Eräs viisas ihminen sanoi minulle hiljattain, että vauvan hoitaminen yksin ei ole ihmiselle lajityypillistä. Ajatus jotenkin iski lujaa tajuntaan. Totta tosiaan, minullakin on tietynlaiset lajityypilliset ominaisuudet. Ei ihminen ole ihan täysin vain omien tapojensa ja tottumustensa orja – meilläkin on vaistomme. En siis ole mitenkään outo, koska en oikein viihdy yksin vauvan kanssa. Se on minun lajilleni ihan normaalia, että kaipaan ihmisiä ympärillemme. Eikä siis ole mitenkään mystistä, että mieleni teki lähteä vauvan syntymän jälkeen lapsuudenkotiini. Tuntui hyvältä, kun ympärillä hääri ihmisiä ja kotoisat äänet kantautuivat korviin, kun minä vain istuin ja imetin.
Kaikista paras fiilis minulla tällä hetkellä on, kun olemme koko perheen kanssa anoppilassa, minne on Jaakon perheen lisäksi tullut kylään minun äitini miehineen. Ehkä myös siskoni ja hänen poikaystävänsä. Silloin myös Sipe tuntuu viihtyvän parhaiten. Isovanhemmat ihmettelevät usein, miten tyttö voi olla niin hyväntuulinen. Itkeekö hän ollenkaan? Me yritämme vakuuttaa, että kyllä hänkin toisinaan on tyytymätön. Mutta Sipen ainoa huolenaihe tällä hetkellä taitaa olla toisinaan vaivaava pitkästyminen. Samat naamat ja samat seinät ympärillä jatkuvasti. Mummuloissa ei kyllästytä, kun edessä olevat kasvot vaihtuvat koko ajan. Maisema muuttuu tiuhaan, kun kaikki haluavat pitää vauvaa sylissä vuorotellen. Söimme lauantaina lounasta Harjavallassa isäpuoleni lasten perheiden kanssa ja tuntui, etten edes nähnyt tytärtäni pariin tuntiin. Niin paljon innokkaita sylittelijöitä ison pöydän ympäriltä löytyi.
Katselin yhtenä päivänä Kardashianeita (joo, aloitin taas) ja huomasin jopa vähän kadehtivani heidän klaaninsa tiivistä yhteisöllisyyttä. He todellakin jakavat kaiken ja ovat kirjaimellisesti yhtä suurta perhettä. Kaikki tuntuvat hirveän läheisiltä: siskosten puolisot ovat toisille siskoille kuin veljiä ja siskojen lapset toisille siskoille kuin omia lapsia. Kun joku sisaruksista joutuu pulaan, muut ryntäävät auttamaan ja tukemaan. Minustakin olisi ihanaa viettää aikaa koko perheen kanssa useammin. Syödä vaikka koko sakki päivällistä yhdessä edes kerran viikossa. Minun ja mieheni perheet yhdessä. Minun perheeni on valitettavasti hajaantunut Helsinki – Turku – Harjavalta -akselille. Onneksi sentään Sipen toinen mummula on aivan kivenheiton päässä!
Elämme yksilökeskeisessä ensimmäisessä maailmassa. Olen pohtinut viime päivinä, että monia äitejä vaivaava uupumus johtuu varmasti osin juuri siitä, että yhteisöllisyys vähenee. Ollaan ja pärjäillään vain ihan keskenään. On jopa hyve pärjätä ilman apuja. Miehet käyvät töissä ja äidit hoitavat lapsiaan yksin kotona. Ennen vanhaan oli varmasti siinä mielessä helpompaa, että perhearki jaettiin suuren joukon kanssa. Vaikeita hetkiä itkevän vauvan kanssa ei täytynyt kohdata koskaan yksin.
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
Olen periaatteessa samaa mieltä että yhteisöllisyys on harmittavan vähäistä ja itsekin tylsistyn jos olen lapsen kanssa vaan kaksin kotona. Tietysti jos asiaa ajattelee vauvan kannalta niin hänelle tärkeintä on se yksi pysyvä kiintymyksen kohde jonka kanssa vauva rakentaa kokemusta omasta minuudestaan. Vauva ei edes pysty vielä luomaan useita kiintymyssuhteita. Muutenkin pienten lasten ongelma nykyään on liika virikkeiden määrä eikä niinkään se että virikkeitä olisi liian vähän. Vauva ei tarvitse mitään muuta kuin vanhemman kanssa kotona köllöttelyä. Toisaalta se voi olla helpottavakin tieto että ainakaan alle 1v lapsi ei niitä virikkeitä tarvitse vaan pikemminkin arki tulisi rauhoittaa liiasta hälinää.
