Ihan uskomaton asia tapahtui tuossa muutama päivä sitten. Selasin vanhoja kuvia aiemman postauksen kuvitusta varten ja törmäsin viimekesäisiin vauvamahakuviin. Ja siis against all odds tunsin ikävää isoa vatsaa kohtaan.
Tuo tunne onneksi kaikkosi nopeasti, kun vanhat muistot alkoivat palata mieleen. Kurkkuuni nousee pieni pala nyt, kun katson noita kuvia. Ei liikutuksesta vaan siitä muistosta, miltä tuntui, kun oli jatkuvasti pahoinvointinen. Saan myös mieleeni sen tunteen, miltä tuntui, kun vatsa venyi ja kutisi ihan hirveästi. Ja sen, kun vauvan pää tönötti kovana tuossa vatsan yläosassa. Niin kauan kunnes lääkärisetä muljautti hänet oikeaan asentoon.
Täytyy myöntää, että muistelen ainakin vielä näin vuosi jälkikäteen noita aikoja kauhulla. Juuri juhannuksen aikoihin viime vuonna olin niin peloissani tulevasta, epävarma vauvan asennosta kohdussani sekä synnytystavastani.
Jonkinlainen nostalginen haikeus noista kuvista silti syntyy. On vain niin ihmeellistä, että se oma rakas lapsi on joskus ollut tuolla vatsanahkani alla. Ja sitten yhdessä hetkessä ei enää ollutkaan. Nyt se opettelee kävelemään ja puhumaan. Oman lapsen myötä on todellakin hoksannut, kuinka ihmeellistä elämä on. Vaikka uuden elämän alkaminen, syntymä ja vauvan kehitys ovat niin luonnollisia asioita, niin onhan kaikki tuo silti niin uskomatonta…
Ihan tässä muina naisina lähdössä häitä juhlimaan niin freesinä? Todellisuudessa kiskoin jatkuvasti mekon miehustaa ylös, koska kasvanut rintamukseni puski koko ajan hyllymään kaiken kansan nähtäville. Todennäköisesti olin myös tuskissani lämpimästä ilmasta joskin toki onnellinen rakkaan ystävän hääonnesta.
Tässä taas näpsäkkänä menossa juhlimaan tuttavaperheen tyttären ylioppilasjuhlia? Njaah, todellisuudessa kenkien remmit puristivat turvonneita nilkkoja enkä ollut saada koko kenkiä jalkoihin työpaikan vessassa hikoillessani, kun vatsa oli tiellä…
Kuva on seesteinen, mutta pinnan alla kuohui pelko. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin.
Yksinäisyydestä kertoneesta postauksesta ja sen kommenteista jalostui jälleen jatkoaihe. Aihe, jota olen itsekin silloin tällöin pohtinut. Miten vanhempia voisi valmentaa vauva-aikaan? Ei varmasti täysin mitenkään, mutta voisiko siitä kertoa etukäteen tavalla, joka auttaisi tuoreita vanhempia siinä pienessä tai isossa shokissa, jonka vauva väistämättäkin tuo tullessaan.
Minua ahdisti ennen omaa lasta välillä se tapa, jolla pikkulapsiajasta (sosiaalisissa) medioissa tai vanhempien kesken puhutaan. Jotkut kokevat, että vauva-aikaa suorastaan hehkutetaan ja että monet vanhemmat yrittävät pitää kulissia yllä, vaikka pinnan alla kuohuu. Synnytysmasennus on edelleen tabu ja ajatellaan, ettei vauva-arjen negatiivisia puolia uskalleta tuoda esille. Minulla taas oli hiukan päinvastainen kokemus pikkulapsiaikaa käsittelevistä puheista. Toisaalta minulla on ehkä taipumusta bongata tietovirrasta juuri ne kielteiset puheet ja jäädä pohtimaan niitä. Pelkäämään niitä ja odottamaan pahinta.
Yhdysvalloissa asuva työkaverini kirjoitti Facebook-päivityksessään kulttuurieroista, joita esimerkiksi odotukseen liittyy. Siinä missä jenkit onnittelevat innoissaan tulevasta vauvasta, suomalaiset povaavat jo kaikenlaisia huolia ja murheita, joita vauva aiheuttaa. Nuku vielä kun voit, on sutkautus, jonka taatusti jokainen odottava äiti on kuullut. Minua ärsytti ja ärsyttää vieläkin pelottelu ja odotas vain -kommentit. En koskaan haluaisi lytätä tuoreen äidin hyviä fiiliksiä tulevasta tai esimerkiksi iloa hyvin nukkuvasta vauvasta pelottelemalla vaikka hampomisesta ja muista toisinaan valvottavista jutuista.
