Bloggaamisessa on sekin hyöty, että elämäänsä tulee huomaamattaan dokumentoineeksi hyvinkin tarkkaan. Kun mietin, mitä tässä kymmenen vuoden aikana onkaan tullut puuhattua, avasin vain Bloggerin ja aloin kaivella, mitä olen raapustellut. Olen tosiaan päivittänyt blogia jo yli kymmenen vuotta. Tämä on sekä ammatti, harrastus että elämäntapa.
Huomionarvoista muuten, että olen kirjoittanut tasan kymmenen vuotta sitten blogiin seuraavaa:
Kaiken kaikkiaan vuosi 2009 oli oikein onnistunut vaikka alkuun tuntuikin, että tästä tulee elämäni raskain vuosi. Loppujen lopuksi kaikki kääntyi parhain päin ja voin sanoa olevani onnellinen. Ihanaa nähdä mitä uusi vuosi tuo tullessaan…
Täsmälleen samaa voin sanoa vuodesta 2019. Vuoden 2009 alussa olin niin ikään sydän särkyneenä, eronnut dramaattisella tavalla. Mutta niin vain siitäkin selvittiin. Mulla on näemmä tapana rämpiä ylös suosta suhteellisen nopeastikin…
Tällaista on tapahtunut kymmenen vuoden aikana:
2010
Vuosi 2010 oli elämääni suuresti määrittävä vuosi. Sain silloin työpaikan, jolla oli ja on järisyttävä merkitys elämääni. Samassa työpaikassa elämääni tuli mies, joka ei enää ole puolisoni, mutta lapseni isä ja sitä kautta aina elämässäni läsnä. Vuonna 2010 tapasin myös ihmisen, joka on tänä päivänä paras ystäväni ja lapseni kummi.
Vuosikymmenen alussa asuin siis nykyisessä Alppilan asunnossani, opiskelin yliopistossa, työskentelin content designerina opetuspelejä valmistavassa firmassa ja hengailin kaiken vapaa ajan silloisen poikaystävän kanssa.
Tammikuussa lähdin bloggaajaporukalla Tukholman-risteilylle. Muotibloggaajia oli tuolloin vain kourallinen ja tunsimme kaikki toisemme. Tuolla risteilyllä tutustuin Johannaan, ja olemme olleet ystäviä siitä lähtien. Se oli muuten kunnon salamaystävystyminen. Olimme välittömästi samalla aaltopituudella. Risteilyllä oli muuten myös Aurora, joka hänkin on tiiviisti elämässäni edelleen, mutta hänet olin itse asiassa tavannut jo aiemmin.
Toukokuussa hain kesätoimittajan paikkaa aika extempore Iltalehdestä ja sain työpaikan. Olisi todella mielenkiintoista ja jopa pelottavaa tietää, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi hakenut paikkaa tai en olisi jostain muusta syystä saanut paikkaa. Elämäni olisi hyvin erinäköistä.
Kesällä erosin poikaystävästä ja muistan hukuttaneeni suruni töihin. Istuin ylitöissä viikkokausia ja toivoin, ettei kukaan huomaisi, että olen töissä vielä tunteja työvuoron päättymisen jälkeen. Työnteko oli ainut asia, joka piti ajatukset kasassa.
Myöhemmin kesällä työpaikan chattisovellus vilkkui viestin merkiksi. Jaakko siellä ilmoitteli, että johonkin tekemääni juttuun piti saada video mukaan. Siitä alkoi viikkoja kestänyt viestittely, muissakin kuin työasioissa. Lopulta päädyimme viettämään iltaa samaan paikkaan, molemmat omien esiliinojemme kanssa. Ja siitä se sitten lähti.
2011
Vuoden 2011 alussa sovimme Jaakon kanssa virallisesti seurustelevamme. Tein myös yhden mieleenpainuvimmista pressimatkoista Madridin muotiviikoille. Tuolla reissulla tapasin muiden muassa Monan ja Caritan, joiden kanssa olemme kavereita edelleen.
Syksyllä sain Jaakolta Voguen kestotilauksen hänen asuntoonta Tapanilaan ja samalla kutsun muuttaa hänen luokseen. Sovimme Johannan ja hänen miehensä kanssa, että he muuttaisivat Alppilan asuntoon seuraavan vuoden alusta.
