Isä, tänään kaipaan sinua erityisesti.
Meidän suhde oli aina tulta ja tappuraa. Kaksi jääräpäätä puskemassa yhteen milloin mistäkin. Olimme samanlaisia kiukuttelijoita, mutta unohdimme riidat nopeasti.
Varsinkin nyt vuosia myöhemmin olen oppinut ymmärtämään sinua ja ajatusmaailmaasi paremmin. Kasvoit ilman isää kovia kokeneiden ja aivan liian monia läheisiä menettäneiden isovanhempien ja äidin kanssa. Taaperona sinut vietiin kellariin turvaan ilmahälytyksen tullessa, ja kun aloit puhua lauseita, niihin kuului muun muassa molotov tulee, sattuu. Ei ihme, että ajattelimme monista asioista toisin.
Olen myös oppinut arvostamaan niitä lukuisia tapoja, joilla näytit välittäväsi. Satakuntalaista jurouttasi et halannut tai sanonut rakastavasi. En kuitenkaan koskaan epäillyt, ettet rakastaisi. Paitsi kerran lapsena, kun luulin sinun pitävän tietokonetta minua tärkeämpänä. Muistan ikuisesti tyrmistyksesi, kun kerroin tästä epäilyksestäni ääneen. Pidit huolta, soitit ja kyselit kuulumisia – niin paljon, että välillä ärsytti. Mitä nyt tekisinkään yhdestä puhelusta.
Seitsemän vuotta on pitkä aika ilman sinua. On tapahtunut aika paljon sellaista, jota olisin halunnut jakaa kanssasi. Olisin halunnut, että olisit tavannut lapseni ja saanut seurata, kuinka hänestä kasvaa aivan äitinsä – ja sinun – veroinen tuittupää. Sillä sinnikkyydellä mennään läpi harmaan kiven.
Mitähän ajattelisit minusta tänään? Olisimme ehkä taas napit vastakkain: ihmettelisit feministiränttäämistäni ja poliittisia näkemyksiäni. Mutta olisit takuulla ylpeä, että olen onnistunut toteuttamaan unelmani. Ehkä arvasitkin, että kirjoittaisin vielä joskus kirjan. Ja että minusta tulisi kuin tulisikin yrittäjä niin kuin sinustakin. Koska kumpikin meistä halusi olla itse itsensä pomo. Kuinkas muutenkaan.
