Hyperemeesi ja muutenkin vaikea raskaus jättivät paljon jälkiä, niin mieleen kuin kehoonkin. Päätin jo raskaana ollessani, etten jää jumiin raskauden jättämään katkeruuteen enkä toisaalta työnnä kokemuksen aiheuttamaa tuskaa sivuunkaan. Palan halusta toipua: haluan selkeyttää mieltäni terapiassa ja kehoani osteopaatilla.
Aloitin hiljattain lyhytterapian. Kerran viikossa puin hyperemeesihelvettiä tunnin ajan, etten unohtaisi enkä katkeroituisi. Listasin tavoitteiksi sen, että oppisin paremmin kunnioittamaan kehoani, joka on tehnyt valtavan työn luodakseen ihan uuden ihmisen. Ja joka on kärsinyt kohtuuttomasti sitä työtä tehdessään. Kahdeksan kuukautta pahoinvointia. En osaa vielä edes käsittää, millaisesta tuskasta olen selvinnyt. Olen todellinen taistelija.
Yritän nyt oppia vähättelyn ja laiminlyömisen sijaan arvostamaan kehoani ja hoitamaan sitä. Tällä hetkellä saatan huomata iltapäivällä, etten ole syönyt mitään koko päivänä enkä varsinkaan juonut vettä. Sori keho.
Haluan myös oppia ymmärtämään ja hyväksymään paremmin reaktioitani vaikean raskauden aikana. Kahdeksan kuukautta väsyttävää vihaa koko maailmaa kohtaan oli aika kuluttavaa. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt vihaisuuttani. Suru on paljon helpompi tunne ottaa vastaan toiselta ihmiseltä. Se on ymmärrettävä reaktio vaikeaan elämäntilanteeseen.
Toisen ihmisen viha saa ihmiset pelkäämään ja väistämään, ihmettelemään, että miten tuota nyt osaisi auttaa. Vihaa on kuitenkin helppo tuntea ja purkaa, siksi se ehkä nouseekin pintaan ennen muita tunteita. Hyperemeesilleni ei kuitenkaan ollut syyllistä ja siksi viha sitä kohtaan purkautui esimerkiksi puolisooni, joka sattui olemaan lähellä mutta joka ei olisi vihaani ansainnut.
Aika paljon tavoitteita lyhytterapialle, mutta ainakin se antanee työkaluja käsitellä näitä aiheita itsenäisesti myöhemmin.
Olen raskaana ja elän samalla elämäni vaikeinta ja tuskallisinta aikaa. Kaikki eivät saa kokea odotuksen onnea ja iloa, toiset saavat osakseen lamaannuttavan pahoinvoinnin, jota ei edelleenkään osata ottaa tosissaan edes terveydenhuollossa.
Osasin odottaa pahoinvointia, olinhan kärsinyt voimakkaasta sellaisesta jo esikoista odottaessani. Mutta aika on joko kullannut muistot tai sitten tilanne on tällä kertaa vieläkin pahempi. Ainakin painon putoamisesta (tällä hetkellä kuusi kiloa) voisi päätellä, että pahoinvointi on voimakkaampaa nyt toisessa raskaudessa.
En ole saanut diagnoosia hyperemeesistä, mutta puhun siitä
tässä postauksessa, koska ainakaan pahoinvointini ei ole tavanomaista
raskauspahoinvointia. Sain kuitenkin hiljattain kivuliaan muistutuksen siitä,
kuinka ala-arvoista kohtelua monet hyperemeesistä kärsivät ihmiset saavat usein
osakseen.
Olin ollut täysin työkyvytön yli kaksi kuukautta ja elänyt lähinnä oman kodin seinien sisäpuolella, sängyn ja WC:n välillä. Kun aloin oksentaa verta ja mieleeni alkoivat pyrkiä yhä useammin ajatukset: kunpa kuolisin, kunpa tämä raskaus menisi kesken, päätin yrittää hakea apua Terveystalon gynekologilta. Itkunsekaisen etävastaanoton jälkeen minulla oli kädessäni Rennie-resepti ja diagnoosi: vähäinen raskauspahoinvointi.
Yritin kysyä lääkäriltä mahdollisuutta mielialalääke mirtatsapiinin
kokeiluun, sillä monet hyperemeesistä kärsivät olivat saaneet siitä merkittävän
avun, kun pahoinvointilääkkeistä ei ole ollut hyötyä. Ajattelin, että lääkkeestä
olisi hyötyä myös mielialaani, joka sekin oli jo pitkään ollut pohjamudissa.