Vauva ei varmasti _tarvitse_ muuta kuin ruokaa ja rakkautta, mutta ei siitä nyt varmasti haittaakaan ole, että hän viettää aikaa muidenkin sukulaisten ja ystävien kanssa. Eihän hänen kiintymyssuhteita siinä tarvitse luoda. Arki on ollut varmasti aikamoista hälinää joskus ennen ja edelleen vähemmän kehittyneissä maissa, missä yhteisöllisyys kukoistaa edelleen. Tuskin siitä yhteisöllisyydestä ja hälinästä mitään haittaakaan siis on. Näin ainakin minä uskon 🙂
Riippuu myös paljon vauvan persoonasta. Meidän vauva meni tuon ikäisenä ihan sekaisin jos lähdettiin jonnekin reissuun ja yövyttiin muualla kuin kotona. Saatika jos ympärillä pyöri liikaa ihmisiä. Silloin olimmekin sitten paljon kotona. 🙂 Nykyään on sitten 1-vuotias taaperoinen, joka nauttii seurasta ja vilskeestä. Kuulostaa kyllä mukavalta tuo teidän meininki ja mikäs siinä, kun kaikki viihtyvät.
Meillä oli aivan samoin ja suosiolla oltiinkin sitten pienessä porukassa/kotosalla, kun vauva vierasti todella paljon juuri sinne 1 v. asti. Mutta kaikki tyylillään ja meitä on niin moneen, vauvasta vaariin <3
Mutta tuo on ehdottomasti rikkaus että on sukua ympärillä <3
Kotihiiri enemmän olenkin ja tämä lohdutti mua itseäni: http://www.pienelleparasta.fi/mita-nyt/sosiaaliset-taidot-kehittyvat-vuorovaikutuksessa
Meinasinkin että ehkä ihan lajityypillisintä ihmiselle on se, että äiti hoitaa lasta omassa kodissaan suvun ympäröimänä ja niin että apuna on tarvittaessa ollut monta käsiparia. Jos siis mietti, miten aiemmin on meidän lajin kohdalla on ollut. Ei siis ihme, että sellaiset alkukantaiset tarpeet (toisilla) tulee esille pikkulapsiaikana.
Hienosti kirjoitettu ja kypsästi ajateltu. Olen aivan samaa mieltä kanssasi!
Kiitos paljon, Hanna 🙂
Ei varmaan tarkoita että lasta pitäisi raahata joka suuntaan vaan että kotona olisi vaikka 10 samaa, pysyvää läheistä ihmistä. Tottahan kiintymyssuhde luodaan ensisijaisesti vanhempiin, mutta olisi varmaan vauvallekin kivempi päästä itkuisena jonkun muun syliin kun odottaa jos joku asia on vaan pakko tehdä. Vaikka kaataa kiehuva vesi perunoista tms. En ole itse kovin sosiaalinen mutta tässä yhteydessä on mielestäni melkein julmaa, että lasten Pitäisi olla yhen aikuisen kanssa päivästä toiseen ja tämän aikuisen jaksaa yksin. Paljon helpompaa hoitaa toisen äidin kanssa viittä lasta kun yksin kahta. Voi vuorotella ja jakaa kokemuksia. Meidänkin vauvat on mennyt kyläilystä ihan sekaisin. Siksi aina toivon että sen lyhyen vauva-ajan läheiset kyläilisi lasten ehdoilla meillä. Pelkkä läsnäolo rauhoittaa kun vauvalla on katseltavaa ja itsellä seuraa. Ja minä jos joku pidän kiintymyssuhdetta tosi tärkeänä, tämä on ihan eri asia!
Just sitä tarkoitin 🙂 en mäkään oikein jaksa kauheasti mihinkään lähteä. Onneksi toinen mummula on tosiaan kilometrin päässä, eli jaksaa vaikka vaunutella 🙂
Ollaan me vaan niin erilaisia. Jo pari viikkoa ennen vauvan syntymää eristäydyin täysin. En halunnut nähdä kavereita enkä käynyt juuri missään. Siivosin , leivoin ja laittelin kotia. Jo silloin kaikki sukulaisten vierailut sairaalaan ja kotiin ahdisti. Puhuttiin ettei pyydetä sairaalaan ketään katsomaan. No, mieli muuttui ja lähellä asuvat siskot tulivat moikkaamaan. Kun päästiin sairaalasta, oltiin kotona melkein 2 vkoa ennen ensimmäistäkään vierasta. Haluttiin pitää vauva itsellämme.
Asumme myös kaukana sukulaisista ja kesällä oltiinkiin pari viikkoa siellä, kiersimme eri paikoissa. Ja muuten ollaan oltu 2 viikonloppua koko vauvan 6 kk elämän aikana jommankumman vanhempien luona. Joten minusta tai meistä ei löydy yhteisöllisyyttä sitten pätkääkään. Vielä ei ole tullut tilannetta että haluaisin jättää vauvaa hoitoon, muulle kuin isälleen. Enkä kaipaa ympärille ihmisiä. Nautin vauvan kanssa kahdestaan vietetystä ajasta.
Meillä on vauvan kanssa harrastuksia pari kertaa viikossa niin en sovi vauvan kanssa muitakaan menoja kuin ehkä yhdelle päivälle. En jaksa/halua nähdä muita. Muskarissa tulee juteltua ja kiva nähdä muita mutta vielä ei ole tullut fiilistä että nähdään joskus kahvin merkeissä tms.
