Se on kai meihin äiteihin sisäänrakennettua: että koemme epäonnistuneemme, vaikka olemme vain ihmisiä. Huonon omatunnon määrä tuntuu olevan vakio äitiydessä. Riittävän hyväksi äidiksi itsensä tunteminen on usein aika vaikeaa. Vaadimme itseltämme yliluonnollista pinnaa, ääretöntä jaksamista ja monia muita asioita.
Tämän päivän virkistävimmän tekstin voi lukea Hannan Strictly Style -blogista. Tuo kolmen pienen pojan äiti on äiti-idolini. Jaksan aina ihmetellä, miten hän onnistuukin aina pysyttelemään niin positiivisena. Kaiken lisäksi hän näyttää aina täydellisen tyylikkäältä ja sädehtivältä, vaikka arki kolmen pienen lapsen kanssa on saletisti kuluttavaa. Hän on silmissäni täydellinen äiti, jollainen voisin itse olla vain unissani. Voin ainoastaan haaveilla hänen energiastaan ja elämänmyönteisyydestään.
Hanna on ihanasti laajentanut muotibloginsa aihepiiriä viime vuosina ja etenkin hänen ja Metti Forssellin pitämä podcast on ollut kiinnostava katsaus näiden tyylistään tunnettujen äitien perhe-elämään. Tänään Hanna kertoi blogissaan tilanteesta, jolloin hänellä keitti yli. Hänen perheellään on takanaan harvinaisen kuluttava ajanjakso, kun kahden kuukauden ajan joku lapsista on ollut kipeänä kotona. Vähemmästäkin hermostuttaa, kun tähän soppaan pitää yrittää sovittaa kahden vanhemman työaikataulut.
Hanna kertoi, että vanhimman lapsen marina ruokapöydässä oli saanut hänet hermostumaan ja huutamaan. ”Huusin niin, että hän purskahti itkuun. Huono omatunto iski samalla salaman lailla. Että olen huono äiti.”
Ja voitteko kuvitella, olin jotenkin niin helpottunut Hannan ”tunnustuksesta”, että aloin itsekin vetistellä. Ne minun silmissäni täydelliset äiditkin ovat inhimillisiä. Jokaisella palaa pinna, kun sitä tarpeeksi kiristetään. On huojentavaa kuulla ja nähdä, että perhearjessa koetaan kaikkialla samanlaisia vaikeitakin tunteita kuin joiden kanssa itsekin välillä kärvistelee.
Tuskin kukaan vanhempi on välttynyt äänen korottamiselta. Mutta miksi ihmeessä silti tuntuu siltä, että on ainoa laatuaan, kun joskus erehtyy huutamaan lapselle?
Yksi karseimmista tunteista vanhemmuudessa on se, kun lapsi katsoo äitiä epäuskoisena ja pettyneenä, kun tämä on menettänyt malttinsa ja sortunut huutamaan. Onneksi aina voi pyytää anteeksi ja näyttää siten lapselle tärkeää esimerkkiä siitä, miten kuuluu toimia, kun kokee tehneensä väärin.
Koska ei täydellinen äiti ole mikään tunteeton robotti, johon arjen kiireet ja maailman murheet eivät vaikuttaisi. Normaalit ihmiset menettävät toisinaan malttinsa, korottavat ääntään, riitelevät, sopivat ja pyytävät anteeksi. Riittävän hyvä äiti on inhimillinen ihminen ja näyttää sen lapselleen.
Syntyvyydestä on oltu viime aikoina Suomessa huolissaan. Perhebarometri 2017 totesi, että syntyvyys laskee seitsemättä vuotta, koska lapsiperhearki ei houkuta, tasa-arvo ontuu ja vaativa työelämä pelottaa. Väestöliitto toivoi esimerkkejä iloisesta ja onnellisesta vanhemmuudesta ja perhe-elämästä.