2012
Vuoden alussa tehtiin mieletön Kuuban-reissu, jota muistelen vieläkin lämmöllä. Kuubaan haluaisin vielä joskus palata, maa jäi niin positiivisella tavalla mieleen. Tuon reissun jälkeen podin ihan oikeaa lomalatapaluumasennusta. Talvinen Suomi tuntui arkisine askareineen niin ahdistavalta kahden viikon aurinkoloman jälkeen.
Vuoden 2012 alussa kirjoitin myös kuuliaisesti graduani, jotta valmistuisin vihdoin. Isä soitteli melkein joka päivä ja muistutti valmistumisen tärkeydestä. Hän selvästi pelkäsi, etten saisi maisterin papereita. Yliopiston aloitettuani pyhä aikomukseni oli valmistua viidessä vuodessa, mutta opiskelut jäivät sivuosaan, kun aloitin työt Iltalehdessä. Sain kuitenkin vähän vapaata töistä, jotta saisin kyhättyä gradun kasaan. Ja niinpä sitten naputtelin tekeleen valmiiksi parissa viikossa. Ei siitä hyvää tullut, mutta pääsinpä valmistumaan. Kesällä vietimme ystäväni Jennan kanssa yhteisiä valmistujaisbileitä meillä Harjavallassa.
Kesälomalla lähdimme Jaakon kanssa Kreikkaan, Lefkaksen saarelle. Olin Kreikassa ensimmäistä kertaa ja tuo reissu synnytti ikuisen rakkauden ja kaipuun Kreikkaan <3
Syksyllä 2012 tapahtui se, jota olin pelännyt jo pitkään. Isällä oli ollut jonkin aikaa sydänvikoja ja hän oli pelastunut jo kerran täpärästi. Kun sitten eräänä aamuna sisko soitti kummallisen aikaisin, tiesin heti mitä on tapahtunut. Lähdimme kiireellä Porin sairaalaan, onneksi Jaakkokin pystyi jäämään töistä pois ja lähtemään kuskaamaan minua ja isosiskoani. Isälle oli tehty leikkaus, mutta tilanne näytti pahalta. Ehdin vielä pitää isää kädestä, kun hän makasi sairaalasängyssä, vaikkakin tajuttomana. Seuraavana yönä heräsin, kun molemmat siskoni tulivat huoneseeni – ja tietenkin taas tiesin, mitä oli tapahtunut. Isä oli kuollut.
Näin kirjoitin blogiin muutama päivä isän kuoleman jälkeen.
Suru on ihmeellinen asia. Siitä ei oikeasti voi tietää yhtään mitään ennen kuin se osuu kohdalle. Minulla ei ollut aavistustakaan, että olen tällainen surija. Että haluan kertoa surusta ja ikävästäni kaikille Facebook-kavereilleni ja vieläpä kymmenille tuhansille blogilukijoille. Ennen ihmettelin, mitä hyötyä on sanoa ottavansa osaa jonkun suruun. Se tuntuu yllättäen todella hyvälle. Tuntuu kuin jokainen osanotto veisi pienen palan omasta surusta pois. Erityisen hyvältä tuntuvat viestit niiltä, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Uskon kaikki vakuuttelut siitä, että vaikkei ikävä katoa, olo helpottaa aikanaan. Kiitos siis kaikille teillekin, joita en tunne, mutta jotka ovat ottaneet osaa. Ja kiitos teille, jotka olette menettäneet vanhemman ja kertoneet siitä minulle. Vertaistuki on mahtava asia.
Eniten mielessäni on ollut viime päivinä se, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Niin käy varmasti, kun läheinen kuolee yllättäen ja äkkiä. Kyllä minä kävin tapaamassa vanhaa isää aina kun vain kykenin. Mutta olisi pitänyt käydä useammin. Olisi pitänyt soittaa joka päivä. Olisi pitänyt halata joka kerta kun lähdin kotoa. Ei olisi pitänyt aina provosoitua ja alkaa kinata. Olisi pitänyt kuunnella toisellakin korvalla isän juttuja, isä oli kokenut elämässään niin paljon ja tiesi niin paljon asioita. Olisin sata kertaa viisaampi itsekin, jos olisin kuunnellut paremmin. ”Mä olisin halunnut vielä jutella isän kanssa” ja ”Anna isä anteeksi kaikki riidat”. Niitä minä olen hokenut kerta toisensa jälkeen viime päivinä.