Suomalainen keskusteluilmapiiri vauva-ajan ympärillä on minusta aika negatiivinen, mutta samalla on totta, etteivät vanhemmat useinkaan ole tietoisia, mitä tuleman todella pitää. Ehkä sitä valmistaudutaan ajatuksen tasolla vain unettomuudeen, sotkuun ja sellaisiin asioihin, jotka voi ylipäätään ymmärtää etukäteen. Mutta miten sitä edes voisi valmistautua vauvan tuloon täysin, sillä esimerkiksi synnytyksenjälkeistä hormonimyrskyä on mahdotonta harjoitella etukäteen?
Minusta olisi ihanaa, jos Suomessakin voitaisiin ihan vilpittömästi onnitella ihmisiä vauvasta ja lopetettaisiin se turhanpäiväinen pelottelu. Koska kävi mitä tahansa, oma lapsi on parasta maailmassa. Vaikka vauva-aika olisi yhtä helvettiä, elämä helpottuu pikkuhiljaa ja jopa sitä yöt läpeensä kirkuvaa koliikki-refluksipienokaista rakastaa (lopulta) tavalla, jolla vain omaa lasta voi rakastaa. Järjettömästi.
Toisaalta taas on myös äärimmäisen tärkeää, että pikkulapsiajan negatiivisistakin tunteista voitaisiin puhua avoimesti. Ainakin ammattilaisten pitäisi oppia valmentamaan tulevia vanhempia oikein: totuudenmukaisesti kaunistelematta mutta pelottelematta. Keskustelussa pitäisi antaa ehdottomasti tilaa yksilöiden omille tunteille ja kokemuksille eikä missään nimessä ehdottaa valmiiksi mitään tunteita. Muistan itse, kun jotkut sanoivat ennen tytön syntymää, että silloin ja silloin tuntuu muuten sitten siltä ja siltä, varaudu tähän ja tähän. Mutta lopulta juuri ne tunteet, joista etukäteen varoiteltiin, loistivat poissaolollaan.
Minä esimerkiksi osasin ehkä odottaa sitä, ettei synnytystä välttämättä seuraa euforia ja syvä kiintymys vauvaa kohtaan, vaan että rakkaus kasvaa pikku hiljaa ja sille täytyy antaa aikaa. Monet muistuttivat (tai jopa pelottelivat), etteivät ne tunteet, joita ehkä odottaa, syty välttämättä heti ja että vauva voi tuntua vieraalta. Koen, että kohdallani se suuri rakkaus syttyi heti, mutta sen tuoma ahdistus taas pääsi yllättämään. Se, että kiintymys tuota täysin uutta ja vierasta ihmistä kohtaan on niin syvä, että voi vain tuijottaa tuntitolkulla nukkuvaa lasta ja ahdistua aivan sydänjuuria myöten kaikesta maailman pahuudesta ja vaaroista, jotka häntä uhkaavat, ellen ole suojelemassa häntä herkeämättä. Rakkaus vauvaa kohtaan ei välttämättä ole sellaista iloista, jota kenties puolisoa kohtaan tunnetaan. Se on alkukantaista, sydäntä raastavaa.
Minun pääni saivat pyörryksiin myös monet ristiriitaiset tunteet, jotka vastasyntynyt toi tullessaan. Toisaalta ajatus elämästä ilman häntä tuntui täysin mahdottomalta. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että jos menettäisin tyttäreni, lakkaisin varmasti itsekin olemasta. Siis elintoimintoni varmasti yksinkertaisesti spontaanisti pysähtyisivät, jos hän kuolisi. Minua ei kertakaikkiaan voisi olla jos ei häntäkään olisi. Toisaalta taas huomasin välillä toivovani, että olisi jokin mystinen virtakatkaisin, jota voisin toisinaan painaa ja pääsisin irti vastuusta, jonka koin välillä liian painavaksi kantaa. Siis että välillä, ihan hetken voisin olla vain minä, joka olen vastuussa vain minusta ja voisin olla pienen hetken aivot aivan täysin narikassa.
