naiseuteen ja äitiyteen”.
Meidän ei kuitenkaan pitäisi joutua kärsimään kohtuuttomasti menkoista, raskauksista, imettämisestä ja synnytyksistä. Terveydenhuollon pitäisi voida erottaa kohtuulliset kivut ja tilat kohtuuttomista.
Jos haluat tietää enemmän naisten vähättelemisestä terveydenhuollossa, suosittelen Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille -kirjaa. Kirjassa kerrotaan, kuinka jopa naisten sydänkohtaukset hoidetaan usein väärin, sillä ne ovat erilaisia kuin miesten. Naisilla on suurempi todennäköisyys kuolla sydänkohtauksen seurauksena kuin miehillä. Suurin syy saattaa olla se, etteivät lääkärit edes huomaa naisten sydänkohtauksia.
Criado-Perez muistuttaa asiasta, jonka varmasti moni nainen on huomannut omassa elämässään: ”Sen sijaan, että uskoisimme naisia, kun he sanovat, että heillä on kipuja, meillä on taipumusta leimata heidät hulluiksi.”
Lisäksi aiheeseen liittyy myös aivan uusi Sairas ja viallinen: Naiset lääketieteen historiassa -kirja, jonka on kirjottanut Elinor Cleghorn. Kirja on raadollinen kuvaus naisten, sairauksien ja lääketieteen historiasta. ”Lääketieteen historia on paitsi tieteellistä myös yhteiskunnallista ja kulttuurista historiaa, jonka perustan ovat luoneet miehet. Naisen keho on ollut poliittisena taistelukenttänä koko ihmiskunnan historian ajan.” En ole vielä lukenut kirjaa itse, sillä se olisi todennäköisesti juuri tällä hetkellä aivan liian tuskallista, mutta otan sen lukulistalle, kun olen käsitellyt pahoinvointitrauman terapiassa.
Viimeinen kerta
Olen nyt 17. viikolla raskaana ja olen voinut hetken hieman paremmin, pystyn jo työskentelemään, vaikka olo on vielä hyvin heikko ja väsyn helposti. Esikoisen kanssa pahoinvointi helpotti viikolla 20 ja olo on luottavainen. Ehkä pahinta ei kestä koko raskautta.
Tähän asti olen elänyt jokaisen päivän selviytymis-moodissa. En ole tuntenut juuri mitään tunteita, paitsi syvää epätoivoa. Kaikki aiemmin iloa tuoneet asiat ovat yhtä tyhjän kanssa. Kehossani ei kertakaikkiaan ole energiaa edes tuntea tunteita.
Kokeilin reseptilääkettä, lukuisia käsikauppalääkkeitä, osteopatiaa, akupunktiota, b-vitamiinia, japanilaisia luumuja, pahoinvointirannekkeita ja sähköistä pahoinvointiranneketta. Mikään ei ole auttanut. Ruokahaluni on ollut lähestulkoon täysin pois ja aika usein olen ollut nälässä, sillä nälän tunteen on välillä sietänyt helpommin kuin ruoan vatsalaukussa ja ruokatorveen nousemassa. Olen maannut muutaman kerran vessan lattialla täysin voimattomana ja niinä kertoina olisi pitänyt hakeutua tiputukseen. En ole kuitenkaan uskaltanut, sillä pelkään kauhukseni vähättelyä.
Olen yrittänyt olla miettimättä ja laskematta, koska tämä loppuu. Olen yrittänyt selvitä vain yhden päivän kerrallaan ja olla iloinen aina, kun yksi päivä on takana.
Pian tämä on ohi, eikä minun tarvitse kokea tätä enää koskaan. Kaikki synnytystalkoisiin patistavat sedät toivottelen iloisesti helvettiin erityisesti siihen asti, että raskaana olevien ja synnyttäjien tuska otetaan vakavasti ja kunnes vanhemmuus on viimein tasa-arvoista.
Jos kärsit voimakkaasta raskauspahoinvoinnista, tutustu Hyperemeesi ry:n sivuihin TÄÄLLÄ ja hakeudu vertaistuen piiriin FB:n Hyperemesis Gravidarum -tukiryhmään.
Olet ajatuksissani ❤️ toivon niin paljon, että olosi helpottuu pian.
Niin iso ja lämmin kiitos, että kirjoitat tästä kaikesta näin aidosti ja koruttomasti. 🖤Hyperemeesi oli itselleni täysi yllätys ja kävin sen kanssa hyvin, hyvin syvissä vesissä. Vielä raskaampaa siitä tuntui tekevän se, että taustalla oli lapsettomuushoidot ja useampi vuosi ”yrittämistä” monin eri keinoin ja hoidoin. Se äärimmäisen toivottu ja odotettu onni viimein alkaneesta raskaudesta vaihtui hyvin pian tuskaan ja mustaan, josta en tuntunut näkeväni ulospääsyä kuin sillä, että raskaus päättyisi keinolla millä hyvänsä. Vieläkin tulee kyynel silmään kuin ajattelen tuota aikaa.
