Eilen juhlittiin ihanan ystäväni häitä aivan mahtavassa säässä. Vihkiminen tapahtui Helsingin Tuomiokirkossa, mistä olin innoissani, sillä en ole koskaan kyseisessä kirkossa käynyt. Tuo mahtipontinen kirkko on kyllä niin upea – onnekkaita ovat ne parit, jotka sen saavat vihkikirkokseen. Monet saattavat pitää kirkko-osuutta häissä pakkopullana, mutta minusta se on yksi parhaista. On ihanaa katsella ensin jännittynyttä sulhasta alttarilla ja odottaa innolla pian keskikäytävää pitkin astelevaa kaunista, kyyneleitä pidättelevää morsianta. En olisi itse suostunut minkäänlaiseen muuhun järjestelyyn omissa häissäni – kirkkohäät oli saatava ja vielä Harjavallan vanhassa, rapistuneessa puukirkossa, mistä se varsinainen keskikäytäväkin löytyy.

Kirkolta kurvasimme Kaivopuiston Kompassitorille, mistä lähti venekuljetus läheiselle Uunisaarelle. Juhlapaikka oli ihana ja veneretki toi ihan omaa tunnelmaansa. Säät aivan todellakin suosivat hääparia, sillä Suomen suvi ei ole tänä vuonna näyttänyt tunnetusti parhaita puoliaan. Ja juuri eilen aurinko sattui porottamaan Uunisaaren juhlarakennuksen suojaisalle terassille koko illan. Mikä tuuri!

Vihkimisen lisäksi parasta antia häissä ovat hyvät puheet ja onneksi näissä häissä niitä kuultiin. Pyyhin kyyneleitä useaan otteeseen, vaikken edes tuntenut kuin pienen osan puheiden pitäjistä. Mitään sen kummempaa ohjelmaa ei häissä mielestäni tarvitse olla – koskettavat puheet, musiikki(esitykset), hyvä ruoka ja juoma – niistä on parhaat häät tehty.

Joku on ehkä jo havainnutkin, että olen aika häähullu. Yöllä kotiin tullessamme katselin (taas) omia hääkuvia ja tunnelmoin (taas), kuinka täydellinen tuo syyskuinen päivä olikaan. Olen tänä kesänä jo pariin otteeseen harmitellut, että omat häät ovat jo takana 😀 mies lohdutti, että vielä on edessä oman tyttären häät. Voi, toivottavasti vain saan tartutettua häneen tämän häähulluuden, eikä hän halua mennä salaa naimisiin maistraatissa! Aivopesen hänet syntymästä lähtien mahtipontisiin kirkkohäihin ja alan kerätä rahaa niihin 😉

Minun häätyylini koostui Mangon maksimekosta, jonka ostin äitini 60-vuotisjuhlia varten aika tarkalleen vuosi sitten. Oli aika työn ja tuskan takana, että mies sai mekon vetoketjun kiinni ja hengittäminen oli aika pinnallista, mutta eipähän tarvinnut ostaa mitään mammamekkoa. Aika pelottavaa oli tosin kaivaa vuoden takainen kuva samasta mekosta esiin, koska eroa näiden kahden välillä on tietysti sellaiset mukavat 20 kiloa. Vauva- ja raskaushullu ystäväni sekoili häissä, että minun täytyy nauttia jokaisesta vaivastani, kilostani, kaksoisleuasta, höllyvistä alleista ja ties mistä, koska kasvatan sisälläni uutta elämää – ehkäpä jopa ainutta ja viimeistä kertaa minun elämässäni. En nyt ihan juuri nyt ainakaan pääse tähän ajatukseen kiinni…

Pienestä asukriiseilystä huolimatta päivä oli ihana hääparin lisäksi myös tälle panikoivalle, raskaana olevalle vieraalle. Sain nimittäin viimein niin paljon muuta ajateltavaa, ettei vauvan asento vatsassani ollut juuri mielessä koko illan aikana.

Ennen:

Jälkeen:

  Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä

Haluaisin tietää, onko oikeasti olemassa raskaana olevia, jotka tuntevat itsensä hehkeiksi ja kauniiksi, elämänsä kunnossa oleviksi naisiksi odotusaikana. Itse en ole koskaan tainnut tuntea oloani yhtä vähän hehkeäksi kuin nyt. Näen itseni (kenties hormonihuuruisten lasien läpi) valtavana possuna, joka vain paisuu ja paisuu. Nyt ne jalatkin ovat keksineet alkaa turvota, vatsaa pistää ja vaapun eteenpäin vaivalloisesti kuin ylensyönyt ankka.

Ihmisten ilmoille lähteminen on ollut aika laiskanpuoleista näin raskausaikana. Ei tee mieli edustaa niissä vähissä vaatteissa, jotka vielä mahtuvat päälleni. Rakastan muotia ja vaatteita, ja on itse asiassa välillä ottanut aika koville, etteivät vanhat kivat kesävaatteet mene enää päälle. Ihanille uusille kesätrendeille voin sanoa vain ei kiitos. Vaatevarastoni on kutistunut täysin olemattomiin, eikä ole mitään järkeä ostaa juuri uusiakaan näin lyhyen ajan vuoksi. Todellisia ensimmäisen maailman ongelmia siis.

Olen kuitenkin huomannut, ettei väljiin vaatteisiin verhoutuminen ainakaan helpota oloa – päinvastoin. Olosuhteisiin nähden paras fiilis tulee siitä, että tuo masunsa niin selkeästi esiin, ettei kenenkään ainakaan tarvitse arpoa, onko tuo vaappuva ja turvonnut nainen raskaana vai ei 😀 Tässä tyylissä juhlin tänään tuttavaperheen tyttären ylioppilaistumista.

Kampaus on tehty häthätää sokkona töiden jälkeen vessassa ja tuuli on tuivertanut siihen hyvän tovin ennen kuvien ottamista, joten älkää tuomitko 🙂 No, ok myönnän, että meidän perheessä se kampausguruus on mennyt eräälle toiselle, kenen blogista tämäkin tukkatyyli on bongattu. 

Voitte muuten ehkä kuvitella, kuinka kauan pungersin noita remmikenkiä jalkaan. Saatoin samalla liiskata lapseni.

Mekko ja huivi H&M // kengät Carrano // korvikset Gina Tricot // laukku Louis Vuitton