Lääkäri ei kuitenkaan toiveitani kuunnellut, vaan aloitti yksinpuhelunsa
virkkeellä, jota ainutkaan vakavasta raskauspahoinvoinnista kärsivä ei halua
kuulla: ”Syö pieniä annoksia usein”. Pyydän, älä koskaan ehdota tätä pahoinvoivalle,
sillä hän on sataprosenttisen varmasti tietoinen tästä vinkistä, joka on
yleensä yhtä tyhjän kanssa tilanteessa, joka EI ole tavanomainen
raskauspahoinvointi.
Lisäksi lääkäri kertoili, kuinka joillekin pahoinvoinnin
PUUTTUMINEN aiheuttaa huolta sikiön voinnista. Hän siis todella kehotti minua
rivien välistä olemaan kiitollinen pahoinvoinnistani, sillä ainakin voisin olla
varma, että olen raskaana. Voin vakuuttaa, ettei absoluuttisesti kukaan
hyperemeesistä kärsivä ole tilastaan hetkeäkään kiitollinen, vaikka kuinka joku
raskaana oleva saattaakin olla huolissaan oireiden puuttumisesta.
Hän neuvoi myös olemaan syömättä raskaita aterioita iltaisin
ja menemättä sellaisten jälkeen makuulle, sillä tämä voisi lisätä närästystä. En
saanut edes sanottua yksinpuhelun väliin, etten ole voinut kuukausiin edes
ajatella raskaita aterioita ja olen nukkunut usein lähes istuma-asennossa.
Tein lääkäristä valituksen ja sain vastaavalta lääkäriltä
vastauksen, että lääkärini toimi oikein. 150 euroa Rennie-reseptistä ja täysin
myötätunnottomasta kohtaamisesta, joka jää kummittelemaan mieleen
todennäköisesti koko loppuelämäkseni, on 150 euroa liikaa. Toivon, että
lääkärit käsittäisivät, millaista valtaa he käyttävät potilaisiinsa ja kuinka kivuliaan
jäljen he voivat jättää ihmisten mieliin. Jos se lääkäri, joka sanoi minulle synnytyksen
jälkeisen masennuksen pahimmassa vaiheessa, tietäisi millaista tuhoa hänen
sanansa aiheuttivat, olisiko hän lausunut ne? ”Vauva-aika nyt vain on rankkaa.”
Entä sitten se lääkäri, jonka kohtasin ensimmäisessä raskaudessa, kun voimakas
pahoinvointi oli juuri alkanut ja hain sairauslomaa, koska en yksinkertaisesti
kyennyt edes nousemaan sängystä. ”Raskaus ei ole sairaus.”
Kärsi, nainen
Itkin monta kertaa hyperemeesin vertaistarinoiden äärellä Facebookin
Hyperemesis Gravidarum -ryhmässä. Tilaan ei auta usein mikään, eivät edes
pahoinvointilääkkeet, joita niitäkin hyperemeesistä kärsivät joutuvat välillä
anelemaan lääkäreiltä, vaikka ne ovat turvallisiksi todettuja. Monet ovat saaneet
hetkellisen avun hakeuduttuaan nesteytykseen päivystykseen. Tiputuskin on
kuitenkin monilta evätty, vaikka kroppa on ollut niin kuiva, ettei pissaa juuri
tule moneen päivään.
Eniten surettavat nimenomaan kohtalot, joissa hyperemeesistä
kärsivä on yrittänyt hakea apua sitä saamatta. Lääkitykset, hoidot ja
sairauslomat, jotka on meiltä kielletty. Eniten surettavat lääkärit, jotka ovat
nöyryyttäneet, syyllistäneet ja osoittaneet täydellistä sekä ammattitaidon että
empatian puutetta naisille, jotka saavat hädin tuskin nestettä alas muuten kuin
jääpaloja imeskelemällä.
En ymmärrä vähättelevää suhtautumista voimakkaaseen raskauspahoinvointiin siksi, että aiheesta ja sen vakavuudesta pitäisi olla nyt jo riittävästi tietoa, jonka pitäisi olla saavuttanut terveydenhuollon ammattilaiset. En ymmärrä sitä myöskään siksi, että jokainen voi ainakin kuvitella tilan omalle kohdalleen. Miltä saattaisi tuntua, kun oksennustauti jatkuisi kuukausia? Jokainen tietää, millaista painajaista se on muutaman päivän. Mieti siis, millaista se on kuukausia. Se on helvettiä, silkkaa kidutusta.
Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi taistella sairauslomasta, tiputuksesta tai lääkityksestä. Toivoisin, että edes terveydenhuollon ammattilaiset ymmärtäisivät, että tämä tila saa äidit haaveilemaan toivotun raskauden keskeyttämisestä ja jopa omasta kuolemastaan. Toivon, ettei hyperemeesipotilaan (tai kenenkään raskaana olevan) tarvitsisi kuulla, ettei raskaus ole sairaus. Tietenkään raskaus ei ole sairaus ja jokainen tietää sen sanomattakin. Raskaus voi kuitenkin tehdä todella sairaaksi. Minä en ole elämässäni ollut niin sairas kuin olen nyt.
En valitettavasti voi olla ajattelematta, vähätelläänkö
meitä siksi, että hyperemeesistä kärsivät tyypillisesti naiset. Samalla tavalla
kuin endometrioosi on vain ”normaalia kuukautiskipua” ja ferritiinin puute vain
”trendisairaus”, hyperemeesi on vain ”normaalia aamupahoinvointia”. Se ”kuuluu
naiseuteen ja äitiyteen”.
Meidän ei kuitenkaan pitäisi joutua kärsimään kohtuuttomasti
menkoista, raskauksista, imettämisestä ja synnytyksistä. Terveydenhuollon
pitäisi voida erottaa kohtuulliset kivut ja tilat kohtuuttomista.
Jos haluat tietää enemmän naisten vähättelemisestä terveydenhuollossa, suosittelen Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille -kirjaa. Kirjassa kerrotaan, kuinka jopa naisten sydänkohtaukset hoidetaan usein väärin, sillä ne ovat erilaisia kuin miesten. Naisilla on suurempi todennäköisyys kuolla sydänkohtauksen seurauksena kuin miehillä. Suurin syy saattaa olla se, etteivät lääkärit edes huomaa naisten sydänkohtauksia.
Criado-Perez muistuttaa asiasta, jonka varmasti moni nainen
on huomannut omassa elämässään: ”Sen sijaan, että uskoisimme naisia, kun he
sanovat, että heillä on kipuja, meillä on taipumusta leimata heidät hulluiksi.”
Lisäksi aiheeseen liittyy myös aivan uusi Sairas ja viallinen: Naiset lääketieteen historiassa -kirja, jonka on kirjottanut Elinor Cleghorn. Kirja on raadollinen kuvaus naisten, sairauksien ja lääketieteen historiasta. ”Lääketieteen historia on paitsi tieteellistä myös yhteiskunnallista ja kulttuurista historiaa, jonka perustan ovat luoneet miehet. Naisen keho on ollut poliittisena taistelukenttänä koko ihmiskunnan historian ajan.” En ole vielä lukenut kirjaa itse, sillä se olisi todennäköisesti juuri tällä hetkellä aivan liian tuskallista, mutta otan sen lukulistalle, kun olen käsitellyt pahoinvointitrauman terapiassa.
Viimeinen kerta
Olen nyt 17. viikolla raskaana ja olen voinut hetken hieman
paremmin, pystyn jo työskentelemään, vaikka olo on vielä hyvin heikko ja väsyn
helposti. Esikoisen kanssa pahoinvointi helpotti viikolla 20 ja olo on
luottavainen. Ehkä pahinta ei kestä koko raskautta.
Tähän asti olen elänyt jokaisen päivän selviytymis-moodissa.
En ole tuntenut juuri mitään tunteita, paitsi syvää epätoivoa. Kaikki aiemmin
iloa tuoneet asiat ovat yhtä tyhjän kanssa. Kehossani ei kertakaikkiaan ole
energiaa edes tuntea tunteita.
Kokeilin reseptilääkettä, lukuisia käsikauppalääkkeitä,
osteopatiaa, akupunktiota, b-vitamiinia, japanilaisia luumuja,
pahoinvointirannekkeita ja sähköistä pahoinvointiranneketta. Mikään ei ole
auttanut. Ruokahaluni on ollut lähestulkoon täysin pois ja aika usein olen
ollut nälässä, sillä nälän tunteen on välillä sietänyt helpommin kuin ruoan vatsalaukussa
ja ruokatorveen nousemassa. Olen maannut muutaman kerran vessan lattialla
täysin voimattomana ja niinä kertoina olisi pitänyt hakeutua tiputukseen. En
ole kuitenkaan uskaltanut, sillä pelkään kauhukseni vähättelyä.
Olen yrittänyt olla miettimättä ja laskematta, koska tämä
loppuu. Olen yrittänyt selvitä vain yhden päivän kerrallaan ja olla iloinen
aina, kun yksi päivä on takana.