Tehkää siis ainakin nuo asiat te, jotka vielä voitte. Käykää kylässä, soittakaa, halatkaa.
Lähdin aika pian isän kuoleman jälkeen H&M:n kutsumana New Yorkiin, missä järjestettiin H&M:n ja Maison Martin Margielan yhteistyömalliston julkkaribileet. Tuntui oudolta lähteä matkalle kesken surutyön, mutta olin satakymmenenprosenttisen varma siitä, mitä isä olisi sanonut, ellen olisi lähtenyt. Olisin saanut kuulla kunniani.
Näin kirjoitin Iltalehden blogiini noista bileistä:
Tuskinpa olisin muutama vuosi sitten uskonut, että vietän 27-vuotissyntymäpäiviäni Sarah Jessica Parkerin kanssa newyorkilaisessa autiotalossa shoppaillen. H&M – Margiela -bileet olivat ihan uskomattomat, jopa vähän pelottavat. Lanseerausjuhla järjestettiin siis New Yorkin Financial Districtillä, yhdeksänkerroksisessa autiotalossa. Jossakin vaiheessa iltaa huomasimme, että yhden kerroksen katto oli sortunut noin metrin levyiseltä alueelta ja väistelimme drinkkeinemme lattialla lojuneita kivilohkareita. Mitään suurempaa vahinkoa ei tapahtunut, mutta mielikuvitus alkoi laukata – mitä jos koko rakennus sortuu ja jättää alleen tuhat muotifriikkiä!
Aika suuri osa illasta kului talon yhdeksännessä kerroksessa, missä mallistoa sai shoppailla ennakkoon. Vaatteita hypistelemässä mun kanssa oli muiden muassa Helena Christensen, Mena Suvari, Selma Blair, Alexander Wang ja SARAH JESSICA PARKER!! Olen aina ihmetellyt, miksi jotkut alkavat kyynelehtiä idolinsa nähdessään, mutta eivät ne kyyneleet kaukana olleet minullakaan. Tuntui ihan epätodelliselta seisoa metrin päässä Carriesta.
Loppuvuodesta etsin meille kuumeisesti uutta, isompaa asuntoa, sillä kaksiossa eläminen alkoi tympiä toden teolla. Kun söpö rivitaloasunto Helsingin Tapaninvainiosta löytyi, aloimme myydä Jaakon kaksiota. Tuo myynti osoittautui luultua vaikeammaksi ja olimme hetken kahden asunnon loukussa. Stressaavaa aikaa, mutta olin kaiken surun ja stressin keskellä onnellinen uudesta asunnostamme.
2013
Vuoden alussa teimme Jaakon kanssa ihanan reissun Tensujen Los Gigantesiin. Näin meriretkellä laivan vierellä leikkiviä villidelfiineitä ja mietin, kuinka paljon isä olisi nauttinut sellaisesta retkestä. Reissu oli ihan täydellinen, vaikka hotelimme olikin kahden tähden loukko, jonka seinät olivat pahvia ja heräilin öisin roska-auton kolistellessa kadulla.
Keväällä aloin saada huimauskohtauksia ja muutama kuukausi tämän jälkeen meni kuin sumussa. Olin täysin vakuuttunut jostakin hirveästä taudista ja lääkärit ehdottelivat vain lihasrelaksantteja ja fysioterapiaa. Onneksi pään magneettikuvaus ja kiropraktiikka veivät epäilykset ja lopulta myös kivut ja huimauksen. Huimaus johtui siis vain jumissa olevista lihaksista.
Kesälomalla lähdimme Santorinille. Upein paikka, jossa olen koskaan käynyt ja tuolle saarelle on pakko vielä joskus palata. Tämän vuoden muistan siitäkin, että treenasin todella kovaa. Ja sitä oltiin muuten tikissä!