Minä selvisin siitä ja kotona on nyt elämämme aurinko, 10 kuukauden ikäisenä. Siltikään hyperemeesin jättämät arvet ei varmasti täysin parane koskaan. Itkettää myös jo valmiiksi se, että kykenenkö koskaan tarjoamaan lapsellemme sisarusta, koska ajatus uusiutuvasta hyperemeesistä pelottaa aivan liikaa.
Kunpa tietous ja hoito tämän katalan raskauden aiheuttaman sairauden suhteen paranisi ja nopeasti.
Kiitos! Kiitos, että kirjoitat tästä aiheesta. Itselläni on samanlaiset kokemukset. En kokenut varsinaista vähättely kun hain sairaslomia ja kävin tiputuksessa, mutta niin työterveydessä kuin terveyskeskuksessa ystävälliset mies lääkärit antoivat minulle terveyskirjaston sivuilta tulosteet raskauspahoinvoinnista.
Amy Schumerin kokemuksesta on dokumenttisarja Expecting Amy HBOlla. En edes tiennyt hyperemeesistä ennen kuin satuin katsomaan sen ja olen ollut raskaana. Luulisi että on asia josta edes mainittaisiin neuvolassa, että tietää mistä on kyse jos tulee valtava pahoinvointi eikä vain oleta että olo vaan kuuluu asiaan.
Kiitos että kirjoitat tästä tärkeästä aiheesta !❤️ Itse kärsin aivan järkyttävästä raskauspahoinvoinnista esikoista odottaessa ja jäänyt hyvin vahvasti mieleen kun työterveydestä yritin saada sairaslomaa kun oksensin monia kymmeniä kertoja päivässä ja hoitaja sanoi ” kai sinä neiti ymmärrät ettei raskaus ole sairaus. Syö hapankorppua se auttaa pahoinvointiin ” 🤦🤦 siihen mennessä puoliso oli lähikaupasta kaikkea mahdollista kantanut kassi kaupalla että olisi sanonut oloni paranemaan
Totta joka sana. Saman koin viime vuonna esikoistani odottaessa. Makasin 3 kk työhuoneemme lattialla patjalla 24/7 pahoinvoimassa ja oksentamassa. Se oli hirveintä mitä olin ikinä siihen mennessä kokenut. Pahoinvointilääkkeestä sain sen verran apua, että pahoinvointi ei loppunut mutta lääke hillitsi hieman oksentelua enkä oksentanut ihan 5 min välein, enkä lääkkeen saatuani enää menettänyt painoani tai kuivunut kohtuuttomasti. Pahoinvointilääkkeen reseptiä en saanut ekalta terveyskeskuslääkäriltä edes anelemalla (”ei raskauden aikana voi syödä mitään lääkkeitä!”) vaan vasta kun jouduin hakeutumaan päivystykseen tiputukseen oksennettuani päiväkausia hyvin tiheästi. 3 kk jälkeen pahoinvointi alkoi väistyä, vaikka ei kokonaan. Raskauden loppuun saakka paha olo ja oksennus tuli aina silloin tällöin. Kovasti tsemppiä!!!
Olen tähän aiheeseen liittyen miettinyt, milloin muulloin ihmisen pitää tuntea ihan järkyttävää kipua, eikä sille tehdä mitään, kuin synnytyksessä. Miksi kivunlievitystä (oikeaa mikä auttaa, nyt en puhu kauratyynyistä) saa vasta sitten, kun on ensin kärvistellyt tunteja kivun kanssa. Miten voi olla, että vielä vuonna 2022 naisten täytyy kokea sellaista kipua. Olen varma, että jos miehet synnyttäisi, kipuihin olisi keksitty ihan toisenlaiset systeemit.
Ja raskauspahoinvointi. Jos oksennat (yms. asiaan kuuluvaa) raskaana olet työkykyinen, mutta jos sinulla on jokin sairaus vastaavilla oireilla, saat tietysti sairaslomaa töistä. Miksi raskauspahoinvoinnin takia on vaikeampaa saada sairaslomaa tai siihen suhtaudutaan eri lailla.
Kovasti voimia sinne! Toivon todella, että pian helpottaisi.
Olipa hyvä postaus! Pakko kirjoittaa oma kokemus reilu 12 vuoden takaa.
Tein ensimmäisen raskaustestin 7+ viikolla, mutta oksentelu alkoi jo ennen kuin menkat oli myöhässä. Olo oli vielä kohtuullinen ja pystyin toimimaan, vaikka kaiken oksensinkin sen päivän aikana mitä olin syönytkin.