Aloin miettiä, millaisen esimerkin vanhemmuudesta olen itse antanut. Olenko kannustanut lisääntymään vai peräti jarruttanut jonkun perhesuunnitelmia? Raskauden loputtomia vaivoja, synnytysmasennusta, uupumusta… ehkä en ole antanut kauhean ruusuista kuvaa äitiydestä.
Lapsiperhe-elämästä pitää puhua rehellisesti. Kukaan ei hyödy siitäkään, että väistämättömät vaikeat hetket lakaistaan maton alle. Vanhemmuuden vaikeista tunteista on tärkeää puhua, jotta ne paskat hetket olisivat jokaiselle vähän helpompia kestää. Ongelma vain on, että ne konkreettiset perhe-elämän vaikeudet on lapsettomankin huomattavasti helpompi ymmärtää kuin se toinen puoli. Se puoli, joka on ilman pienintäkään epäilystä kaiken sen hetkittäisen tuskan arvoista.
Siitä toisesta puolesta pitäisi osata myös puhua jotenkin konkreettisemmin, jotta vanhemmuus ei näyttäytyisi pelkästään hankaloituneena ajankäyttönä, parisuhdeongelmina ja kakkavaippoina. Se toinen puoli on tietysti se pohjaton onni omasta rakkaasta lapsesta, mikä näin kaksiulotteisena tässä tekstissä ei näytä yhtään miltään. Miten siitä voisi puhua vakuuttavammin?
Uskon nimittäin, että monilla tosiaan on vähän niukka käsitys vanhemmuudesta. Valeäiti kirjoitti aiheesta äskettäin kiinnostavasti ja siksi minäkin päätin tarttua aiheeseen. Hannen kirjoituksen kommenttiboksi kuhisi sekin mielenkiintoisia näkökulmia. Eräs vapaaehtoisesti lapseton tokaisi, että tämä perheellisten onnihypetys näyttää nyt siltä, perheen tavallinen arki on niin rankkaa, että pienikin onnistuminen saa pakahtumaan onnesta. Että mieluummin sitä pitäytyy lapsettomassa elämässä, ”jossa onni syntyy itsessään positiivisista asioista, eikä siitä, että hetkellisesti ei ole kurjaa.”
Tähän vastalauseena toinen sanoi, että tässä on nyt mennyt sekaisin kaksi tyystin eri asiaa: syvemmän ja pinnallisemman tason onni ja rakkaus. Lapsiarkea ulkopuolelta seuraava ei ehkä tule ajatelleeksi sitä ”syvemmän tason merkityksellisyyttä”, jota lapsi elämään tuo.
Niinpä. Toisen ihmisen arvio siitä, mistä perheellisen onni syntyy, tuntui melkein loukkaukselta. Kun ei hetkellisesti ole kurjaa on jossakin valovuosien päässä siitä onnesta, mitä oman lapseni myötä olen tuntenut. Lapsiperhe-elämä on moninkerroin vaivalloisempaa ja monimutkaisempaa kuin lapseton elämäni. Ruuhkavuodet ovat läsnä vaikka lapsia on vain yksi. Aika usein väsyttää ja uuvuttaa. Mutten haluaisi edes ajatella minkäänlaista muuta elämää. Lapseni on kaikkeni.
Mä oon niin onnellinen, että tänään ei ollut yhtään uhmaraivarikohtausta ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, saattaa kuulostaa rauhalliseen eläämänsä tyytyväisen lapsettoman korvissa mitä karseimmalta skenaariolta, mutta se perhe-elämän onni on tosiaankin jossakin muualla kuin hetkittäisissä onnistumisissa kaaoksen keskellä. Se on jotain perustavanlaatuista.
Ja mitä niihin pinnallisempiin onnen hetkiin tulee, nekin ovat entistä voimakkaampia. Kaiken näkee itsekin kuin uusin silmin, kun elämää katsoo lapsen kanssa. Pienen ihmisen ihmeelliset oivallukset, jotka eivät olisi tulleet aikuisen parkkiintuneeseen mieleenkään, ovat arjen ilo. Lapsen uudet kokemukset karusellista poniratsastukseen tuntuvat äidinkin sydänjuurissa. Kaikki on kertaa sata lapsen kanssa.
