No en todellakaan. Kadehdin todella suuresti niitä odottajia, jotka ovat voineet jatkaa liikuntaharrastusta. Minulla kaikenlainen liikkuminen loppui kuin seinään, kun pahoinvointi alkoi. En päässyt juuri edes kävelylle koiran kanssa, koska yleisesti ottaen oleminen tuotti tuskaa, mutta onneksi sohvaperuna-Dinoa ei oikein muutenkaan saa talven kylmillä keleillä ulos. Ennen raskautta olin juuri alkanut käydä säännöllisesti hot pilateksessa ja satunnaisesti hot joogassa. Olen aiemmin ollut innokas salilla kävijä, mutta ne puuhat lopettelin jo aiemmin, sillä niska-hartiaseutu alkoi vihoitella pahasti isoista painoista. Salille olisi tarkoitus vielä palata, mutta vähemmän veren maku suussa.
Liikkumattomuutta on kestänyt näihin päiviin asti, mutta onneksi olo on viimein auttanut sen verran, että olen päässyt nauttimaan koiran kanssa näistä upeista keleistä kävelylenkeille. Välillä meno yltyy ihan puuskuttamiseksi, mutta muutoin olo on ollut niin paljon parempi pienen liikunnan jälkeen.
Olen pelännyt sitä, miten rapautunut kunto tulee eteen viimeistään synnytyksessä. Alaselkä on alkanut jo tässä vaiheessa raskautta vihoitella. Toisaalta asiaa on turha voivotella. Urheilusuorituksiin en ole kyennyt ja sillä sipuli. Yritän kuitenkin olon nyt hiukan helpotuttua pitää kunnon rippeitä yllä vaikka kotijumpalla ja niillä kävelylenkeillä. Etenkin syvien lihasten soisi olevan kunnossa h-hetkellä. Yritän mahdollisuuksien mukaan päästä myös takaisin pilatessalille – ei tosin hot-sellaiseen, se tuntuu tässä kohdin liian extremeltä. Tavallista pilatesta on kuitenkin suositeltu raskaana oleville.
Olen tuntenut vauvan liikkeet jo viikolta 12, vaikka se ei joidenkin keskustelupalstalaisten mielestä näemmä ole edes mahdollista. Minä joka tapauksessa olen tuntenut ja tiedän sen etenkin nyt, kun liikkeet ovat selkeämmin havaittavissa ja tunnistettavissa. Samanlaisia tuntemuksia pienemmässä mittakaavassa jo paljon aiemmilla viikoilla. Ihmettelin siksi todella paljon, kun kätilö rakenneultrassa sanoi, että istukka sijaitsee minulla kohdun edessä. Sen pitäisi vaimentaa liikkeiden tuntemista selvästi. Tiedä sitten, kuinka kovaa liikkeet tuntuisivatkaan, jos istukka olisi takana.
Toisaalta vauvamme taitaa olla melkoinen ikiliikkuja, sillä häntä on kummasteltu kaikissa neljässä ultrassa, joissa olemme jo ehtineet käydä, ja sen lisäksi vielä neuvolassa sydänäänien kuuntelun yhteydessä. NP-ultrassa kätilöllä oli vaikeuksia saada mittoja, koska pieni heilui kuin heinämies. En tiedä, onko lääkäreiden ja kätilöiden yleisesti tapana kohteliaisuuttaan kehua, kuinka komeasti kaikkien lapset liikkuvat kohdussa, mutta olen pistänyt sen joka tapauksessa merkille. Ehkä vauvan liikkeet tuntuvat niin selvästi, koska hän liikkuu niin voimalla? Neuvolahoitajamme sanoi myös, että liikkeiden tunnistaminen on hyvin yksilöllistä. Toiset tuntevat/tunnistavat ne aikaisessa vaiheessa, toiset eivät.
