Lapsen saanut saa surra entisen elämän menettämistä

Kehuin teille aiemmin Netflixin The Letdown -sarjaa. Kyseessä on siis ensimmäisen lapsen saaneen pariskunnan elämää hauskalla ja varsin realistisella tavalla kuvaava sarja. Ensimmäisessä jaksossa oli kohtaus, joka sai kyyneleet kihoamaan silmiin, vaikka sarja onkin pääosin komediallinen. Siinä päähenkilö Audrey on palaamassa pipariksi menneistä bileistä kotiin bussilla vauvansa kanssa. Hänen piti päästä viettämään ystävänsä syntymäpäiväjuhlia ilman vauvaa, mutta yllättäen mies lähtikin työreissulle eikä hänen oma äitinsä halunnut auttaa lapsenhoidossa. Hän ei pystynyt jättämään vauvaansa tuntemattomalle, palkatulle lastenhoitajalle. Niinpä hän otti vauvan mukaan juhliin, eikä itkevää vauvaa otettu kovin hyvin vastaan juhlissa. Audrey lähti ajoissa kotiin ja purskahti itkuun bussissa.

Sarja on todella taiten tehty: se onnistuu välittämään ne äitiyden todelliset tunteet kauniisti – olematta inhorealistisen masentava. Näin bussissa itkevässä Audreyssa vahvasti itseni lapseni vauva-aikana. Minäkin itkin sitä, että elämäni oli muuttunut ja vapauteni oli tiessään. Tuossa sarjan bussikohtauksessa minua itketti tapa, jolla Audrey katsoi vauvaansa itkun keskeltäkin. Rakkaudella. Sillä ei se suru entisen elämän menettämisestä ja vapauden loppumisesta vie pois rakkautta omaa lasta kohtaan.

Kirjoitin kirjaanikin aiheesta – siitä, että lapsen saamisen ei tarvitse olla vain iloa uudesta. Se saa olla myös surua vanhan menettämisestä. Miksi sitten teit lapsen, kysyvät ymmärtämättömät. Juttelimme aiheesta pian julkaistavassa podcastissa Katja Lahden kanssa ja hänkin innostui kirjoittamaan aiheesta blogiinsa. Lapsiarjen nurjista puolista on saatava puhua ilman disclaimereita.

Seuraava teksti kirjastani Hullu kuin äidiksi tullut:

Ymmärsin lopulta itseäni koko ajan paremmin. Masennuin menetyksestä, kuten moni muukin. Menetykseni kohde olin entinen minäni, vapaa ja verrattain huoleton, fyysisesti ehjä nainen. Minulla oli lupa surra sitä menetystä.

Se että suree kaikkea saamaansa, minkä halusikin ja mitä monet eivät suuristakaan ponnistuksista huolimatta saa, aiheuttaa ristiriitaisia tunteita ja huonoa omatuntoa, mutta sureminen on silti oikeutettua. Minä tarvitsin suruajan, sillä menetin entisen elämäni lopullisesti. Tavallaan halusinkin menettää sen, halusinhan tulla äidiksi. Oikeastaan tiesin, että menettäisin asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Tarvitsin silti aikaa tajutakseni, mitä kaikkea olin menettänyt ja mitä kaikkea olin saanut tilalle.

Elämänmuutos oli järisyttävämpi kuin kukaan osaisi varoittaa etukäteen tulevaa äitiä. Kunpa äitiydessä koetuista menetyksistä puhuttaisiin enemmän ja niiden kohtaamiseen kannustettaisiin. Äitiys ei ole vain saamista vaan myös monesta asiasta luopumista. Se on perustavaa laatua olevaa luopumista. Elina Reenkola kirjoittaa kirjassaan Äidin valta ja voima (2012) juuri tästä aiheesta: uusi äiti voi kokea jäävänsä syrjään opinnoissa tai työelämässä ja traumaattisessa synnytyksessä menettävänsä terveytensä. Äidiksi tuleminen voi tarkoittaa jollekin seksuaalisen viehätysvoiman menettämistä. Puhumattakaan vapauden menettämisestä.