Pian tämä on ohi, eikä minun tarvitse kokea tätä enää koskaan. Kaikki synnytystalkoisiin patistavat sedät toivottelen iloisesti helvettiin erityisesti siihen asti, että raskaana olevien ja synnyttäjien tuska otetaan vakavasti ja kunnes vanhemmuus on viimein tasa-arvoista.
Jos kärsit voimakkaasta raskauspahoinvoinnista, tutustu Hyperemeesi ry:n sivuihin TÄÄLLÄ ja hakeudu vertaistuen piiriin FB:n Hyperemesis Gravidarum -tukiryhmään.
Olen ehtinyt miettiä tässä reilut kaksi ja puoli vuotta synnytykseni jälkeen paljonkin lapsivuodeaikaani. Mitä kauemmas synnytyksestäni elän, sitä enemmän vakuutun siitä, että suomalaisessa terveydenhuollossa on ammottava aukko synnyttäneiden naisten kohdalla. Tai siis että heistä pidetään kyllä näennäisesti huolta, mitä nyt siinä vauvojen ohella ehditään, mutta monet äidit kokevat jäävänsä tyystin ilman huolenpitoa sen jälkeen, kun heidän kehonsa ovat venyneet, paukkuneet, revenneet ja tehneet aivan yliluonnollisen mullistavan työn.
Olen ymmärtänyt, että ainakin Ruotsissa ja Ranskassa äitien hyvinvointiin keskityttäisiin enemmän kuin Suomessa. Kirjoitin aiheesta aiemminkin, mutta halusin vielä listata vinkkejä, jotka olivat ratkaisevan tärkeitä oman elämänlaatuni parantamisessa synnytykseni jälkeen. En ole luonnostani rohkea ja rempseä ja tämäkin teksti on mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta tulin siihen tulokseen, että jonkun näistä on puhuttava ääneen.
Magnesiamaito pelastaa
Voin helposti lukea synnytyksenjälkeisen vessakäynnin elämäni hirvittävimpien kokemusten joukkoon. Ennen synnytystäni en kuullut kenenkään mainitsevan edes puolella sanalla, että se voisi olla niin kammottavaa, jopa mahdotonta. Jotenkin mystisesti suhteellisen avoimen äitiyskirjani julkaisemisen jälkeen samanlaisia kokemuksia onkin alkanut kuulua ympäriltä. Vaikka kuinka moni on uskaltautunut sanomaan, että vessareissut synnytyksen jälkeen olivat ikimuistoisen karseita. Miksi tästä ei puhuta? Koska yhyy pissa ja kakka ja noloa ja hissutellaan hyssytellään nyt vain tätäkin asiaa. Luulisi, että edes terkkarissa voitaisiin ottaa asia puheeksi. Synnytysvalmennuksessa? No se nyt oli kaikin puolin pelkkä vitsi.
Koska olin synnytyksen jälkeen tikattu normaalia laajemmin, vessassa käyminen oli niin ykkösen kuin kakkosenkin suhteen pitkään todella vaikeaa. Kätilöt yrittävät syöttää minulle luumuja, joista nyt ei ollut pienintäkään apua. Sairaalassa vatsa ei toiminut sitten ollenkaan, mutta onneksi kätilöillä oli ratkaisunsa ja peräruiskeensa.
Kotona olinkin sitten omillani. Vatsani vähäisimmätkin toiminnan rippeet olivat kuin muisto vain, sillä imetys kuivatti kehoa entisestään. En millään osannut juoda tarpeeksi vettä. Koska jouduin edelleen itkemään vessassa, käännyin ystäväni Googlen puoleen, joka tuntui auttavan minua kaikkien imetykseen, synnytykseen, masennukseen ja äitiyteen liittyvien pulmieni kanssa monin verroin auliimmin kuin suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä. Joltain keskustelupalstalta löysin todennäköisesti terveyteni pelastaneen vinkin: magnesiamaidon. Johan alkoi vatsa pelittää. Lääkeinfosta selvisi, että magnesiamaitoa voi käyttää imettäessäkin. Koska kyseessä on lääke, enkä ole asiantuntija, kehotan kysymään asiasta vielä lääkäriltä tai ainakin farmaseutilta, ennen lääkkeen käyttöä.
Läträä intiimiöljyllä!
Myönnän, että olen hiukan katkeroitunut synnytyksenjälkeisen hoivani (sen puutteen) suhteen. En oikeastaan ymmärrä, miten minut on voitu päästää sairaalasta kotiin ilman minkäänlaisia ohjeita siitä, mitä tekisin jatkossa tikkejä täynnä olevalla alapäälläni. Ainut ohje, jonka sain, oli että suihkuttele sitä aina vessassa käynnin yhteydessä. Muuta vaihtoehtoa ei edes olisi ollut ja tämän olisin hoksannut omin päinkin.
