Vietimme tosiaan viime viikolla kaksivuotishääpäivää emmekä olleet millään keksiä, mitä tekisimme vuosipäivän kunniaksi. Päätin keksiä jotain yllätystekemistä viikonloppuna Satakunnassa ja päähäni pälkähti jotain, mitä emme ole kaksin vielä koskaan tehneet. Nimittäin käyneet teatterissa! Olemme kyllä puhuneet asiasta monesti, sillä olemme molemmat tahoillamme nauttineet teatteriesityksistä aikoinaan. Saamattomuuttamme emme ole saaneet kuitenkaan aiemmin lähdettyä.
Tsekkasin Porin teatterin tarjonnan ja ainut lauantaina esitettävä näytelmä olikin sopivasti nimeltään Avioliittosimulaattori. Ihan täydellistä hääpäivätekemistä siis. Hiukan harmittelin, että upeaakin upeampi Porin teatterin päärakennus ja sitä myötä suuri näyttämö ovat remontissa ja käytössä on vaatimaton pieni sali.
Jaakko kyseli tapansa mukaan ennen Harjavaltaan lähtöämme, täytyykö hänen ottaa mukaan parempia vaatteita vai riittääkö peruslandevaatesetti eli verkkarit ja lenkkarit. Kerroin, että yllätysohjelma vaatii kyllä vähän parempaa ylle. Matkalla tajusin sitten, etten itse muistanut ottaa mitään parempia vaatteita mukaan ja päällä olivat Addun trikoot, kollari ja lenkkarit. Onneksi kesäreissuilta Harjikseen oli jäänyt jemmaan muutamia fiinimpiä vaatekappaleita. Kengät jouduin kuitenkin koluamaan jostain äidin kätköistä ja olivatkin sitten ihan suoraan 90-luvulta. Onnekseni tuo avokasmalli on ihan trendikäs just nyt! Tuota LV:n valtavaa klohmokassiakaan en olisi muuten teatteriin ottanut, mutta ei nyt sattunut tulemaan mukaan mitään muuta.
Avioliittosimulaattori oli ihan älyttömän hauska ja sopi meille kuin nenä päähän. Näytelmä kun kertoo itäsuomalaisen ja länsisuomalaisen kulttuurin yhteentörmäyksestä yhdessä perheessä. Nauroimme katketaksemme monissa kohdissa, missä tunnistimme hahmoissa ihan oman perheemme tapoja ja sanontoja. Jaakon äidin puolen sukuhan on Nurmeksesta, minun äitini taas on kotoisin Perniöstä ja isäni tietysti Satakunnasta. Niinpä näytelmän äänekkään päähenkilön Ainon vanhemmat olivat kuin Jaakon äiti ja Nurmeksen sukulaiset. Kun Ainon äiti käski laittaa talteen käytetyn folion karjalanpiirakoiden päältä, hän oli aivan kuin anoppini. Toisen päähenkilön Jussin perhe taas oli ihan suoraan kuin tuntemamme satakuntalaiset, mutta puhuivat kuin minun mummini. Vitsit mikä flashback tuli lapsuuteen, kun näytelmän Erkki taivasteli Jumal siunakko. Ihan kuin mummini aikoinaan.
Kotimatkalla teimme vakaan päätöksen, että alamme käydä teatterissa. Erityisesti nyt kiinnostelisi jokin musikaali, sillä Beatles-musikaali Porin teatterissa joskus vuosia sitten teki niin suuren vaikutuksen, että olen siitä asti haikaillut musikaaleihin. Vinkkejä hyvistä näytelmistä ja musikaaleista otetaan vastaan!
