Havahduin tovi sitten siihen, ettemme ole miehen kanssa ottaneet yhtään raskauskuvia, missä olisimme molemmat. Jaakko nyt ei tästä epäkohdasta itse olisi moksiskaan, mutta itse aloin jo panikoida, että vauva syntyy ihan pian ja tietokone on täynnä vain meikäläisen kuvia raskausajalta. Pitihän meidät nyt perheenäkin ikuistaa. Minä, mies ja maha.
No, mitään sen kummempia kuvaussessioita emme kuitenkaan järjestäneet. Jalusta pystyyn puutarhaan ja syreenipuskan eteen tönöttämään kahdeksi minuutiksi. Jaakko ei suostunut edes vaihtamaan urheilusortsejaan ja Addu-logot poistuivat kuvista sitten vasta kuvankäsittelyssä 😉
Päivät juoksevat taas normaaliin malliin ja viimeisiä viedään. 39 + 0. Monet odottajat lienevät näillä viikoilla jo valmiita tekemään lähestulkoon mitä tahansa saadakseen vauvan ulos, mutta minulla on edelleen vähän ristiriitaiset mielteet. Toisaalta olo on kyllä vähän tukala, mutta ei koko ajan. Vauvan tulo pelottaa sen verran kovaa, että sen soisi vielä antaa odottaa itseään pidempäänkin – jos vain vatsanahkani antaisi periksi.
En siis ole googlannut mitään poppakonsteja, joilla synnytyksen saisi käynnistymään – ei sillä että sellaisiin edes uskoisin. Tällä hetkellä tuntuu, että vauva saa tulla kun on tullakseen. En myöskään kyttää jokaista vihlaisua pohtien, alkaako synnytys. Olo saattaa tosin jo huomenna olla ihan toinen, ei näistä hormoneista tiedä. Yhtenä päivänä saatan itkeä lohduttomasti, etten ole valmis äidiksi ja toisena hipelöinkin ihan rauhallisena pikkuisia vauvanvaatteita ja mietin, miltä tyttäremme näyttää. Toisena yönä en saa millään unta ja seuraavana nukun taas kuin tukki.
Pystyn liikkumaan aika normaalisti vielä, mikä on ihan mahtavaa. Eilen teimme Helsinkiin käväisemään tulleen äidin kanssa muutaman kilometrin lenkin ja sen jälkeen lähdimme vielä Ikeaan kiertelemään pitkän kaavan mukaan. Äiti ihmetteli kuntoani, sillä hän ei itse raskaana ollessaan uskaltanut kävellä loppupuoliskolla juuri ollenkaan supistusten vuoksi. Minulta ne vatsan kovettavat harjoitussupistukset ovat puuttuneet täysin, mutta kuukautiskipumaista tuntemusta on ollut toisinaan. Pohdimme muutenkin, kuinka paljon raskautemme erosivat toisistaan. Ehkä minulla siis on vielä toivoa: ehkä myös synnytyksemme eroaisivat toisistaan siinä mielessä, ettei minun synnytystäni tarvitsisi käynnistää viikolla 42. Sillä vaikka minulla ei vielä ole kiirettä synnyttämään, toivoisin tosi paljon, että se käynnistyisi spontaanisti.
Oloni ei muuten todellakaan olisi näin seesteinen, jos ne kirotut helteet olisivat jatkuneet yhtään pidempään. Poden tunnetusti aivan jäätävää vihaa helteiltä kohtaan muutenkin, puhumattakaan tuntemuksistani raskaana ollessani. Mietin, että tuntuu varmaan kivalta, jos kroppa sietää lämpöä. Minä alan hikoilla hullun lailla ja paniikki iskee. Vähän kuin istuisi saunassa eikä pääsisi pois. Kiitin vuolaasti säiden jumalia, kun lyhyt lämpöaalto oli ohi. Nyt olen taas voinut nauttia kesästä enkä ole valittanut sateista yhtään. Tämä kesä on kelien puolesta ollut ihan unelmieni kesä, vaikka koko muu Suomi tuntuu olevan aivan toista mieltä.
Mites tuo pallo? Näyttää harvinaisen hupsulta noin istuma-asennossa 😀
Kiertelin maanantaina Kätilöopisto-käynnin jälkeen kirppiksillä ja käteeni osui kuin taikaiskusta Synnytys-niminen kirja Malmin Pöytäparkissa. 50 sentin hinta sinetöi tietysti ostopäätöksen ja ahmin koko kirjan saman illan aikana. Tunnetun ruotsalaisen seksi- ja parisuhdeneuvoja Katerina Janouchin kirjoittama kirja (alkup. Barnliv: Föda barn – timmarna du aldrig glömmer) ilmestyi Ruotsissa jo 2005, mutta sisältö vaikuttaa edelleen suhteellisen kurantilta. Synnytys on toinen osa kirjasarjasta, jonka sisältö perustuu suurempaan Lasten kanssa -teokseen. Kirja ei nimestään huolimatta kerro ainoastaan synnytyksestä vaan myös vauva-ajasta imetyksineen, vaipanvaihtoineen ja kylvetyksineen.
