Meidän tänään viimeistä päivää vauvana elävä pieni ihmisemme on nyt alkanut sellaiselle dieetille, että siinä syödään vain marjoja. Ruokajuomaksi on rintamaitoa.
Tyttöhän on aina syönyt tosi hyvin, mutta nyt 1-vuotispäivän kynnyksellä ruoka on alkanut maistua huonommin. Kaikki pitäisi laittaa itse suuhun, eikä ole puhettakaan enää siitä, että joku muu syöttäisi lusikalla. Ainoastaan marjat tuntuvat menevän alas hyvällä halulla. Olemme asustaneet täällä maalla nyt perjantaista lähtien ja käymme noukkimassa pusikosta villivadelmat ja puutarhan pensaasta punaviinimarjat. Kauppareissulta nappaamme mukaan litran mansikoita ja muutaman litran herneitä. Herneet muuten uppoavat myös ihan hyvin marjojen ohella, kunhan ne saa itse kaivella paloista.
Luulisi, että punaviinimarjat olisivat vauvaikäisen suuhun liian kirpeitä, mutta tyttö on selvästi tullut äitiinsä. Itse söin lapsena raakoja karviaismarjoja. Varmasti tyttökin popsii syksymmällä puolukoita yhtä innoissaan kuin äitinsä.
Saa nähdä, mitä vaaka näyttää yksivuotisneuvolassa – aika hoikalta tyttö minun silmiini näyttää. En kuitenkaan osaa ottaa stressiä syömisestä. En usko, että kukaan ihminen, jolla on ruokaa tarjolla monesti päivässä, on koskaan kuollut nälkään.
Luulen, että ruoka alkaa upota taas paremmin, kun taidot itse ruokailuun kasvavat ja kun ruoissa alkaa olla enemmän makuja ja mausteita.
Kirjoittelin helmikuussa, että meille oli aivan yllättäen muuttanut känkkäränkkä, jota en ollut edes tunnistaa. Tuntui kuin joku olisi varastanut hyväntuulisen tyttöni ja tuonut tilalle jatkuvasti kiukuttelevan pikkuihmisen. Tilanne helpottui huomattavasti, kun typy pääsi viimein liikkeelle. Kiukuttelu oli selvästi turhautumista siitä, että joutui rötköttämään maassa paikallaan vaikka veri veti jo liikkeelle.
Nyt tuntuu, että tilanne on vähän samantyylinen. Energiaa ja omaa tahtoa alkaa olla niin paljon, ettei kohta yksivuotiaan tytön (tai äidin) pää ole pysyä mukana. Tämänkin ikävaiheen kohdalla on ilmassa turhautumista: pitäisi ehkä jo saada sanottua enemmän ja liikkua paremmin kuin vielä pystyy. Muutenkin monet asiat muuttuvat ja ihmetyttävät. Lapsi alkaa kuulemma ymmärtää, että on isästä ja äidistä erillinen henkilö ja eroahdistus nostaa voimakkaastikin päätään. Ja niitä hampaitakin varmaan pukkaa kaiken lisäksi.
Tässä kohdin muuten tieto ei lisää tuskaa vaan päinvastoin. Tahdon ahmia tietoa yksivuotiaan tunne-elämästä, jotta ymmärtäisin sellaista paremmin. Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla on aika asiallista ja napakkaa tietopakettia kaikista ikävaiheista, ravinnosta, sosiaalisuudesta, temperamentista ja niin edelleen. Esimerkiksi tähän vaiheeseen kuuluva takertuvuus on ainakin omalla kohdallani aika rankkaa. Toiset nauttivat ollessaan korvaamattomia, minä en niinkään. Välillä kun tyttöä kunnolla kiukuttaa, ei lohduttajaksi kelpaa iskä vaan ainoastaan äiti. Tuntuu, että tällä hetkellä se oman ajan tärkeys korostuu. Itse asiassa Jaakon mukaan heillä menee oikein hyvin tytön kanssa kaksin – jopa täysin ilman kiukkua. Kun tulen takaisin kotiin, saatan saada kymmenen märkää moiskausta kasvoilleni, mutta sen jälkeen mielenosoituksen alkavat helposti.