Takki Lindex (samantyyppinen alessa täällä ja täällä)
Minähän tietysti aina tilaisuuden tullen julkaisen näitä Veeran ottamia ihania hääkuvia. Tänään on erityisen hyvä syy, sillä vietämme toista hääpäiväämme. Eli pumpulihääpäivää – vai sittenkin paperi? En ole mikään ekspertti hääpäivien nimityksissä, joten piti luntata Googlesta. Wikipedia sanoo, että yksivuotishääpäivä on joko pumpuli- tai paperihääpäivä ja kaksivuotishääpäivä joko paperi- tai pumpulihääpäivä. Ilmeisesti useammin kuitenkin ensimmäisen vuosi on paperinen ja toinen pumpulinen (?)
Pumpulia tai paperia, mutta tuo päivä kaksi vuotta sitten on elämäni yksi ylivoimaisesti onnellisimmista. Ihana, ihana päivä, jossa oli niin paljon sydämen ympäri pyöräyttävää onnea ja iloa, taikaa, liikutusta ja hauskuutta. Paljon täydellisemmäksi päivä ei voi mennä. Silloin oltiin vain me kaksi ja vasta pieni toive tuosta kolmannesta.
Nämä kaksi aviovuotta ovat olleet kaikkea muuta kuin helppoja, mutta kertaakaan en ole epäröinyt, ettenkö olisi mennyt naimisiin sen oikean kanssa. Ensimmäinen vuosi avioparina meni sattuneesta syystä pää pöntössä ja toista vuotta sävyttivät synnytyksen jälkeiset vaikeudet. Haluan uskoa, että kolmas vuosi toden sanoo ja se olisi kaikin puolin seesteisempi.
Onneksi olen kirjannut kaiken häihin liittyvän muistiin vanhaan blogiini ja viimeistään tekstien kautta muistan tuon päivän kahden vuoden takaa kuin eilisen. Tällaisia kirjailin ylös vihkimisestä:
Kuka muu on ottanut selfien alttarilla, käsi ylös! Tai churchien kuten työkaveri osuvasti sanoi.
Menimme naimisiin Harjavallan vanhassa kirkossa. Kirkkohäät olivat itselleni ehdoton edellytys ja onneksi Jaakkokin kuuluu kirkkoon. Harjavallassa on kaksi kirkkoa, ja täytyy myöntää, etten hirmuisesti välitä uudemmasta, kolkosta kivikirkosta, jossa ei edes varsinaisesti ole keskikäytävää, jota pitkin kulkea vihittäväksi. Siksi halusin ehdottomasti mennä naimisiin vanhassa puukirkossa. Minua varoiteltiin, että kirkko on hiukan rapistunut ja siellä voi olla syyskuussa kylmä, mutta pidin pääni. Nyt en kieltämättä edes muista, millainen lämpötila kirkossa vihkipäivänä oli. Ainakin säät suosivat meitä hääpäivänä. En olisi voinut edes kuvitella, että häämme tuntuisivat melkeinpä kesähäiltä.
Papinkin halusin valita itse. Soitin rippipapilleni Tuomo Lindgrenille, joka suostuikin vihkimään meidät. Tuomo piti mielettömän ihanan puheen, joka jää varmasti häävieraidenkin mieliin. Hän oli jopa käynyt lukemassa blogiani puhetta kirjoittaessaan ja viittasi myös hauskasti erääseen Iltalehden nettiartikkeliin. Sovimme myös yhdessä, että yllätämme häävieraat ottamalla selfien alttarilla. Tuomo sanoi ”saatte suudella morsianta” tilalla ”saatte päivittää Facebook-statuksenne”, joka oli merkkinä meille selfien ottamiseen. Tästä tiesivät meidän kolmen lisäksi etukäteen vain bestman, joka antoi kännykkäni Jaakolle selfietä varten. Kuva ei ollut kuvana erityisen hyvä, mutta yllätys oli hauska ja kuvassa näkyy appiukon yllättynyt ilme!