Sitä on vanhemmuus, pohjimmiltaan. Suunnatonta, kouriintuntuvaa onnea. Eikä mitään ”alennusjauhelihan metsästämistä tuulipuvuissa Prismassa”.
Muistelen, että olen tehnyt tällaista listaa ennenkin, mutta teki mieli kirjoittaa aiheesta uudelleen. Tuli nimittäin yhden viikon sisään niin paljon erilaista äititunteiden vuoristorataa, että oli pakko kirjata ajatuksia vähän ylös.
Yksinolosta nauttiminen
Tämä tuli hyvin vahvasti esiin jo vanhemmuuteni ensi hetkinä. Yksi vauvavuoden suurimmista unelmistani oli lukittautua yksin hotellihuoneeseen, omaan rauhaani edes yhdeksi yöksi. Koin siis vauvavuonna myös lamaannuttavaa yksinäisyyttä, mutta tunne oli pinnalla erityisesti vauvan kanssa kaksin ollessa ei siis niinkään yksin ollessa. Harvemmin sitä vauvan kanssa nimittäin edes on kirjaimellisesti yksin.
Edelleenkin yksin oleminen houkuttelee aika ajoin ja nautin siitä suuresti. Yksilapsisenkin perheen kakofonia ja ainaiset vaatimukset ovat toisinaan liikaa ainakin erityisherkälle, joten välillä sitä haluaisi olla ihan vain hiljaa itsekseen. Niin ettei tarvitsisi vastata kenenkään pyyntöihin, vaatimuksiin tai tarpeisiin.
Viimeksi sain palata tyhjään kotiin blogipikkujouluista, kun Jaakko oli vanhemmillaan yötä lapsen kanssa. Kun aloin tehdä lähtöä juhlista valittelemalla, että minulla on tunnin matka kotiin, Johanna ehdotti, että tulisin heille yöksi. Sanoin, etten missään nimessä halua! 😀 Vaikka jouduin köröttelemään sen tunnin bussissa, oli aivan kertakaikkisen ihanaa olla yö yksin kotona ja herätä päivällä aamulla rauhassa.
Synnytyksistä ja vauvoista herkistyminen
Tämä on jotain todella mystistä. En voi enää katsoa ainuttakaan, edes fiktiivistä, synnytystä kyynelehtimättä. Viimeksi porasin oikein urakalla, kun Kardashianeissa näytettiin Khloen synnytys. Hän oli takuulla saanut samat dropit kuin minäkin, koska synnytys ei näyttänyt tekevän ollenkaan kipeää. Hetkestä tuli niin vahvasti mieleen oma synnytykseni, että liikutuin todella. Ja siis todellakin myös fiktiiviset leffasynnytykset saavat minut ihan tolaltani. Katson myös mielelläni ihan aitoja videoita ja kuvia synnytyksistä nyt, kun omaa synnytystä ei tarvitse enää jännittää. Ennen ahdistuin niistä, nyt ne ovat mielestäni uskomattoman hienoja ja maagisia. Myös pienet vauvat saavat minussa nykyisin aikaan kummallisia herkistymisen reaktioita, joita en todellakaan kokenut ennen omaa lasta.