Olen itsekäs, haluan olla välillä vapaa vastuusta, huolista ja peloista. Haluan helppoa elämää, edes hetkeksi toisinaan. Olen laiska, heikko ja väsynyt. Vaikeinta ei ollut näiden tunteiden käsittely vaan sen hyväksyminen, että ne olivat aivan normaaleja tunteita, joita muutkin kokevat. Yleisiä, vaarattomia, ohimeneviä ja sallittuja. Äidit kipuilevat jatkuvasti ajatuksiensa kanssa, koska ne tuntuvat monesti niin kielletyiltä. Saako näin edes ajatella, he kysyvät. Samalla he uskovat, ettei kukaan varmasti ajattele samalla tavalla.

Moni uskoo, että kaikki muut äidit haistelevat vauvansa päätä pehmeän hattaraisessa vauvakuplassaan ja kiittää luojaansa jokainen hetki, että on saanut jotain niin uskomattoman kallisarvoista elämäänsä. Joku ehkä on tällainen onnekas äiti, mutta usko, meitä on toisenlaisiakin äitiä. Meitä, jotka punaisen viivan piirryttyä pissaiseen tikkuun ajattelevat, etten minä sittenkään tätä halunnut. Ainakin hetkellisesti. Meitä, jotka raskauden tuskissaan ajattelevat, että jos vain olisin tiennyt, että tämä on näin kauheaa, en taatusti olisi alkanut tähän. Ja kuukausia kestäneen nukkumattomuuden keskellä pelkäävät tehneensä elämänsä suurimman virheen. Ne ajatukset ovat sallittuja! Ne eivät vie omaa lasta pois tai tee hänestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän rakasta. Näistä ajatuksista ei kannata kertoa lapsettomuuden kanssa kamppaileville mutta niitä saa ajatella. Vaikka olisi itsekin kamppaillut lapsettomuuden kanssa.

Vaikeinta on sallia itselleen rumia ajatuksia, sietää ristiriitaa ja riittämättömyyttä. Mutta se on onnen edellytys – että sallii.

Kaikki muut paitsi ylitsevuotavan rakkauden tunteet tuntuvat äidistä usein vääriltä, häpeällisiltä ja kielletyiltä. Niitä ei osaa sivuuttaa samaan tapaan kuin vastaavanlaisia kurjia tunteita muissa elämäntilanteissa. Niihin saattaa jäädä rypemään siksikin, että ne tuntuvat niin kertakaikkisen vääriltä ja käsittämättömiltä, varsinkin jos odotukset vauva-ajan tunne-elämästä ovat olleet tyystin toisenlaiset.

Äiti tarvitsisi rinnalleen jonkun, joka lupaa, etteivät hänen kielletyiksi kokemansa tunteet olekaan kiellettyjä.

Kirje synnytyksen jälkeen ahdistuneelle itselleni

Katselin kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta sitten ottamiani kuvia vastasyntyneestä tyttärestäni. Lukuisia täsmälleen samanlaisia kuvia pienistä ryppyisistä käsistä, jotta muistaisin jokaisen uurteen ja kurtun. PIkkuisista kippuraisista jaloista, leppäkerttupeiton alta pilkottavista pikimustista menninkäisenhiuksista ja sikeästä unesta suppuun painuneesta suusta otetuista lukuisista kuvista heijastui se hätä ja epätoivo, millä häntä ja kaikkea sitä ihmeellistä hänessä yritin ikuistaa. Tallensin ja tallensin, jotta yksikään hetki ei menisi hukkaan.

