Vuosi sitten pieni peikkotyttöni tuuheine tummine hiuksineen syntyi!
Tuntuu ihan hullulta, että vuosi sitten ahdistuin ihan järjettömästi siitä, että lapseni kasvaa. Muistan ikuisesti, kuinka kauhuissani olin, kun ystäväpariskunta tuli seitsenkuisen kanssa käymään vauvaa katsomassa ja tajusin, kuinka järkyttävän iso on seitsemän kuukautta vanha ihminen. Siis sehän on vielä vauva ja noin iso. En todellakaan kestä yhtään sitä, että omasta vauvastani tulee noin iso. Tuossa se on seisoo tuettuna ja muuta kauheaa. Pikku-V oli kaiken lisäksi vielä tosi pienikokoinen mutta vastasyntyneen lapsen äiti näki hänet aivan valtavana taaperona. Nyt E ja V ovat jo varmaan suht samankokoisia ja tekevät yhdessä hiekkakakkuja rannalla.
Olisikohan joitain baby bluesin oireita tuollainen, että lapsen kasvaminen ahdistaa. Nyt on vain tajuttoman ihanaa huomata, kuinka tuo pieni oppii koko ajan uutta. Nythän hän jo kävelee (muksahtaa maahan kuitenkin viimeistään metrin pituisen matkan jälkeen), huutaa kakkkkaaa aina kun mahdollista, syö ja juo itse. Laittaa itse musiikkikirjansa päälle ja alkaa laulaa ja tanssia. Kävipä hän kerran potallakin!
Toisaalta nyt on alkanut miettiä, kuinka helppoa elämä oli vastasyntyneen kanssa. Eihän sitä tarvinnut tehdä mitään muuta kuin istua sohvalla ja imettää. Eihän se pikkuvauva tehnyt oikeasti mitään muuta kuin söi ja nukkui. Mutta ei se ihan niin mene. Onhan silloin niin paljon enemmän kiinni vauvassa kuin nyt, vaikka toisaalta nyt tuo ihminen vaatii muutakin tekemistä kuin nukkumista ja syömistä.
Olin hiljattain Suvi Tiilikaisen kulmapigmentoitavana ja kun kerroin lapseni iän, hän sanoi ”Vuoden kohdalla helpottaa”. En ollut siis maininnut mitään mahdollisista vaikeuksistani, mutta tuo taitaa olla aika yleismaailmallinen totuus. Niin tai näin, Suvi taatusti tietää mistä puhuu. Hänellä itsellään on kolme pientä poikaa. Vaikka tulee uusia vaiheita, vaikeuksia ja uhmaa, on elämä yksivuotiaan kanssa helpompaa kuin nollavuotiaan. Lapsi on koko ajan itsenäisempi ja helpommin muidenkin kuin vanhempiensa hoidettava.
Ja se isoin juttuhan on se, että lapsi alkaa antaa itsestään koko ajan enemmän ja enemmän. On paljon helpompi kestää hetkelliset hermojen menetykset, väsymys ja hormonihumpsahdukset kun toinen moiskauttaa kieli edellä märän pusun keskelle kasvoja. Tai kikattaa kuin hullu, kun vähän kutittaa leuan alta. Ottaa haparoivia ensiaskeleitaan ja kiljahtelee innoissaan. Nyökyttelee pientä päätään, kun häneltä kysyy, rakastaako hän äitiä. Ei voi olla mitään parempaa!
Parhainta yksivuotispäivää rakas lapseni ♥
Moikka!
Ihan pakko kommentoida, ihana postaus! Täällä laskettu aika on alle kuukauden päästä ja mulla on tuollaisia ajatuksia lasten kasvusta. Nyt ajattelen, että vauva-aika saisi kestää pidempään ja olla ihan vauva pitkään. Pelottaakin jopa ajatuksesta miten nopeasti ne kasvavat, vaikka aivan ihania on suurempinakin. Kaipaan kuitenkin juuri näitä juttuja ja muistutuksia siitä mitä se on kun ne pienet kasvavat. Miten ihana on seurata niiden kasvua, uusia oppimiaan asioita… Miksihän se on niin että se vauvakuume on niin konkreettisesti tosiaan VAUVA-painotteinen. Noh, jokatapauksessa, iso kiitos hyvästä postauksesta! 🙂
Ihan samanlaisia ajatuksia ku mulla, oikeen naurattaa! Meidän ystäväperhe kävi katsomassa viime kesänä vastasyntynyttä vauvaamme heidän 10kk muksun kanssa ja olin mielessäni ihan kauhuissaan, että kohta meidänkin pikkuinen on noin iso. Nyt tuntuu että aika pienihän se on vieläkin ja niin hellyyttävässä iässä, kun oppii koko ajan uusia juttuja!<3 vähän vähemmän voisi saada tuhoa kyllä aikaan, mutta sekin aika vielä koittaa, kun kaappien tyhjentäminen ei enää kiinnosta.