Rv 9 tienoilla kävin ensimmäistä kertaa neuvolassa, jossa kysyttiin tietysti vointia. Sanoin oksentavani kaiken mitä söin ja painokin oli jo tippunut, mutta asia oli normaalia ja sain vähättelyä osakseni. Ja ohjeen, että syö vähän kerrallaan ja muista juoda. Ihan kuin en olisi tätä älynnyt, mutta kun kaikki tuli ylös…
Oksentelu lisääntyi koko ajan, se muuttui rajummaksi ja syömisen ja oksentamisen väli pieneni entisestään. Koitin tk:sta ja neuvolasta saada apua, mutta pahoinvointi on normaalia plaa plaa.
Jo rv 12-13 olin siinä tilanteessa, jossa minulla oli pelkästään yötä varten seitsemän 1,5l vesipulloa sängyn vieressä. Join ne kaikki yön aikana ja vesikin tuli ulos samantien. Olin niin loppu, niin loppu, itkin ja rukoilin että saisin apua, kun mikään ei kestä sisällä ja oksennan verta ja sappinesteitä (mikä sekin oli neuvolan mielestä täysin normaalia, jos ja kun ei ollut saanut mitään syötyä), kun ei muutakaan ollut mitä oksentaa. Se vesitippakin tuli kaaressa minuutissa siitä, kun olin sen juonut.
Lopulta soitettiin hätäkeskukseen, kun ei mulla pysynyt enää jalat alla ja silmät meni väkisin kiinni. Pääsin ensiapuun jossa vihdoin otettiin tosissaan tilanne ja saman tien lanssilla lähimpään isompaan keskussairaalaan.
Olin 1,5kk tipassa. Paino oli tippunut 20kg ja kroppani oli kuulema ”tappotilassa”, eli se ei enää tavallaan hyväksynyt mitään ruokaa tai nesteitä. Olo oli kuin uudesti syntynyt, kun olin palanut takaisin elävien kirjoihin. Kunnon nesteytyksen myötä oksenteli väheni 99%.
Onnea ei kestänyt pitkään, kun aloin vuotamaan ja soitin asiasta neuvolaan. Samainen väheksyvä neuvolan täti ei ollut verenvuodosta kiinnostunut pätkääkään. ”Soita jos jatkuu pidempään”. 2vkoa vuodin kuin seula ja arvasin että meni kesken, soitin neuvolaan, niin vastentahtoisesti teki lähetteen tk lääkärille, joka teki lähetteen keskussairaalaan ja jossa viikolla 20+2 todettiin, että sikiön kasvu oli loppunut joskus 13-14 rv:n tienoilla. Lääkkeet kouraan ja sitten kotiin. Ei sairaslomaa, ei kysymystä kaipaanko keskusteluapua tai jotain muuta.
Eli kaikki mitä käteen jäi tästä raskaudesta, oli vain väheksyntä kaikkea kokemaa kohtaan.
Nyt olen vihdoin taas raskaana (rv 7) ja voit uskoa millainen pelko persiissä koko ajan. Samainen neuvolan täti on edelleen, katsotaan muistaako minut kun on ensikäynti.. Minä muistan, ja varmaan lopun elämääni.
Kiitos, kun kerrot tarinasi. Hyperemesis ja siitä lievempikin pahoinvointi ja oksentelu ei missään nimessä saisi olla vähättelyn aihe terveydenhuollossa. Oma kokemukseni: Olen itse rv 12 ja oksentelen melkein joka päivä eli tämä ei ole mitään hyperemesikseen verrattuna. Mutta. Tämä on silti aivan kamalaa, koska tavallinen arki ei ole mahdollista, kun mitään ei pahoinvoinnin ja oksentelun viemän energian vuoksi jaksa tehdä. Pahoinvointintini on onneksi helpottamaan päin, lähinnä siirtynyt kokopäiväisestä kuvotuksesta puolipäiväiseksi. Oksentelu aamuisin on sen sijaan lisääntynyt viime viikkoina, mutta onneksi oksentamisen jälkeen olo helpottuu. Tämähän ei hyperemesiksessä tosiaan tapahdu, vaan pahoinvointi vain jatkuu. Pahimpina viikkoina olin lähestulkoon 3vk saikulla. Onneksi oli ymmärtäväinen (mies) pomo, jonka vaimolla ollut kovat raskauspahoinvoinnit, niin hän ymmärsi täysin, mistä kyse ja antoi olla saikulla niin pitkään kuin tarve. Tämä jo itsessään auttoi henkisesti, kun sai olla kotona luvan kanssa ja tiesi, että joku ymmärtää.