Pelkistä kuvista ryöppysi samalla kaikki se pelko ja ahdistus, jota koin joka hetki hereillä ollessani. Näin etäältä katsoessa ihmettelen välillä itsekin, miten oloni oli niin pohjattoman hätääntynyt ja onneton, vaikka kaikki oli näennäisesti hyvin ja ympärillämme välittäviä läheisiä. Katsoin itse ottamaani kuvaa, jossa Jaakko pitää nukkuvaa vauvaa sylissään ja äitini pyyhkii samalla kylmällä pyyhkellä Jaakon otsaa. Muistan tuon hetken: oli tuhottoman kuuma heinäkuinen päivä ja sylissämme tuhiseva lämpöpatteri sai meidät hikoilemaan. Meillä ei ollut kerrassaan mitään hätää – mutta minä olin hätääntyneempi kuin koskaan.

Kunpa voisin puhua nyt silloiselle itselleni. Kertoa myötätuntoisesti, ettei ole mitään hätää, vaikka elämänmuutoksen lopullisuus tuntuikin sietämättömän pelottavalta. Käskisin lopettamaan suorittamisen ja rutiinien pakonomaisen noudattamisen. Sanoisin kokeneena konkarina, ettei tämä lapsen saaminen  itse asiassa ole ollenkaan niin vakavaa, kuin miltä se aluksi tuntuu. Kunpa voisin kirjoittaa itselleni kirjeen. Se menisi jotenkin näin:

Et osannut aavistaa, että se tuntuisi näin pahalta. Tuntuu, että koko elämäsi on yhtäkkiä jonkun toisen etkä osaa olla siinä uudessa elämässä. Haaveilet vanhasta elämästä, koska kaikki oli silloin niin helppoa. Mutta tässä se elämä nyt on, älä pelkää. Kaikki järjestyy ja lupaan, ettei tämä elämä tunnu enää myöhemmin vieraalta ja lapsesi kuin ulkoavaruudesta tulleelta. Myöhemmin on itse asiassa aika vaikeaa edes muistaa, millaista elämä oli ennen häntä.

 

Tiedän, että ahdistusta on mahdotonta järkeistää. Olosi on kamala ja osasyy ovat hormonit, joiden temppuilulle et voi nyt mitään. Älä kuitenkaan hetkeäkään ajattele, että olisit onneton ikuisesti. Paremmat ajat ovat lähempänä kuin arvaatkaan.

 

Ja arvaa mitä! Et todellakaan ole ainut tunteinesi, joista et rohkene vielä puhua ääneen. Kun myöhemmin uskallat kertoa niistä, ilmoittautuu kymmeniä ja taas kymmeniä, jotka kertovat tunteneensa täsmälleen samalla tavalla. Luulit, että olisit ajatuksinesi ja ahdituksinesi täysin uniikki, mutta saat vielä nähdä ja ihmetellä! Joukossa on myös ystäviäsi. Mitä jos puhuisi tunteistasi heille, sensuroimatta. Huomaisit, ettet ole mikään kummajainen. Nyt yrität hädissäsi etsiä vertaistukea anonyymeistä nettikirjoittajista, mutta kuuntele, millaisia tarinoita lähipiirilläsi on kerrottavanaan.

 

Älä muutenkaan käperry kuoreesi. Juuri nyt tuntuu siltä, ettet yksinkertaisesti kykene muuhun kuin pyörittämään arkeanne täsmälleen samanlaisena päivästä toiseen, neljän seinän sisällä. Aikataulusi noudattaminen ei kuitenkaan ole mikään hyve eikä itse asiassa tee sinulle ollenkaan hyvää. Lähde ulos, vaikka se tuntuu aluksi sietämättömältä. Riko rutiineja, niin huomaat, että elämä jatkuu ilman niitäkin. Tapaa ihmisiä ja kerro heille totuus.

 

Kaikista tärkeintä olisi, että uskaltaisit myöntää, ettet jaksa kantaa taakkaasi yksin. Nyt ei ole aika olla se reipas tyttö, joka ei luovuta. Pärjäämisestä ei saa palkintoa, päinvastoin. Katkeroidut, kun koet ettei kukaan auta, mutta pyysitkö edes? Nyt saa olla heikko ja sanoa, ettei jaksa.

