Ai että, jazz-viikonloppu on mennyt ihan täydellisesti. Saatiin juhlia kunnolla perjantaina, kun tyttö oli ihan enkelinä isovanhempiensa kanssa. Olimme aika varmoja, ettei hän suostu nukahtamaan ilman meitä, mutta oli lopulta antanut (tosi myöhään) periksi ja simahtanut ukkinsa kainaloon. Lauantaina lähdimme sitten koko perheen voimin jazz-kadulle ihmettelemään ja syömään ihan älyhyvät falafelrullat.
Tytöllä on kyllä maailman ihanimmat isovanhemmat. Mummo ja ukki tulivat Helsingistä asti yhdeksi yöksi Harjavaltaan, jotta me vanhemmat pääsemme jazzailemaan. En pysty kylliksi kiittämään heidän avuliaisuudestaan <3 Myös Harjavallan mummi on tärkeä tytölle: kun äitini oli lauantaina tullut jazzien korumyyntityöstään kotiin, oli ilo ollut ylimmillään ja Sipe oli muksahtanut suoraan mummin kaulaan halailemaan. Ei tietoakaan vierastamisesta, vaikkei tyttö mummiaan ihan liian usein näekään.
Perjantain konsertissa Suomen kesä ei antanut aivan parastaan vaan taivaalta vihmoi isompia ja pienempiä sadekuuroja melkein koko illan, mutta eipä tuo haitannut, kun ympärillä juhlivat parhaat ystävät ja musiikki soi. Terkkuja muuten ihan megaihanalle lukijalle, joka tuli moikkaamaan konsertissa: tulipa hyvä mieli tuosta kohtaamisesta!
Yllättäen illan parhaasta musavedosta vastasi Joss Stone, joka jammaili yleisön seassa ja oli järkännyt itsensä Jenni Vartiaisen duetoimaan keikalleen. Joss oli myös opetellut yhden Jennin biisin suomeksi ja veti Suru on kunniavieras -biisiä parhaansa mukaan Jennin kanssa. Tuollaiset maanläheidet ja yleisön todella huomioon ottavat artistit vetävät kyllä aina pisteen parhaiten kotiin. Sen sijaan illan pääartisista, Lauryn Hillistä jäi todella ylimielinen kuva. Hän ohjaili ja käskytti koko ajan bändiään todellisen diivan oloisesti.
Viikonloppu oli onnistunut kaikin puolin ja se toi luottamusta lapsen hoitamiseen ja lapsen hoitoon jättämiseen isovanhemmille ja meille vanhemmille. Ehdin nimittäin ennen perjantaita päättää ehkä viisitoista kertaa, ettemme lähde koko keikalle, koska eihän tyttöä nyt vain saa kukaan muu nukkumaan kuin me vanhemmat, eihän siitä nyt vain yksinkertaisesti tule mitään, mitä ihmettä oikein olen ylipäätään ajatellut. Keikalla sain sitten luennon ystävältäkin, kahden lapsen äidiltä, että nainen nyt ihan oikeasti lopetat tuon kontrolloimisen ja opettelet ottamaan rennommin. Ja tottahan se on: Jaakon vanhemmat ovat kasvattaneet neljä lasta ja oma äitini kaksi omaa ja siinä sivussa hoitanut kahta miehensä lasta, joten eivätköhän nuo osaa yhden yksivuotiaan pitää yhden illan jotakuinkin tyytyväisenä. Eli tsemppiä myös muille kontrollifriikkiäideille, kyllä tämä tästä, kun harjoittelee!
Ihanaa kuulla että nukutus meni noin mukavasti! Ja voih miten hyvää tekis tuollainen ilta ystävien kanssa! 🙂 Meidät on kutsuttu elokuun alussa (poika silloin reilut 9 kk) ison porukan illanviettoon ulkomailta asti saapuvien ystävien kanssa; toivon niin kovasti että käynnissä oleva unikoulu jatkuu hyvin ja silloin uskaltaa jo luottaa siihen, että kun isi laittaa vauvan nukkumaan, unta riittää tarpeeksi kauan että ehditään kotiin ennen kuin herää tissille (ei tietenkään yötä myöten ole tarkoituskaan olla pois, ja taksilla pääsee kotiin 10 minuutissa) tai että isovanhemmat osaavat tarvittaessa hoitaa tilanteen… 🙂
Mä en ehkä sanoisi itseäni ihan kontrollifriikiksi, mutta just viime aikoina on taas korostunut se, että mun on jotenkin tosi vaikea rentoutua. Siis sekä henkisesti että fyysisesti, silloinkin kun se olis mahdollista – päivät kahdestaan kaikkialle kiipeilevän vauhtihirmun kanssa eivät nyt vain ole niitä kaikkein rennoimmin otettavia. 😀 Tuntuu että pää ja kroppa ovat koko ajan jonkinlaisessa valmiustilassa, ihan konkreettisestikin niin että sohvalla huomaan istuvani usein ihan reunalla enkä rentoudu nojailemaan. Mitenköhän sitä oppis ottamaan lunkimmin? 🙂