Pöytälaatikon kätköistä löytyi teksti, jonka kirjoitin NP-ultran jälkeen. Julkaisen nyt tuon tekstin ja vähän tunnelmia muistakin ultratutkimuksista. Ne kun ovat ainakin minulle olleet todella tärkeitä ja odotettuja raskausetappeja.
Viikkoa ennen niskapoimu-ultraa, eli raskausviikolla 10 kävimme Terveystalossa yksityisessä ultrassa, sillä mies lähti juuri päivää ennen NP-ultra-aikaa työmatkalle Anaheimiin. Laitoin neuvolasta käsin toivomusta Kätilöopistolle, etteivät varaisi ultra-aikaa niille parille päivälle, joilta osin seulontatutkimuksen vaatimat viikot ja miehen työmatka menisivät päällekkäin. Ja varasivat ajan juuri siihen kohtaan. Itkin ihan hillittömästi tuota ihan väärää aikaa, soittelin ympäri Naistenklinikkaa ja Jorvia ja jopa Porvoota, eikö heiltä löytyisi toista aikaa. Ei löydy, ihan täyttä. Harmitti mielettömästi, ettemme pääse yhdessämme näkemään lastamme ensimmäistä kertaa. Ymmärrän, ettei Kätilöopistolla voida ottaa huomioon jokaisen äidin ja isän tarkkoja aikatauluja, mutta harmitti silti. Tuolloin tuli olo, ettei ketään kiinnosta minä ja minun tuntemukseni, saati isän. Vauvasta halutaan vain tietyt mitat ja tutkimukset. Äidit kulkevat liukuhihnalla tutkimuksissa.
Yksityisen lääkäritalon 150 euron ultratutkimushinta oli siis pieni hinta siitä, että pääsimme ensimmäiseen ultraan yhdessä. Oli hirveän jännittävää mennä vastaanotolle, kun oli vielä niin epävarma, onko siellä kohdussa mitään. Ensimmäisen silmäyksen ultramonitoriin muistaa varmasti ikuisesti. Uskomatonta, että noilla viikoilla vauva on jo ihan ihmisen näköinen, mutta ihan minipieni kuitenkin. Sillä on valtavasti tilaa liikkua ja ainakin meidän pikkuinen näytti ottavan kaiken ilon irti tilastaan. Mieskin ihmetteli kuvaa, koska hän odotti näkevänsä jotain aivan muuta. Vain jonkin epämääräisen möykyn, jota ei voisi vauvaksi tunnistaa. Mitään sen suurempaa funktiota tuolla tutkimuksella ei ollut, kunhan kävimme katsomassa pientä. Lääkäri oli hirmu mukava ja selitti tarkasti näkemänsä, vaikka ei mitään tarkempaa tutkimusta tehnytkään.
NP-ultra
Toiseen ”viralliseen” ultraan suuntaan Kätilöopistolle – yksin. Olen huojentunut, että tutkimus tehdään vatsan päältä. Vauva on eri asennossa kuin viikko sitten, nyt se näyttää seisovan ja pomppii hullun lailla.
Olen huojentunut, kun kätilö ottaa mitan niskapoimusta ja sanoo sen olevan ohut. Googlaan vielä vastaanoton päätteeksi, mitä tarkoittaa 0,7 milliä. Aika monella on ollut paksumpikin ja ongelma siitä muodostuu vain, jos se on yli 3 milliä.
Kätilö vaikuttaa tosi mukavalta enkä koe olevani liukuhihnalla tai vain jokin lääketieteellinen koe-eläin. Kätilö nauraa ettei ole saada mittoja lapsesta, kun se hyppii niin kovasti. Kun hän saa mitat otettua, vauva nukahtaa ja kätilökin harmittelee, että nyt se sitten nukahti kun hän olisi halunnut ottaa kuvia ja olisimme muutenkin vain voineet katsoa pienen touhuja. Kätilö myös sanoo, että on erittäin positiivinen merkki, että vauva on niin eläväinen ja liikkuu paljon.
Kätilö yrittää lopuksi vielä jopa herätellä vauvaa tönimällä masua, jotta voisimme vielä vähän katsoa sen menoa. Olisin voinut katsoa paljon pidempäänkin vauvan liikkeitä ja sydämen sykettä. En purskahda itkuun, mutta huomaan, että kyynel vierähtää ihan huomaamatta poskelle.
Kätilö saa yhden tosi tarkan otoksen vauvasta, siinä näkyy niin hyvin jopa nenän malli ja pienet korvat. Nenä näyttää Jaakon nenältä.