 

Onko muka niin kiire? Jani Toivolan kirja avasi silmät

Kuuntelen parhaillaan Jani Toivolan uutta, hienoa kirjaa Kirja tytölleni. En ole vielä päässyt edes puoleen väliin, mutta halusin silti kirjoittaa aiheesta, koska yksi kohta sai sydämeni muljahtamaan. Ja itse asiassa itkemään kävelyllä liikennevaloissa. Vieläkin itkettää, kun luen tuon kohdan.

Jani kirjoittaa kirjassaan rohkeasti aggressiivisista tunteista, joita omat perheenjäsenet, eli myös lapset, meissä väkisinkin välillää herättävät, mutta joista on hirveän vaikea puhua muille ja jopa myöntää itselleen.

Jani kuvailee kirjassaan aamuista kiireen tunnetta, jonka tunnistanee meistä ruuhkavuosissaan elävistä jokainen – riippumatta siitä, millä kulkuvälineellä työmatkansa taittaa. Jani vie lapsensa päiväkotiin työmatkallaan pyörällä:

– Olen kironnut mielessäni elämääni, jossa poljen hikipäässä samaa reittiä joka aamu. Painava reppu hiertää selkää ja puvun paita on hiestä litimärkä jo ennen ensimmäistä kokousta. Ajattelen, että juuri minun kohdalleni sattuu joka aamu kovin vastatuuli ja eniten punaisia valoja. Tuuli vinkuu korvissa ja sinä et tajua olla hiljaa, vaan selität jotain taukoamatta ja minä en kuule mitään.

Yhtenä päivänä Jani oli kuitenkin pysähtynyt. Kirjaimellisesti pysähtynyt tien laitaan ja kuunnellut tytärtään. Jani kuvailee, että tytär oli itse asiassa yrittänyt saada asiansa kuulluksi jo puolen vuoden ajan.

– Yhtäkkiä tajusin, ettei meillä ole niin kiire. Ymmärsin, että se, mitä sinä yritit sanoa, oli niin paljon tärkeämpää kuin ensimmäisen kokoukseni ensimmäiset kolme minuuttia. Minun on annettava sinulle oikeus tulla kuulluksi ja kokemus siitä, että ajatuksesi ovat arvokkaita. Ajoin pyörän sivuun ja käännyn puoleesi. Kohtasin kertomisen tarpeesta pyöristyneet hehkuvat silmäsi. Nieleskelit hetken hämmennyksestä etkä meinannut saada ajatusta suustasi ulos, vaikka se oli ollut siellä jo tovin. Aloitit lausetta muutaman kerran, tapailit ennen kuin sanat alkoivat rullata kieleltäsi. Kerroit, että satamaan oli tullut uusi laiva sen pienemmän laivan viereen, jonka kannella oli palmuja ja aurinkotuolit.

Minä kipuilen koko ajan kiireen ja stressin kanssa – sen kanssa, mitä tämä ruuhka tekee perheelleni. Elämäni muuttuu paljon, kun päivätyöni huhtikuun puolessa välissä päättyy, mutta tiedän, että minulla on vielä paljon opittavaa. Haluan oppia olemaan paikoillani ja läsnä, yrittämättä jatkuvasti maksimaalista tehokkuutta. On vaikeaa olla paikoillaan, kun on elänyt jo vuosia säntäillen ja suorittaen.

Tuo kohta Janin kirjasta sai silmiäni avautumaan taas pikkuisen enemmän. Ajatus siitä, ettei tyttäreni kokisi tulevansa kuulluksi, saa sydämeni särkymään.

Pääsiäinen on hyvä hetki rauhoittua – tai minun kohdallani harjoitella rauhoittumista. Kuuntelen lapseni hassuja juttuja, ettei vain yksikään menisi ohi. Rauhallista pääsiäistä ♥