Vihkimisen jälkeen oli vuorossa musiikkiesitys, jonka onnistumista sainkin pähkäillä pitkään. Love, Actually on lempielokuvani, joten voitte kuvitella, minkä kohtauksen elokuvasta halusin tuoda omiin häihini. Selvittelin kauan, kuinka saisin imitoitua Beatlesin All You Need Is Love -biisin Love, Actuallyn tyyliin. Lopulta biisin tulivat vetämään rakkaan ystäväni poikaystävä, jonka laulunlahjoja olen monesti ihaillut sekä trumpetisti Markku Ollilla joka tunnetaan muun muassa Porin Palmgren-konservatorion rehtorina. Lisäksi biisin suostui opettelemaan kaikeksi onneksemme itse kanttori – biisi ei olisi kuulostanut niin upealta ilman kirkkourkuja.
Kirkolta lähdimme juhlapaikalle isäpuoleni upealla, kirkkaanpunaisella Triumph Heraldilla. Useinhan hääparilla on kuski, mutta meidän tapauksessa Jaakko ajoi autoa itse. Tämä siitä syystä, etten millään olisi mahtunut takapenkille pukuni kanssa ja toisaalta olisi ollut hölmöä istuttaa Jaakkoakaan sinne. Auto ei ole ihan kaikista helpoin ajettava ja niinpä jäimme kertaalleen tien päälle. Onneksi tiellä sattui juuri seisomaan tuttavapariskunta, jonka (työntö)avulla pääsimme jatkamaan matkaa. Kurvasimme pienen kunnia-ajelun jälkeen takaisin kirkolle ottamaan hääpotretteja. Erika oli avustamassa kuvien ottamista ja otimme vielä lopuksi kuvat myös aivan vanhan kirkon vieressä sijaitsevalla sukuhaudalla, jonne isänikin on haudattu.
Jotkut häävieraista sanoivat, että vihkitoimitus oli aika pitkä, mikä on ihan hullua, sillä minun mielestäni se kesti ehkä viisi minuuttia. Aika meni niin nopeasti. Vihkitoimitus kirkossa oli minulle yhtä tärkeä kuin hääjuhlakin ja jotenkin jäin kaipaamaankin eniten sitä. Ja juuri siksi, että kaikki oli ohi niin nopeasti. Tuntui niin mahtavalta kävellä keskikäytävällä isäpuolen käsikynkässä, sukulaisten ja ystävien ympäröimänä. Oli myös ihanaa, ettei Jaakko ollut nähnyt pukuani emmekä me toisiamme koko päivänä. Niinpä oli vielä tuhatkertaisesti ihanampaa, kun kirkon ovet avautuivat ja näin Jaakon alttarilla odottamassa. Minulla ei ollut etukäteen mitään toivomuksia vihkikaavan pituudesta. Täytyy myöntää, että minusta on suorastaan kauheaa, että jotkut tahtovat kirkkohäät, vaativat mahdollisimman lyhyttä vihkimistä mahdollisimman vähillä viittauksilla Jumalaan ja häiden jälkeen eroavat kirkosta. Miksi edes haluta kirkkohäitä, jos koko instituutiolla ja sen arvoilla ei ole mitään merkitystä?
Häämarssina meillä oli Erkki Melartin Juhlamarssi, joka kosketti minua kaikista vaihtoehdoista eniten. Jännitin ihan hirveästi etukäteen sitä, että romahdan aivan täysin, kun marssi alkaa soida. Ennen häitä jo pelkästään sen ajatteleminen toi kyyneleet silmiin. Lopulta, h-hetken koittaessa pystyin pitämään itseni suurin piirtein kasassa, kunnes näin Jaakon siskon itkuiset kasvot ja silloin en voinut enää pidätellä kyyneleitä. Tässä vaiheessa sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä.