Mies kysyi yhtenä päivänä uteliaana, miltä potkut oikein tuntuvat. Minusta liikkeet tuntuivat aluksi lihasnykäyksiltä ja osin vieläkin. Välillä kun lihakset nykivät jaloissa tai selässä (elohiiret), tuntuu että vauva olisikin siellä! Oudompi tapa minulla on selittää, että potkut muistuttavan Kimble-lautapelin noppakuplan painamista. Tuntuu, että joku painelisi sitä kuplaa vatsani sisällä. Katsoin peliä valmistavan Nelostuotteen sivuilta, että kuplalla on nimikin: Pop-O-Matic.
Liikkeet ovat myös alkaneet näkyä ja jo jonkin aikaa ne ovat tuntuneet käteen, joten myös mies on päässyt niistä nauttimaan. On ihanaa loikoilla illalla sängyssä ihan hiljaa ja odotella, josko vauva tönäisisi isääkin oikein kunnolla. Potkuihin on jo niin tottunut, ettei niitä juuri pysähdy enää ihmettelemään, mutta käteen osunut napakka töytäisy tuntuu vielä uudelta ja ihmeelliseltä.
Sisälläni liikkeet alkavat tuntua jo melkeinpä epämiellyttäviltä, kunnon muljaisuilta vatsassa. Lapsi kasvaa valtavaa vauhtia, joten en voi olla miettimättä, miltä liikkeet oikein tuntuvatkaan, kun vauva on isompi ja voimakkaampi. Kuulemma aika ikäviltä etenkin kylkiluissa. On kuitenkin tietenkin vain ihanaa tuntea liikkeitä usein, koska ne kertovat vauvan voivan hyvin.
Koska te aloitte tuntea liikkeitä? Entä miten te olette kuvailleet muille niitä?
Pelot ovat läsnä raskaudessa minulla ja varmasti jossakin määrin jokaisella odottajalla. Minun pelkoni alkoivat jo ennen raskautta, koska olin kehittänyt itselleni ehkä järjettömänkin tiedostuneisuuden siitä, kuinka yleistä lapsettomuus on. Varoin tarkoin puhumasta koskaan liian varmasti, että tulen saamaan lapsia. Lopulta olin oikeastaan aika varma, että lapsettomuus tärähtää juuri minun kohdalleni, koska kaikki ystäväni ja tuttavani sikiävät ympärilläni ilman minkäänlaisia ongelmia. Niin ja niin monta prosenttia kaikista pareista kärsii lapsettomuudesta, joten oma lapsettomuuteni on siis suorastaan väistämätöntä tilastojen valossa.
Tietyssä määrin on ihan hyvä ymmärtää ja varautuakin siihen, etteivät kaikki voi saada lapsia, mutta loppujen lopuksi lapsettomuuden pelkääminen etukäteen on hölmöä ja aiheuttaa kenties vain lisää painetta, joka taas voi jo itsessään aiheuttaa lapsettomuutta, vaikka fyysistä estettä lapsen saamiselle ei olisikaan. Tuntuu, että viime aikoina myös medioissa on puhuttu hirveän paljon lapsettomuudesta. Välillä voitaisiin ehkä taas puhua siitä, että suurin osa tietyn ikäisistä ihmisistä kuitenkin voi saada lapsia ja suurin osa lapsettomuushoitoihin hakeutuvistakin lopulta raskautuu. En missään nimessä halua vähätellä lapsettomuutta, se voi ihan hyvin olla edessä vielä itsellänikin. Mutta mielestäni sitä ei kannata liiaksi etukäteen pelätä. Siskoni sanat herättelivät minua jossain vaiheessa todellisuuteen. Kauhistelin hänelle tapani mukaisesti, kuinka yleistä lapsettomuus on ja hän muistutti: lapsen saaminen on yleisempää.