Lokakuussa, päivää ennen syntymäpäiviäni lähdimme Jaakon kanssa kävelylle. Hän oli juuri toipumassa karseasta umpisuolentulehduksesta ja -leikkauksesta. Suuntasimme kotoa Tapaninvainiosta Malmille enkä huomannut, että Jaakko johdatteli meitä Korupajalle päin. Siinä sitten vähän vaivaantuneeseen tapaansa hän ehdotti, josko mentäisiin ostamaan Korupajalta kihlasormukset. Olin odottanut kosintaa jo pitkään, esimerkiksi koko Santorinin matkan ajan! Mutta se Helsingin Malmilla tapahtunut kosinta oli hyvin paljon enemmän Jaakkoa kuin polvistuminen romanttisella auringonlaskun dinnerillä Santorinilla 😀
Aloin välittömästi suunnitella häitä.
2014
Tammikuussa tehtiin lyhyt mutta kiva pressireissu Köpikseen. Tuolla reissulla tapasin Hyttisen Iinan, jonka kanssa suunnitellaan muuten yhtä aika kivaa juttua ensi vuodelle! Alkukesästä tein työmatkan Pariisiin ja tapasin itsensä Jean Paul Gaultierin.
Muutoin suunnittelin kuumeisesti syyskuussa vietettäviä häitä. Kesällä pidimme vain lyhyen loman, sillä pidempi vapaa oli tarkoitus käyttää häitä edeltävään aikaan ja häämatkaan. Elokuussa juhlittiin kuitenkin polttareita, jotka olivat muuten parhaat koskaan 🙂
Viikko ennen häitä lähdimme kaveriporukalla Pariisiin Beyoncen keikalle. Pariisista Harjavaltaan palauttuamme viikko menikin järkyttävässä stressissä, kun viime hetken häävalmistelut rysähtivät päälle.
Syyskuun 20. päivä juhlittiin häitä. Edelleen yksi elämäni parhaista päivistä. Parin päivää häiden jälkeen lähdimme häämatkalle: ensin Singaporeen muutamaksi päiväksi ja sitten kymmeneksi päiväksi loikoilemaan Balille.
Loppuvuosi sujuikin sitten huonovointisissa merkeissä. Näin viisi vuotta tuon ajan jälkeen pystyy ehkä jo vähän naurahtamaan harmaalle naamalleni. Ero kuvissa on valtava: lokakuussa hyvinvoivana ja päivettyneenä häämatkalla, marraskuussa aivan harmaana ja turvonneena raskaana. Alkuraskaus oli täyttä tuskaa.
2015
Mullistusten vuosi. Alkuvuosi meni samassa harmaassa sumussa kuin edellinen loppuvuosi. Olo oli karsea eikä pahoinvointi loppunut ensimmäiseen kolmannekseen. Raskausdiabetesdiagnoosi toi oman pikantin lisänsä raskauden paskuuteen.
Maaliskuussa kerroimme tulevan beibin sukupuolen julkisesti ja aloitin samalla tämän blogin Bella-blogien alla.
Toukokuussa lähdimme siskon ja miesten kanssa Kroatiaan. Reissu oli onnistunut, vaikka pahoinvointi jatkui ja tuntui, etten voinut syödä listerian ja muiden kauhujen pelossa reissussa yhtään mitään.
Loppuraskaus oli henkisesti hankalaa aikaa. Olo oli tukala ja pelkäsin jatkuvasti jotakin. Vauva oli perätilassa ja käännöksen jälkeen tunnustelin pakonomaisesti, oliko hän jälleen kääntynyt väärinpäin. Pelkäsin raskausmyrkytystä ja kaikkea mikä pelättävissä oli.
Heinäkuussa syntyi Elli. Synnytyksestä toipuminen oli rankkaa aikaa ja hormonit heittelivät. Imetys oli niin kivuliasta, etten ole kokenut vastaavaa kipua sitä ennen tai sen jälkeen. Kaiken kaikkiaan ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa olivat todella vaikeita. Olin niin ahdistunut, että itkin koko ajan.
Pian Ellin syntymän jälkeen mummini kuoli. Mummin kuolema oli helpotus, sillä hän oli riutunut pitkään alzheimerin kourissa. Annoimme Ellin toiseksi nimeksi mummini harvinaisen etunimen.
Lokakuussa täytin 30 ja Jaakko oli järjestänyt synttäri-illallisen ystävieni kanssa ja hotelliyön meille koko perheenä. En pystynyt nauttimaan kunnolla mistään ja näin jälkikäteen on helppo sanoa, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä eri tavalla.
