Tänään pyörähti käyntiin raskausviikko 32.
Kuluneella viikolla olo on ollut aika hyvä, vaikka raskauspahoinvointi nostelikin jälleen päätään – ei tosin onneksi aiemmalla mittakaavalla. Närästys on jatkuvaa ja todella ärsyttävää. Sirpa tuntuu viihtyvän samassa asennossa: pää alhaalla ja jalat oikeassa kyljessäni. Hän muljaa masussa välillä vimmatusti, mutta potkut eivät ainakaan vielä tunnu ollenkaan ikäviltä. Nikottelu jatkuu. Huomaan toivovani todella hartaasti, että hän pysyttelisi asennossaan. Kun hän oikein muljahtelee, pelkään kääntymistä, sillä minä todellakin haluan synnyttää normaalisti. Tuntuu uskomattomalta, että ajatukset synnytyksestä ovat kääntyneet raskauden kuluessa täysin päälaelleen. Sektio olisi tällä hetkellä kauhistus, vaikka vielä vähän aikaa sitten suhtauduin siihen tyynesti ja vielä pidempi aika sitten suorastaan haaveillen!
Minua on välillä harmittanut se, että kaikista raskausvaivoista olen saanut kannettavakseni juuri ne inhottavimmat vatsaan liittyvät vaivat, joita kuvitella saattaa. Oksettaa, närästää, ruoka ei sula. Olen huomannut, että ulkopuoliset usein kyselevät hellyyttävien ja hauskojen vaivojen perään. ”Onko sulla ollut jotain älyttömiä mielitekoja?” Ei. Raskauteen liitetään myös usein ”suloinen” itkeskely, jolla ei välillä ole oikeastaan mitään syytä. Siltäkin olen oikeastaan välttynyt. Olen itkenyt raskaana ollessani varmasti vähemmän kuin normaalisti!
Tällä viikolla olen kuitenkin huomannut, että monet äitiyteen liittyvät asiat saavat silmät kostumaan. Eräänä päivänä aloin pillittää hillittömästi sohvalla yksinkertaisesti siitä ajatuksesta, kuinka rakas vatsassa asustava pikku-Sirpani minulle on. Hetki oli aika erityinen, sillä en jatkuvasti ajattele vauvaa kovinkaan läheisenä. Minulla ei ole vielä lapsia, joten Sipe tuntuu usein vielä kovin etäiseltä. En ole varsinaisesti tavannut häntä vielä, joten en ole juurikaan aiemmin hempeillyt asialla. Tekonimikin on tarttunut puheeseen vasta ihan viime aikoina. Tähän asti ja usein edelleenkin hän on vain vauva, jota ei vielä varsinaisesti ole olemassakaan.
Sipen ”synttärien” kunniaksi edustin myös mahdollisesti muun muassa Marimekon muotinäytöksessä ja muutoinkin ympäri Helsingin keskustaa tämänlaisen puliukkelin näköisenä, eli paita navan korkeudella. En oikeasti tiedä, nousiko paita vain kuvaan noin korkealle vai olenko oikeasti huidellut ihmisten ilmoilla tuon näköisenä. Hävetä sietäisin. Ilmeisesti en enää näe alavatsaani edes peilistä…olen kiven kovaan vältellyt äitiysvaatteiden hankkimista, mutta ilmeisesti olisi pitänyt.
Seuraa blogia Bloglovinissa // Facebookissa // Blogilistalla // Instagramissa
Lue myös