Olen varonut visusti väittämästä kenellekään, millaisia tunteita varmuudella tuntee milloinkin. Joku toinen voi kokea tietyn vaiheen vauvan kanssa aivan täysin päinvastaisella tavalla kuin minä itse. Esimerkiksi moni ystävistäni ei tunnista ollenkaan yksinäisyyden tunnetta, jota taas minä koin vahvasti. Vaikka aivan yhtälailla he olivat pitkiä päiviä yksin vauvan kanssa. Yksinäisyyden sietäminen ei tee kenestäkään parempaa vanhempaa, ainoastaan erilaisen. Siksi on tärkeää, ettei pelkää puhua omista tunteistaan, vaikka kokisikin ne negatiivisiksi. Yritän itse tuoda aina tuleville äideille puhuessani esiin erilaisia kokemuksia pikkuvauva-ajasta ja vanhemmuudesta ylipäätään. Kerron esimerkiksi avoimesti, että koin itse kahdenkeskisen ajan vastasyntyneen kanssa toisinaan hyvinkin ahdistavaksi, mutta se ei ole ainut mahdollinen tuntemus samassa tilanteessa. Jotkut käpertyvät mielellään vauvakuplaansa eivätkä edes kaipaa ketään vierelleen. On varmasti yhtä monta kokemusta vanhemmuudesta kuin on vanhempia. Toisaalta taas monet tunteet voivat olla identtisiä jonkun toisen tunteiden kanssa. Aina löytyy joku, jonka kanssa voi jakaa ne negatiivisimmatkin fiilikset.
Kukaan vanhempi, joka tekee parhaansa lapsensa eteen, ei ole huono vanhempi. Vaikka pään sisällä jylläisi millaisia tunteita. Tähän jälleen paras kuulemani vauvaan valmistava vinkki: kaikki tunteet ovat sallittuja. Tämä teksti pitäisi lukea elefantinkokoisilla kirjaimilla jokaisen neuvolan ja synnytyssairaalan seinillä. Jokaisen neuvolahoitajan ja kätilön pitäisi olla velvoitettu muistuttamaan tästä X määrä kertoja tuoreille vanhemmille. Etenkin hormonimyrskyssä luoviville äideille.
Minä sanoisin lasta odottavalle tai juuri vauvan saaneelle äidille näin: Lapsen saaminen on elämäsi suurin muutos. Elämänmuutos yhdistettynä hormonivaihteluihin, mahdolliseen epävarmuuteen ja pelkoihin voi tehdä olosta tukalan, mutta se olo helpottaa ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta vauva-arki voi myös olla helpompaa kuin voisi edes kuvitella ja toisille ne minut välillä vähän höperöksi tehneet hormonit saavat aikaan täysin päinvastaisen fiiliksen: elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa jonkin aikaa. Ota vastaan ne tunteet, jotka juuri sinun kohdallesi sattuvat tulemaan äläkä pelkää! Kaikki järjestyy ja apua saa varmasti tarvittaessa.
Kommenttiboksiin saa avautua kaikista vanhemmuuden tunteista ja antaa vinkkejä tuleville vanhemmille!
Korianteri tekee pikkuhiljaa paluuta ruokavaliooni vauvan syntymän jälkeen. Kärsin raskauspahoinvoinnista koko odotuksen ajan ja jotkut ruoka-aineet olivat ihan pannassa pitkän aikaa. Pahoinvointi alkoi raskausviikolla 6 syödessäni kiinalaista. En tainnut siksi syödä kiinalaista pitkään aikaan, en ehkä koko raskausaikana.
Yksi mauste, jonka kuvottavuus leimasi raskausaikaa pitkään, oli tuore korianteri. Söin sitä ilmeisesti jossakin juuri, kun kamala pahoinvointiaalto iski ja sen jälkeen en pystynyt edes ajattelemaan koko maustetta.
Fun fact: en voinut myöskään lukea Natan blogia, koska jostakin syystä WTD:n ruokakuvien ajatteleminenkin toi mieleen korianterin. En ole edes varma, käyttääkö Nata aina kokkailuissaan korianteria vai mistä moinen mielleyhtymä tuli. Todennäköisesti käyttää, tuskin ihan tyhjästä olisin nyhjäissyt tuon ajatuksen.
Onneksi oikeastaan kaikki raskausajan pannassa olleet ruoat ovat löytäneet takaisin kokkailuihini. Nyt heitän aasialaistyylisiin pöperöihini aina varmaan puolet kaupan korianteripuskasta.
Jäikö teillä raskausajan pahoinvoinnista ällötys jotakin ruokaa kohtaan?
Ihan tässä muina naisina lähdössä häitä juhlimaan niin freesinä? Todellisuudessa kiskoin jatkuvasti mekon miehustaa ylös, koska kasvanut rintamukseni puski koko ajan hyllymään kaiken kansan nähtäville. Todennäköisesti olin myös tuskissani lämpimästä ilmasta joskin toki onnellinen rakkaan ystävän hääonnesta.
Kuva on seesteinen, mutta pinnan alla kuohui pelko. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin.