2016
Aloitimme uuden vuoden ekalla perhereissulla, joka suuntautui Gran Canarian Maspalomasiin. Pitkähkö lento meni kivasti ja tykkäsin reissata vauvan kanssa, vaikkei se tietenkään rentouttavuudessaan aikuisten lomia voittanut. Puolen vuoden kohdalla huomasin, että synnytyksen jälkeinen ahdistuneisuuteni alkoi kaikota.
Aloin haaveilla oman talon rakennuttamisesta ja Oikotiellä vastaan tuli Vantaan Kivistön liepeille nousevat uudiskohteet. Päätimme ostaa tekeillä olevan paritalon puolikkaan ja myydä Tapaninvainion asuntomme, joka menikin nopeasti kaupaksi.
Kesällä Tapaninvainion asuntoomme murtauduttiin, kun olimme itse viettämässä kesälomaa Harjavallassa. Olin helpottunut siitä, ettei meidän tarvinnut enää yöpyä asunnossa murron jälkeen, vaan jatkoimme lomaa Harjavallassa. Loman jälkeen muutimme Jaakon vanhemmille odottamaan uuden asuntomme valmistumista. Asuimme anoppilassa peräti viisi kuukautta ja tuo aika sujui kivasti.
Syyskuussa olimme jo kotiutuneet hyvin anoppilaan, missä asuisimme seuraavat viisi kuukautta. Lähdimme kuun alussa aika ex tempore Kreetalle ja matka oli kaikin puolin tosi onnistunut.
Julkaisin syyskuussa viimein postauksen synnytyksen jälkeisestä masennuksestani. Tuo postaus otettiin hyvin vastaan ja blogissani oli tuolla viikolla kävijäennätys, jota tuskin rikotaan vähään aikaan.
Marraskuu oli mullistava kuukausi, sillä minä palasin töihin. Jaakko jäi kuukauden isyysvapaalle. Minä yritin selvitä ikävästä ja aika isosta työmäärästä. Loppuvuodesta aloin kirjoittaa myös kirjaa ja tarjota käsikirjoitusta eri kustantamoille.
2017
Tammikuussa Elli aloitti perhepäivähoidon silloisen kotimme lähellä Helsingin puolella. Päivähoidon aloitus oli kenties minulle vaikeampaa kuin Ellille. Ensimmäisen puolen vuoden ajan sumplimme Jaakon kanssa työmme niin, ettei Elli olisi vielä aivan täyttä päivää hoidossa.
Helmikuussa muutimme uudenkarheaan kotiimme Vantaalle. Viihdyin hyvin uudessa kodissa, mutta kulkeminen töihin, töistä Elliä hakemaan ja sieltä kotiin tuntui vaikealta alusta asti. Alkuvuodesta yli puolentoista vuoden imetystaipaleemme tuli Ellin tahdosta päätökseensä.
Kesällä näin Ultra Bran paluukeikan Ruisrockissa ja lähdimme koko perhe Rodokselle. Kevään ja kesän aikana intoilin kirjani mahdollisesta kustannussopimuksesta, joka oli hyvin lähellä mutta lopulta peruuntuikin. En antanut periksi ja syyskuussa kirjoitin kustannussopimuksen Minervan kanssa.
Loppuvuoden kirjoitin ja viimeistelin kirjaani. Käväisin myös yksin Mallorcalla. Oli ihanan vapauttavaa matkustaa yksin: päivät kiertelin saarta, tutustuin Palman kaupunkiin ja Drachin tippukiviluoliin. Iltaisin kirjoitin kirjaani.
2018
Vuosi 2018 jää mieleen kaikesta todella jännittävästä työrintamalla. Alkuvuodesta kirjani Hullu kuin äidiksi tullut julkaistiin. Alkuvuosi menikin melkoisessa kirjapöhinässä: paljon haastatteluja ja lehtijuttuja, ihanaa palautetta lukijoilta.
Tammikuussa lähdimme siskon L’orealin reissulle Pariisiin ja jäimme vielä töiden jälkee hengailemaan pariksi päiväksi yhteen lempparikaupungeistamme.
Maaliskuussa vierailin Huomenta Suomen haastattelussa. Huhtikuussa ilmestyi Deko, jossa oli juttu meidän kodista. Kuvaukset olivat pari kuukautta aiemmin. Olin aina salaa haaveillut, että hartaudella sisustettu kotini kiinnostaisi sisustuslehteä ja nyt tämäkin unelma oli totta.