Rakenneultra
Rakenneultraan pääsimme onneksi yhdessä. NP-ultran ja rakenneultran välissäkin minulle tehtiin yksi ultratutkimus, ensimmäisellä neuvolalääkärin vastaanotolla. En osannut yhtään odottaa sitä ja yllätyin tutkimuksesta, tietysti positiivisesti. Mielelläni katselisin vauvan menoa vaikka joka päivä. Tosin pelkäsin vähän, että huomaan vauvan sukupuolen – mies kun ei ole tälläkään kertaa paikalla. Tämä siitä syystä, etten odottanut ultratutkimusta ja oletin, ettei miestä kaivata lääkärin vastaanotolla.
Rakenneultra Kätilöopistolla jännitti yllättäen vielä enemmän kuin NP-ultra. Jostain syystä nimittäin sukupuolen paljastuminen sai sykkeen nousemaan etukäteen, vaikka sillä ei loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä ja kaiken lisäksi sukupuoli on tietysti täysin toissijaista tuossa tutkimuksessa.
Kätilö oli taas todella ihana – selvästi kutsumusammatissaan. Hän leperteli vauvalle ja minua nauratti. Itsehän en osaa leperrellä edes ihan oikeille, live-vauvoille. Kätilö selitti todella tarkasti kaikki mittaukset ja tutkimukset ja vauva esitteli itseään oikein antaumuksella. Kätilö sai käden käänteessä kaikki mitat. Kuulemma toisinaan joitakin tiettyjä mittoja on hirveän vaikea saada. Kaikki näytti olevan kunnossa ja olo oli tietysti hirveän huojentunut.
Odotin koko ajan, että kohta kätilö kysyy ”Haluatteko tietää sukupuolen”. Olen kuullut, että aika moni kätilö tätä oma-aloitteisesti kysyy, mutta toisaalta olen kuullut, että joku on suuttunut siitä, että vanhemmat ovat itse kysyneet sukupuolta. Ehkä siksikin jännitin niin paljon, että halusin ehdottomasti tietää, mutta kätilön mahdollinen negatiivinen reaktio olisi ollut aika kurja käänne. Meidän kätilö ei oma-aloitteisesti tätä kysynyt, mutta sanoi parikin kertaa, että kysykää ihmeessä, jos on jotain kysyttävää. Lopulta sain sanottua varovasti, että näyttäisikö pikkuinen, onko hän tyttö vai poika. Kätilö ei onneksi vaikuttanut närkästyneeltä vaan kysyi, onko minulla ollut etukäteen jotain tuntemuksia asiasta. Sanoin, että minusta tuntuu että se on tyttö, mutta olen nähnyt monesti unia pojasta. Sitten kätilö sanoi varovasti, että tytöltä vauvamme näyttäisi, mutta ei voi koskaan varmasti sanoa. Hän vielä oikein zoomasi kuvaa haaroväliin, missä näkyi ilmeisesti aika selvästi, että tyttö siellä tosiaan on.
Jälkeenpäin aloin miettiä, että olisin ollut todella järkyttynyt, jos kätilömme olisi nuhdellut meitä siitä, että haluamme tietää sukupuolen. Kumpikin sukupuoli olisi tietysti ollut äärettömän toivottu ja haluttu! Minulle ja monille muillekin äideille ja isille se sukupuolen kuuleminen on vain asia, joka tekee raskaudesta ja siitä sisällä kasvavasta lapsesta konkreettisemman. Ainakin minulle sukupuolen kuuleminen oli ihan ehdoton juttu ja jos lapsi olisi ollut kohdussa jotenkin sykkyrällä, eikä olisi sukupuoltaan näyttänyt, olisin halunnut myöhemmin käydä varmistamassa asian yksityisellä ultrassa.
Rakenneultrasta saimme tukun kuvia vauvastamme ja niitä on ollut hauska ihmetellä jälkikäteen. Minusta olisi hauska saada vauvallemme jo nyt kasvot eli toisaalta houkuttelisi käydä yksityisellä 3D-ultrassa. Nuo vain tuppaavat olevan aika kalliita, joten todennäköisesti jätämme väliin. Toivon kuitenkin salaa, että kurkkaamme vauvaa seuraavalla neuvolalääkärikäynnilläkin.
Esimerkiksi tämä otos olisi vähemmän pelottava 3D-ultrassa 😉
Millaisia kokemuksia teillä on ultratutkimuksista? Kysyikö kätilö teiltä oma-aloitteisesti halusta tietää sukupuoli ennakkoon? Entä millaisia kokemuksia teillä on 3- ja 4D-ultrista ja niiden hyödyllisyydestä?
Lue myös