No, en ollut lapseton, mutta seuraavat tilastot odottivat jo tulkitsemistaan. Alkuraskauden keskenmenosta kärsii niin ja niin monta prosenttia. Minunkin lähipiirissä niitä on käynyt ja yritin visusti olla innostumatta alkuraskaudessa liikaa. Ensimmäiset viikot ovat siinä mielessä todella kummallista aikaa, ettei mistään voi tietää, mitä kohdussa tapahtuu tai tapahtuuko ollenkaan. Sikiön liikkeitä ei tietenkään voi tuntea ja ensimmäinen ultrakin on vasta parin kuukauden kuluttua, ellei sitten maksa toista sataa euroa yksityisestä ultratutkimuksesta. Omasta alkuraskaudesta tosin teki paljon konkreettisemman viikolla kuusi alkanut hirveä pahoinvointi. Ei ollut epäilystäkään, ettenkö olisi ollut raskaana. Mitä pahempi olo, sitä paremmin vauva voi lienee kuitenkin silti vain urbaania legendaa.
Kerroin perheelle ja joillekin ystävilleni raskaudesta jo testintekopäivänä viikolla neljä. Muiden kohdalla odottelinkin NP-ultraan. Omalla kohdallani olisi tuntunut absurdilta, että perhe olisi saanut tietää vasta parin kuukauden kuluttua siitä, kun sain itse tietää. En olisi halunnut viedä ainakaan vauvan isovanhemmilta kahta kuukautta iloa ja odotusta. Jos jotakin olisi käynyt kriittisen alkuraskauden aikana, olisin joka tapauksessa kertonut asiasta perheelleni ja parhaille ystävilleni. Facebookissa asian julkaisemista mietin pitkään: pitäisikö odottaa rakenneultraan? Ystävä kuitenkin muistutti, ettei asiaa kannata liikaa miettiä. Mitä tahansa voi sattua koska tahansa.
Joidenkin mielestä kotidoppleri, jota minäkin käytän, on vain omiaan lietsomaan pelkoja. Vempele voi aiheuttaa sen, että vauvan sydänääniä tulee kuunneltua ihan epätoivon vimmalla jatkuvasti. Minulla laite on toiminut ihan vain hyvän mielen juttuna, rentoutumiseen ja fiilistelyyn. Julkaisin taannoin Facebookissa kuvan dopplerista ja eräs isä kiirehti kommentoimaan, että kannattaa kuulemma mieluummin hankkia verenpainemittari, jolla voi kenties saada vihiä raskausmyrkytyksestä ennen kuin on liian myöhäistä. Sydänäänien kuuntelusta ei ole hyötyä, kun vaarallinen raskausmyrkytys tekee tuloaan. Kommentti kylvi ärsytystä ja sai äidit kommentoimaan, että moista pelkoa on turha lietsoa. Mieleeni jäi erityisesti kommentti kätilökaveriltani. Hän muistutti, ettei raskaus ole sairaus. Ei siinä olisi mitään järkeä, että jokainen odottava äiti mittaisi jatkuvasti verenpainettaan ja odottaisi koko ajan jotain pahaa tapahtuvaksi. Ja tottahan se on. Jatkuva mittailu ja kyttäily veisi ilon koko raskaudesta. Luotan siihen, että minua mitataan ja testataan tarpeeksi neuvolassa. Jos jotakin pahaa siitä huolimatta käy, ehkä niin on tarkoitus.
Nytkin voisin pelätä monia asioita. Onneksi olen tuntenut oloni henkisesti aika seesteisesti, vaikka fyysisesti raskaus on tähän saakka ollut täyttä tuskaa. Olen osannut ottaa aika rennosti, en ole stressannut juuri mistään enkä antanut peloille valtaa. Kiitän hormoneita. ”Oikea” Irene pelkäisi jatkuvasti, mutta raskaushormoni-Irene on suurimman osan aikaa melko varma, että kaikki menee hyvin tai ainakin niin kuin on tarkoitus. Jokainen pieni kipu ja kolotus säikäyttää aina vähäsen, mutten ole jäänyt vellomaan pelkoihin. Ainut pelko, josta en oikein pääse eroon, on synnytyspelko. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Millaisista peloista te kärsitte raskauden aikana, sitä ennen tai sen jälkeen?
Trikoot ja lenkkarit Puma * // takki Gina Tricot * // lippis New Era // kaulahuivi H&M (vanha) // aurinkolasit RayBan // eriparisukat, oma moka