Huhtikuun, koko vuoden ja oikeastaan koko elämäni isoimpia juttuja oli kuitenkin viimeinen päiväni Iltalehdessä ja yrittäjäksi ryhtyminen. Iltalehdestä lähteminen oli haikeaa, olihan tuo työpaikka oikeastaan tehnyt minusta toimittajan. Olin lehden palveluksessa kahdeksan vuotta ja olin löytänyt työpaikalta puolisonkin. Olin kuitenkin haaveillut vapaudesta niin kauan, ettei yrittäjäksi jääminen oikeastaan edes hirveästi pelottanut. Se oli ainut oikea ratkaisu. Tässä kuussa aloitin muuten myös psykoterapian, joka jatkuu edelleen. Elämäni parhaita päätöksiä tämäkin.
Toukokuussa siskon ja miehensä kanssa Kosille. Tuo viikko taisi olla koko vuoden rauhallisin hetki, muutoin paiskin aivan hullun raivolla töitä. Tein koko kesänkin töitä, sillä olin Maikkarin Asuntomessu-toimittaja ja tunsin messutalot kuin omat taskuni.
Ekan yrittäjävuoden aikana en oikein osannut asettaa työlleni rajoja ja huhkin aivan liikaa. Otin vastaan aivan kaiken tarjotun työn, myös sellaisen, joka oli aivan alihinnoiteltua. Hiki nousee pintaan vieläkin, kun vain ajattelenkin noita ensimmäisiä kuukausia yrittäjänä. Tahkoin ensimmäisen kuukauden aikana lähes 20 000 euroa laskutettavaa. Mukava potti, mutta olin aivan loppu.
Syyskuussa järjestin Jaakolle yllärinä reissun Krakovaan, sillä tiesin, että hän oli aina halunnut vierailla Auschwitzissa. Ikimuistoinen ja kiinnostava reissu! Tässä kuussa oli myös siskon polttarit, joita valmistellessa ja juhliessa meni hyvä tovi. Polttareiden ikimuistoisin aktiviteetti oli tietenkin alpakka-agility! Pian polttareiden jälkeen juhlimme siskon Harjavallassa kotitilallamme ja järjesteltävää riitti.
Blogiarkistojen mukaan olin lokakuussa jo viittä vaille vatsahaavapotilas. Opin kantapään kautta, että kroppaa pitää kuunnella heti, kun se ilmoittaa, että nyt menee liian lujaa. Aloin vähentää töitä. Lokakuussa olin kirjani kanssa myös kirjamessuilla.
2019
Vuosi 2019 olikin taas jättimäisten mullistusten aikaa henkilökohtaisessa elämässä. Helmikuussa ero nousi puheeksi ja koko alkukevät meni sumussa. Käänsin aivan kaikki kivet, jotta ero voitaisiin välttää.
Huhtikuun alussa äitini tuli minun ja Ellin mukaan Kanarian-matkalle, jonne meidän oli tarkoitus lähteä perheenä. Eropäätös kypsyi tuon matkan aikana ja sen jälkeen oli aika selvää, ettei mitään olisi enää tehtävissä.
Aloin etsiä asuntoa itselleni ja kuin ihmeen kaupalla sain ostettua itselleni Alppilan-asunnon, jossa asuin vuosikymmenen vaihteessa useita vuosia milloin milläkin kokoonpanolla. Hyvä onni jatkui, kun Elli sai kielikylpypäiväkotipaikan, vaikkei pitänyt olla mahdollista, että hän saisi ylipäätään mitään päiväkotipaikkaa lähialueelta nopealla aikataulullamme.
Kesä ja alkusyksy meni asuntoa remontoidessa ja remontin keskellä asuessa. Vaikeista olosuhteista huolimatta aloin todella nauttia elämästäni kesän lopulla, vaikka alkukesä oli ihan karseaa. Syksyllä ja loppuvuodesta nautin jo uudesta vapaudestani ja kaikesta jännittävästä jo ihan toden teolla.
Haluan uskoa, että nautin myös uuden vuosikymmenen ensimmäisestä vuodesta. Se on varmasti hyvin erilainen kuin mennyt vuosikymmen, mutta odotan innolla, mitä kaikkea se tuo tullessaan.