Muiden lasten puolesta ahdistuminen
En edelleenkään ole varsinaisesti lapsirakas, en osaa vieläkään olla lasten kanssa tai puhua heille mitään järkevää. Mutta auta armias, kun näen tai koen, että jotakin lasta kohdellaan huonosti tai ihan vain jos lapsella on muusta syystä huono olla. Tovi sitten eräs tyttö itki sydäntä särkevästi kaupassa, koska ei saanut jotakin haluamaansa. Isä oli selvästi jo kyllästynyt rääkymiseen ja kadonnut mielenosoituksellisesti jonnekin hyllyjen väliin. Hän saapui kyllä paikalle siinä vaiheessa, kun joku kävi kyselemässä tytöltä, onko hän kadottanut vanhempansa. Ennen omaa lasta, olisin itsekin ärsyyntynyt itkusta ja varmaan dorkana ajatellut, että tarviiko noita mukuloita tuoda kauppoihin pillittämään. Nyt huomasin itkun nousevan omaankin kurkkuun, teki mieli mennä lohduttamaan lasta. En todellakaan tiedä tilanteen taustoja, mutta tuntui pahalta. Lapsen ylenpalttinen parkuminen jostain saamatta jäänestä tavarasta tuntuu usein aikuisesta täysin ylimitoitetulta, mutta tuska on silti lapselle totisinta totta siinä tilanteessa. Ymmärrän, ettei kukaan ole täydellinen vanhempi, mutta pienen lapsen jättäminen yksin isoine tunteineen kaupan käytävälle ei minusta vain ole ok.
Katumus
Kaikenlaiset riittämättömyyden fiilikset tuovat pintaan myös katumusta ja vatvomista siitä, olinko tarpeeksi hyvä. Olinko tänään tarpeeksi läsnä lapselle, teinkö liikaa töitä, saiko lapsi tarpeeksi virikkeitä ja monipuolista ravintoa? Jopa: pesinkö hampaat tarpeeksi huolellisesti, luoja paratkoon. Olen yrittänyt antaa itselleni armoa, mutta välillä tuntuu, että teen taatusti kaiken väärin. Jossakin vaiheessa kaduin jokaista pientäkin suutahdustani viimeistään siinä vaiheessa, kun katsoin illalla nukkuvaa lasta sängyssään. Sekin on kummallinen olo, kun olet koko päivän vähän hermona uhmaraivokkaan lapsen kanssa ja kun se viimein nukahtaa, se on taas parasta, ihaninta, kauneinta, mitä maailmassa on.
Häpeä
Äitihäpeä on ihmeellinen juttu, josta olen keskustellut viimeksi tänään Instagramin yksityisviesteissä. Sitä saattaa pelätä niin valtavasti, että kyky olla äiti kyseenalaistetaan, että yrittää välttää kaikenlaisia pienimpiäkin ”virheitä” vanhemmuudessa. Valitin IG Storyssa, kuinka meillä on noin ziljoonaa lapsen sukkaa, joilla ei ole paria. Eräs äiti sanoi, että kannattaa vain käyttää eriparisukkia lapsella, sillä siitä ongelmasta pääsee. Sanoin, että käytänkin kotona, mutta jonkinlainen äitihäpeä estää minua pukemasta lapselle eriparisukkia päivähoitoon. Aivan kuin se kertoisi, että meillä on muutkin asiat ihan vinksallaan. Järki sanoo, ettei kukaan kyseenalaista vanhemmuuttani eriparisukkien vuoksi, mutta se outo, kalvava äitihäpeä pakottaa etsimään hoitoaamuina sukille oikean parin.
Lapsen kasvamisesta ahdistuminen
Muistan tämän kummallisen tunteen vaivaneen jo vauvavuonna. Oli kertakaikkisen kauheaa huomata, että lapsi on kasvanut. Pieneksi jäänyt body aiheutti romahduksen. Mikä siinä on? Miksi väistämätön tosiseikka ja kaiken lisäksi erittäinkin välttämätön asia saa nyyhkimään harva se päivä. Katsoin Parenthoodia ja siinä oli kohtaus, jossa puhuttiin siitä, kuinka oma herttainen lapsi onkin yhtäkkiä vihainen murrosikäinen. Itkin varmaan puoli tuntia putkeen, kun mietin omaa pientä lastani, joka vielä käpertyy syliin, pussaa ja halaa. Rakastaa hengailla iskän ja äidin kanssa. Ja joka on lyhyeltä tuntuvan ajanjakson päästä teini, jota saa tuskin koskea, joka ei kerro mitään ja jota ei kiinnosta olla kotona.
Mitkä tunteet ovat yllättäneet sinut vanhemmuudessa?