Janouch on itse synnyttänyt viisi lasta, joten hän jos kuka tietää kyllä mistä puhuu. Hänellä tuntuisi olevan myös juuri sellainen virkistävän suvaitsevainen asenne äitiyteen, jollaista itse arvostan suuresti. Hän on varmasti hyvin erilainen kuin minä, onhan hän tosiaan viiden (!) lapsen äiti, mutta silti monet hänen ajatuksistaan ovat identtisiä omieni kanssa. Hän esimerkiksi kertoo imettäneensä elämässään yhteensä kuusi vuotta (!), mutta korostaa silti, ettei imetys ole hyvän äidin mittari ja jokaisella on oikeus olla halutessaan imettämättä. Hänen suhtautumisensa on ihanan maltillinen, (vaikka hän on selvästi hyvin perhekeskeinen ihminen) sillä itse en pysty sietämään äitiyteen korviaan myöten hörhähtäneitä naisia täysin suvaitsemattomine mielipiteineen.
Opukseni on ihan hiirenkorvilla, kun merkkailin kohtia, joista toivon itse saavani voimaa synnytykseen ja vauva-arkeen. Janouch pukee myös hyvin sanoiksi monia juttuja, joita olen itsekin pannut merkille raskaana ollessani:
Elimistösi on luotu synnyttämään lapsia, joten selviät siitä kirkkaasti. Ja arvasit oikein: olen melkein kateellinen, että sinulla on se edessäsi. Pian pitelet vauvaa sylissäsi. Sen paremmaksi elämä ei voi tulla.
Mitä avoimempi ja joustavampi olet mieleltäsi, sitä suuremmat mahdollisuudet sinulla on olla tyytyväinen synnytykseesi.
Synnytys ei ole mikään olympiasuoritus eikä synnytystapa mikään tosi naisen mitta! Et ole sen parempi tai huonompi, valitsitpa kivunlievityksen tai olit valitsematta.
Ympäristö voi hoitaa melko taitavasti sen kauhujuttupuolen ja kertoo mitä kammottavimmista komplikaatioista ja yksityiskohdista, miten kaikki meni päin mäntyä. Suhtaudu niihin juttuihin varauksellisesti. En tiedä, miksi ihmiset heittäytyvät niin hysteerisiksi viimeisillään raskaana olevan naisen seurassa, mutta on kuin heidän olisi aivan pakko kertoa perimätieto kymmenen verilitran menetyksestä, otsaan asti repeämisistä ja kahdeksankiloisten lasten pusertamisesta. – – yksi tapa saada meidät naiset tuntemaan itsemme taitaviksi marttyyreiksi? Sulje niiltä korvasi! Suurin osa kertomuksista on värittyneitä, ei se todellisuudessa niin pahaa ollut.
Vaikka vauva on syntynyt, osa raskauden vaivoista saattaa kiusata pitkänkin aikaa. – – On tärkeää olla kärsivällinen. Elimistö on suorittanut juuri jotain ennenkuulumatonta. – – Aikanaan kaikki palautuu ennalleen ja saat takaisin vanhan tutun kehosi, sen jonka tunsit raskautta edeltävältä ajalta. Siihen menee kuitenkin aikaa.
Imetyksestä on tullut sota imettävien ja imettämättömien äitien välillä. Kaikilla on oikeus järjestää elämänsä sellaiseksi kuin se heille sopii. On hyvä informoida imetyksen eduista, mutta jos jollakulla ei jostain syystä ole mahdollisuutta imettää tai jos hän ei halua, sekin on hyvä. Meidän maassamme kukaan ei kuole siksi, että saa maitoa pullosta rinnan sijasta – – itse olen viihtynyt uskomattoman hyvin imettäjän roolissa. En koskaan nähnyt mitään haittapuolia (paitsi mahdollisesti sen, että lasteni isät eivät kyenneet imettämään, mutta niin epädemokraattista se vain on).
Kun katselen taaksepäin, luulen suurimman väärinkäsitykseni olleen se, että vastasyntyneen aikakausi jatkuisi ikuisesti. Uskoin vilpittömästi, että näin tulisi olemaan aina: ettei vauva nukkuisi, että se itkisi, että se olisi aina nälissään, pieni, hauras ja avuton. En ymmärtänyt, kuinka nopeasti alkuajat kiiruhtaisivat ja ettei mikään, ei kerrassaan mikään pysyisi samanlaisena päivästä toiseen.
Uskon, että monet kärsivät onnimyytin takia. Jos emme ole huippuonnellisia joka hetki, luulemme, että jokin on vialla. Hitaasti olen kuitenkin oppinut, ettei tärkeintä olekaan se hysteerinen riemu. Tärkeintä on jonkinlainen rauha, dramatiikan puute, tunne että kaikki on kunnossa, ettei mikään vaara uhkaa. Tasapaino ja tasaisuus. Ei, ei todellakaan tarvitse olla mielettömän onnellinen koko ajan. Luulen, että on parempi vähentää hieman odotuksia ja ottaa päivä kerrallaan sellaisena kuin se tulee. Vastasyntyneen lapsen kanssa on parempia päiviä ja vähemmän hyviä päiviä. Niin sen pitää saada olla. Ja niin se onkin. Se on ihan hyväksyttävää, ja se on osa koko homman viehätystä.
Kirjoitan vielä myöhemmin enemmän omia ja Janouchin ajatuksia itse synnytyksestä ja hänen esittelemästään sukellustekniikasta. Pysy kuulolla!