Neuvolahoitajamme kysyi muutama kuukausi sitten meiltä, että mites parisuhde. Aloimme jutella siitä, miksi vauvavuosi erottaa pareja. Minusta sitä on aina ollut vaikea ymmärtää. Vauvavuosi voi olla rankka tai hirveän rankka. Tuntuisi aivan vihoviimeiseltä, että kaiken sen elämänmuutosshokin lisäksi vielä tulisi avioero. Se olisi oikeasti niin kauheaa, että miten sellaisesta edes selviäisi, mietin. Neuvolahoitaja selitti eroja sillä, että usein niin suuri elämänmuutos tuo ihmisestä esiin aivan uusia piirteitä. Huonojakin. Etenkin huonoja ainakin siinä vaiheessa, jos nukkuu monta kuukautta tunnin pätkissä. Monen suusta olenkin kuullut, että ero vauvavuonna pitäisi kieltää lailla. Se on nimittäin vuosi, jolloin ei oikein voi luottaa omiin oloihinsa eikä siis kannattane tehdä mitään kauhean radikaaleja muutoksia elämässään. Tajuan tämän, sillä olen välillä itsekin ollut aivan ihme tiloissa ja tunnin päästä toisissa. Toisena päivänä olen hirveän ahdistunut jostakin asiasta ja toisena mietin, että mitähän sekin oikein oli, eihän tässä nyt ole mitään hätää.
Olemme mekin Jaakon kanssa vääntäneet ihan todella välillä. Se lienee väistämätöntä muutenkin ja erityisesti minun kanssani. Olen niin temperamenttinen tulistuja, ettei kanssani asuva ihminen voi mitenkään välttyä yhteenotoilta. Jaakko taas on aivan lehmänhermoinen viilipytty eikä varmaan tappelisi koskaan (paitsi kaukalossa?) ellei olisi mennyt naimisiin juuri minun kanssani. Kun tähän sisälläni leimahtelevaan liekkiin vielä heittää päälle vähän hormonimuutoksia ja väsymystä niin varsinainen kokko on valmis. Mutta ero. Se olisi aivan viimeisenä mielessä.
Olen pannut merkille, että pikkuvauva-aina yksinäisyys sai aivan uuden merkityksen. Huomasin, etten koskaan ole ollut niin yksin kuin vastasyntyneen kanssa. Konkreettisesti yksin ollessani en siis ole ollut niin yksinäinen kuin vauvan kanssa kaksin. Kaipasin valtavasti toista aikuista ihmistä vierelleni, kun hoidin vauvaa. Siksi siis Jaakon työ- ja treeni-/peliajat tuntuivat ikäviltä. Olisin toki voinut hyrrätä jatkuvasti jossakin muskareissa, vauvajumpissa ja niin edelleen, mutta olin toisaalta sellaiseenkin jotenkin jaksamaton. Ja toisaalta kaipasin eniten seuraa juuri Jaakolta ja perheenjäseniltä. Siksi voin ymmärtää vain vaivoin, että joku pari päättää erota juuri vauvavuoden aikana. Silloinhan sitä vasta yksin olisi.
Nyt kun tyttö on isompi enkä tunne enää itseäni yksinäiseksi hänen seurassaan (sillä hänhän on ihan loistavaa seuraa useimmiten, voisin katsoa hänen puuhiaan tuntikaupalla) aloin miettiä eroa toiseltakin kantilta: kuinka koskaan, ikinä voisin olla hänestä vuoroviikoin erossa. En keksi kauheasti masentavampia ajatuksia kuin se, että antaisin hänet viikoksi pois. Johonkin muualle asumaan. Että en näkisi häntä joka päivä. En tietenkään haluaisi olla Jaakostakaan erossa! Mutta ajatus siitä, että antaisin lapseni viikoksi pois, tuntuu aivan fyysisenä pahana olona.