Sitä vain en siinä kohdin ymmärtänyt (KUN OLI AIKA PALJON KAIKKEA MUUTAKIN AJATELTAVAA), ettei tällä tyylillä mene aikaakaan, kun alkaa tuntua aika kuivalta, kiristävältä ja kokonaisvaltaisen epämiellyttävältä. Onneksi edes joku tajuaa lausua oikeat sanat oikeassa kohdassa, tässä tapauksessa rakas ystäväni, joka ei hänkään selvinnyt synnytyskoettelemuksestaan ilman lukuisia tikkejä. Hän neuvoi, että voitele alakerta intiimiöljyllä aina suihkuttelun ja vessareissun jälkeen. Tähän käyvät kaikki apteekista löytyvät öljyt. Ja johan taas elämä helpottui ja olo parani noin sata prosenttia.
Raskaus ja lapsivuodeaika ovat kaikin puolin hyvin voiteluntäyteisiä aikakausia. Raskausaikana kutisevaa vatsaa voitelee öljyllä ja kuulemma alapäätäkin kannattaa voidella – tämä voi auttaa säästämään repeämiltä. Synnytyksen jälkeen sitten kannattaa voidella tikattuja paikkojaan sekä imetyksen runnomia nännejään. Tähän suosittelen lanoliinivoidetta, jota ei tarvitse pestä pois. Bepanthen ilmeisesti myös hoitaisi rikkinäistä ihoa, mutta se piti pestä pois ennen imettämistä. Eli koko ajan, koska vauvaa pitää imettää koko ajan.
Harkitse fysioterapiaa
Olen ymmärtänyt, että Ranskassa valtio kustantaa jokaiselle äidille lantionpohjafysioterapiaa synnytyksen jälkeen. Suomessa neuvolatädit ehkä mainitsevat sivulauseessa, että lantionpohjalihaksia on hyvä voimistaa, ettei sitten myöhemmin lirahda ikävästi. Mutta kuinka moni edes tietää, miten lantionpohjalihasharjoituksia tehdään ja vaikka tietäisikin, voiko olla varma että tekee ne oikein? Tähän on olemassa kaikenlaista uutta teknologiaa ja lantionpohjaan erikoistuneella fyssarilla on tietoa ja taitoa selvittää jokaisen lantionpohjan eksakti tilanne ja se, meneekö harjoitus perille ja tapahtuuko voimistumista siellä, missä pitää. Tiedän tämän muista yhteyksistä, en todellakaan siitä syystä, että olisin saanut tietoa ja hoitoa itse synnytyksen jälkeen. Kolmannen asteen repeämät (eivät ilmeisesti yhtään vähemmät) oikeuttavat nimittäin siihen, että fysioterapeutti tulee sairaalasängyn viereen sanomaan, että muista sitten harjoitella aina imettäessä lantionpohjalihaksia.
Jos tilanteesi on paha, lantionpohja tuntuu synnytyksen jälkeen kadonneen, pissa lirahtaa housuun ja seksi aiheuttaa hankaluuksia, pyydä apua: vaadi päästä fysioterapiaan. Jos vaivojasi vähätellään, hakeudu fysioterapiaan yksityisesti. Suomessa on loistavia, synnytyksenjälkeisiin vaivoihin erikoistuneista fyssareita.
Vaadi, vaadi ja vaadi
Jos olet ensisynnyttäjä, olet todennäköisesti niin kertakaikkisen overwhelmed, ettet osaa vaatia mitään itsellesi. Yritä kuitenkin muistaa, ettei sinusta tule toisen luokan kansalaista siksi, että olet synnyttänyt. Älä käytä tekosyynä itsesi ja vointisi vähättelyyn sitä, että kunhan vauvalla on kaikki hyvin. Sinäkin tarvitset apua ja hoivaa ja sinunkin terveydelläsi on väliä. Äläkä yritä mitään urotekoja. Lapsivuodeaikaa kutsutaan syystä lapsivuodeajaksi. Meidän pitäisi vain voida levätä ja imettää, muiden pitäisi auttaa meitä pääsemään taas jaloillemme. Uskalla vaatia palveluksia ja apua.
Jaa tietoa
Ole avoin ja auttavainen. Monet häpeävät näitä asioita yksinäisyydessään eivätkä saa siksi apua. Ole siksi se ystäväni, joka vinkkasi pimppaöljystä ilman että edes kysyin.