Vauva on kuitenkin todella sosiaalinen kaveri eikä vielä ole kertaakaan vierastanut, hymyilee vaan kaikille vaikka ei mitään kyläluutia ollakaan 🙂 Minusta tuntuu että päivät menee hukkaan jos esim pyörisimme kauppakeskuksessa. Haluan pitää vauvaa sylissä ja leikkiä ja höpsötellä. Haluan saada kaiken irti vauva-ajasta.
Onneksi isovanhemmat ei painosta näkemisen kanssa. Välillä ajelevat käymään kahvilla ja paljon laitellaan viestiä ja lähetän kuvia. En olisi voinut kuvitellakaan pahimpaan tiheän imun kauden aikana olevani kotona koska siellä ei ymmärretä imetyksestä nykytiedon valossa mitään. Tuputetaan vanhoja uskomuksia ruoka-ajoista ja soseiden aloituksesta. Ja nukutan vauvan rinnalle ja päiväunet nukkuu sylissä, siellä olisi tullut painostusta toimia toisin.
Mä taas luulen, että olen tosi laiska lähtemään mihinkään harrastuksiin 🙁 täytyy tietysti jossain vaiheessa vähän tsempata itseä!
Me käydään vauvauinnissa, siitä vauva on todella innoissaan! Nauttii vedestä älyttömästi, pelkkä suihkun aiheuttama lätäkkö saa aikaan suurta iloa 🙂 Muskari on toinen harrastus. Pikkuhiljaa poika on alkanut keskittyä niihin leikkeihin. Aiemmin aika meni muita vauvoja ihmetellessä. Nyt kun jo ryömii niin haluaisi vaan tutustumaan muihin 🙂
Mä oon myös alkanut katsella vauvauinteja ja mennäänkin ehkä, kun tyttö on 4 kk 🙂
Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat! Minulla oli aivan samoin, onneksi mieheni vanhemmat asuvat aivan naapurissa ja he ovat jo eläkkeellä. Vietin vauvamme ensimmäisinä kuukausina mielelläni päiviä heidän luonaan. Auttavia käsiä oli aina saatavilla ja kaiken lisäksi minäkin sain osani huolenpidosta. Ahdistavimpia olivat päivät yksin vauvan kanssa. Vauvan kasvettua kaikki toki helpotti. Ehkä kyse oli myös omasta alkushokista esikoisen ollessa kyseessä.
Vauva-arjestasi on ollut mukavaa lukea. Mukavia perhehetkiä teille myös loppuvuoteen!
Ihan varmasti on myös se alkusokki! Ihanaa loppuvuotta myös sulle 🙂
Munkin mielestä tuollainen yhteisöllisyys olisi tosi hienoa, lähinnä siis oman perheen ja miehen perheen kanssa. Harmi vaan, että molempien sukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä, tosin viikonloppureissuilla käydään silloin tällöin. Sen sijaan puolituttujen kanssa en jaksa innostua kahvittelusta tms, ja lähimmillä ystävillä taas ei ole vauvoja.
Nyt on ihan pakko kommentoida, että olen aivan samaa mieltä tuosta yhteisöllisyydestä – vauva saa varmasti enemmän suuressa perheessä. Itsekin olen enimmäkseen vauvan kanssa kaksin ja tämän super-aktiivisen ja nopeasti kehittyneen vajaa 9 kk:n kanssa tämä on todella uuvuttavaa. Kaikille vauvoille ei toellakaan riitä kotona köllöttely, vaan se aiheuttaa jopa kestämätöntä tyytymättömyyttä. Vauvani viihtyy nyt paremmin, kun pääsee itse liikkumaan, mutta pahaimmillaan on kun ympärillä on vilskettä ja vilinää. Eritoten refluksilapset ja muutenkin kivuista kärsivät/kärsineet vauvat tuntuvat loistavan kun aktiviteetteja on paljon. Henkilökohtaisesti itseäni raivostuttaa asenne, että luullaan kaikkien voivan vain leppoisasti köllötellä vauvan kanssa koko äitiysloman. Lapsia on joka lähtöön.
Jep! Meidänkin tyttö ihan silminnähden nauttii, kun ympärillä on iso joukko ihmisiä 🙂 Ja tosiaan, kaikki ovat erilaisia. Mitään yleispätevää totuutta tuskin on. Mutta ehkä useamman äidin näkökulmasta on mukavaa, kun on auttavia käsivä ympärillä.
Niinpä! Ekalla lapsella koliikki ja tokalla refluksi. Ja vaikka ekalla on nyt uhmaikä niin tämä on ehdottomasti helpompaa kun yhden vauvan kanssa. Nyt kuopuksella on isosisko ihmeteltävänä. Ekan kanssa, mietin että olisin päässyt helpommalla kun olisin ottanut hoitolapsen 🙂 Jos on vauva, joka ei ”köllöttele” niin siinä joutuu joko kanniskelemaan kotona tai järjestämään vilinää ympärille. Onneksi arki on tosiaan aina helpottanut kun vauva oppii liikkumaan. Edelleen **tuttaa nämä”vauvan kanssa on helppoa, odota vaan kun Se lähtee liikkeelle”-kommentit.