Hesarin haastatteleman perhetutkimuksen professori Kimmo Jokisen mukaan oman ajan puute ja pettymys vauva-arkeen ajavat pikkulasten vanhemmat eroon. Voin uskoa, että tämä analyysi pitää paikkansa suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Pitäisi ehtiä tehdä ja saada ihan kaikki. Pitää saada loistokas ura, huikea parisuhde, tiptop-koti, terveellinen ruoka, megaupea kroppa ja toki myös hieno suhde lapseen/lapsiin. Sitten ahdistaa, kun ei voikaan saada ihan kaikkea. En ole varma, kuinka se ero auttaa tässä sopassa, mutta arvatenkin moni uskoo niin. Tai sitten ajaudutaan riittämättömyyden tuskissa vain yksinkertaisesti niin pitkälle, ettei keksitä muuta ratkaisua.
Juttelimme aiheesta Jaakon kanssa ja hän ehdotti, että vauva-arki saattaa ahdistaa nykyaikana vielä moninkertaisesti enemmän, koska sosiaalinen media. Vaihdat kakkavaippaa ja kannat huutavaa lasta kuukausien unettomuuden tuomien silmäpussien viistäessä maata. Sitten työkaveri postaa Facebookiin kuvan golf-lomalta Thaimaassa. Näkyy vähän merta, aurinkoa ja oluttuoppi. Jaakko saattaa toisinaan haaveilla golf-lomalle, mutta en tunnista itseäni tästä skenaariosta. Väitän, etten ole juurikaan tuntenut kateutta vauvavuoden aikana. En haikaile vapauden perään, sillä tiedän, että senkin aika tulee vielä. Sain lähes 30 vuotta tehdä suurin piirtein mitä milloinkin huvitti, joten voin mielihyvin mennä muutaman vuoden lapsen ehdoilla. Ennen kuin edes huomaan, lapseni hinkuu yökylään mummolaan. Sitten se jo hengailee kavereiden kanssa eikä äidin seura edes kiinnosta. Siihen ei mene kauan. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät ajankulun raakuuden. Tuo pikkuvauva on kohta jo iso tyttö. Tuntuisi kauhealta ajatella myöhemmin, etten nauttinut siitä lyhyestä hetkestä, kun lapseni oli pieni, vaan kirosin niitä kakkavaippoja golfin pelaamisesta haaveillen.
En vihjaa olevani mikään täydellinen äiti, joka ei kaikessa erinomaisuudessaan osaa edes kateutta tuntea. Osaan minä: olen huomannut välillä kadehtivani ihmisiä, jotka ovat vastuussa vain itsestään. Välillä tekisin mitä tahansa, että voisin rötköttää sohvalla ajattelematta mitään ja olematta vastuussa mistään. Tietyllä tavalla olen nimittäin vastuussa toisesta ihmisestä koko elämäni. En samalla tavalla vuosien päästä, mutta siitä huolesta oman lapsen turvallisuutta ja pärjäämistä kohtaan en saa koskaan lomaa. Se on ollut välillä musertavaa. Mutta uskon, että siihen vastuun tunteeseen yksinkertaisesti tottuu.
Ajatus lähti rönsyilemään, mutta summa summarum. Ajatus avioerosta aivan kylmää. Toivon niin kovasti, että pysyisimme ydinperheenä koko elämämme. Onnellisena sellaisena tietysti. Varmasti monet muutkin toivovat, mutta ero tulee silti. Eikö suhdetta jakseta/muisteta/haluta hoitaa? Loppuuko rakkaus vain jotenkin mystisesti? Joskus rakkaus ei välttämättä edes yksinkertaisesti riitä, jos jotakin tarpeeksi kamalaa tapahtuu. Ollaanko alun perinkin oltu ihan vääränlainen pari? Haluaisin sanoa omaan kokemukseen vedoten, että sen vain tietää, kun on oikean ihmisen kanssa. Mutta ei se ehkä kaikkien kohdalla mene niinkään. Mitenhän sen koko elämän mittaisen parisuhteen ja onnellisen perhe-elämän voisi varmistaa? Ei varmasti mitenkään.
Olisi mielenkiintoista lukea kokemuksia aiheesta! Miksi vauva- tai pikkulapsiarki erottaa pareja? Kerro omista tunteista vaikka anonyymisti.
