Eilen illalla makasin sängyssä väsyneenä mutta unta saamatta. Tämä kuva rannalla makaavasta, hukkuneesta syyrialaispojasta ilmestyi Facebookin feediini ja muurautui verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Katsoin pinnasängyssään tyytyväisenä nukkuvaa tytärtäni ja rukoilin rystyset valkoisina, ettei hänelle koskaan tapahtuisi mitään pahaa.
Rukoilin samalla, että tämä käsittämätön kurjuus maailmalla loppuisi tai että muu maailma edes havahtuisi auttamaan kaikilla voimillaan. En voi sanoin kuvailla suruani ja kiukkuani, kun tuon kuolleen pojan kuvan jälkeen katsoin erään nuoren naisen Facebook-päivitystä, jossa hän päivitteli, miksi autamme turvapaikanhakijoita, kun suomalaisillakin on kurjat oltavat. Esimerkiksi tämä nainen antoi, että hän oli joskus opiskelija-aikoinaan joutunut pohtimaan, ostaako kaupasta leipää vai maitoa. Kumpaankin ei kuulemma ollut varaa. Hänellä ei ollut varaa kumpaankin. Pieni lapsi makaa hukkuneena rannalla. Suomalaisnaisella ei ollut vuosia sitten varaa leipään JA maitoon. Ei auteta Välimereen hukkuvia ihmisiä, koska suomalaisopiskelijoilla ei ole toisinaan varaa ostaa sekä leipää että maitoa?
Olen niin surullinen, että sydämeen sattuu.
Minä kerään kodistamme vaatteita ja tarvikkeita Harjavaltaan saapuneille turvapaikanhakijoille. Tehdään kaikki jotakin.
Jos ihmisten hätä lakkaa koskettamasta meitä, niin me lakkaamme olemasta ihmisiä.
Mä kans naputtelin viestiä just vastaanottokeskukseen ja kyselin, mitä ja mihin osoitteeseen tarvitaan. </3
Minun oli kans pakko toimia. Tein rahalahjoituksen Kirkon ulkomaanapuun. Tämä on niin tyrmistyttävää ja surullista…:(
Tuo kuva oli kyllä kamalaa katsottavaa. Illalla katselin pikkuista taaperoani siinä vieressä. Ajattelin, miltä tuntuisi, jos se olisi hän siinä kuvassa. Kyllä ihmisiä pitää auttaa.
Täysin samaa mieltä. Ihmetyttää kovasti, että ihmiset eivät osaa asettua toisen asemaan. Surullista todistaa moista itsekkyyttä. Hienoa, että autat!
En edes pysty tuntemaan vihaa, sillä oon niin surullinen siitä, minkälainen ihminen voikaan toista ihmistä kohtaan olla. Kunpa kaikki auttaisivat. Kunpa kaikki ymmärtäisivät, että huomenna se voikin olla kaikki toisin päin: me olemme hädässä, eikä toinen ihminen halua meitä auttaa.
Mä välttelin tuota kuvaa iltapäivälehdissä, jotka sentään varoittivat herkimpiä klikkaamasta. Facebookissa se sitten hyppäsi eteen lupaa kysymättä ja huomasin ääneen hokevani ”ei ei ei”:tä, kun hädissäni rullasin kuvan ohi. En sulje silmiäni pakolaisasialta, mutta tuota kuvaa en halua katsoa, se musertaa ja ahdistaa. Mutta totta toisaalta: Entistä enemmän haluan meidän auttavan. Ja haluan itse auttaa. Ja rukoilla rystyset valkoisena omien ja toisten lasten puolesta…
[…] Iinan, Jonnan ja Irenen teksteihin ja videoihin – jos et ole vielä lukenut tai katsellut, niin ehdotan, että sen […]
Mulla ei ole omia lapsia, mutta erityisesti tuon kuvan näkemisen jälkeen mietin kuinka onnekkaita esim siskoni lapset saavat olla pelätessään metsässä asuvaa karhua, josta on satukirjasta luettu eikä esimerkiksi sotaa ja pommeja.
Ärsyttää kun facebookista saa avustusilmoitusten kommenteista lukea, että kyllä suomalaisetkin tarvitsee apua. Ja silti nämä valittajat ei tee mitään kerätäkseen vaikkapa leluja lähiseudun köyhemmille perheille, huutelevat vaan. Heidän omat vanhemmat tai isovanhemmat on tulleet evakkoina eli pakolaisina tänne, ja nyt avuntarvitsijat halutaan käännyttää ja jättää oman onnensa nojaan. Kyllä on ihmisen muisti lyhyt.. Tuntuu että koko keskustelu on ihan absurdia monilla on inhimillisyys täysin kadoksissa. Surullista.