Tuntuu, etten ole oikein pysyä tässä ajankulussa mukana. Vastahan minun piti vain huolehtia maidollani vastasyntyneen ravinnon saamisesta. Nytkö jo pitäisi alkaa ihan kasvattaakin tuota lasta? Opettaa, mikä on oikein ja mikä väärin. Välillä tuntuu vaikealta, kun tahtoisi vain pitää hänet tyytyväisenä. Mutta nyt niitä rajoja pitää jo alkaa vetää.
Näitä soseita on muuten kulunut nyt pussitolkulla, sillä etenkin syömisen suhteen tytöllä tuntuu olevan kunnon Minä itse -meininki. Nämä tuntuvat olevan ainut keino saada lasta syömään edes hiukan. Sormiruokaakin toki menee, mutta siinä hommassa alkaa aika nopeasti taas hassunhauska Heitänpä kaiken kaaressa koiralle -meininki. Tytöstä on myös tullut melkoinen kerjääjä. Kun syön jotain, koira toljottaa ruokaani toisella puolella ja tyttö toisella puolella. Tyttö myös helposti hermostuu, ellei hän saa osaansa meikäläisen safkoista. Onneksi tässä kohdin koko perhe saakin alkaa vetää suurin piirtein samoja sapuskoja.
Tyttö on osannut jo pitkään kävellä tuettuna ja on liikuskellut sohvia, tuoleja ja muita kiinteitä asioita vasten mielellään. Hän on osannut kävellä Brion kärrynkin kanssa, mutta ei ole tykännyt/uskaltanut antaa palaa liikkuvan apuvälineen kanssa. Hän ei ole innostunut kävelemään käsistä kannateltuna. Ennen kuin nyt! Täällä mummilassa ollessamme tyttö on toden totta keksinyt kävelemisen ihanuuden. Se oli aivan kuin joku ahaa-elämys. Hän lähti kävelemään samalla syöttötuolikärryllä kuin minä ihan samanikäisenä kuin hän. Ja vauhti on niin kova, että jalat pysyvät rytmissä aivan juuri ja juuri. On aika liikuttavaa katsella häntä kävelemässä ja hihkumassa samaan aikaan innoissaan. Nyt hän on hoksannut myös, että pystyy kävelemään ison talon ympäri vaikka kymmenen kertaa käsistä kannateltuna. Täällä sitten ollaan kävelty selkä vääränä vauvan kanssa. Onneksi meitä on täällä neljä aikuista. Itse asiassa tyttö otti toissapäivänä myös ensiaskeleensa. Kun iskä saapui työviikon jälkeen landelle, tyttö nousi huterasti seisomaan, otti kaksi pientä askelta ja muksahti polvilleen. Aivan kuin hän olisi keräillyt pari päivää kaikkia voimiaan, pohtinut koreografian tarkkaan ja pusertanut isäänsä varten ne kaksi askelta. Sen jälkeen hän on noussut monesti ylös tuetta mutta horjahtanut kumoon heti, kun on yrittänyt liikuttaa jalkojaan. Mutta ei taatusti mene enää kauan, kun täällä jo kävellään.
On muuten jotenkin ihan oudon ihmeellistä, että oma tyttäreni tekee samoja asioita, samassa iässä, samoissa paikoissa ja samoilla tavaroilla kuin minäkin aikoinaan. Tuntuu kuin katselisi omia vauvakuviaan, kun katsoo tyttöä istumassa saman ruokapöydän päässä samassa syöttötuolissa.
♥ purkaminen
Parasta leikkiä juuri nyt on ehdottomasti kaikenlainen purkaminen, levittely ja penkominen. Tyttö ei välitä tuon taivaallista, millaiset tavarat ovat kyseessä, kunhan hän saa ottaa ne pois säilytyspaikastaan. Astiakaapit ja vaatelaatikot ovat kiinnostavinta ajanvietettä. Harmi vain, että tämä purkamisvimma kohdistuu usein kosteuspyyhepakettiin, jos silmä hetkeksi välttää. Kun pohdin tytön lempipuuhia, mieleeni tuli ettei hän ole oikein koskaan innostunut niin kovasti leluista. Mikä tahansa tavara kiinnostaa, kunhan hän ei ole nähnyt sitä aiemmin. Omat lelut alkavat siis kyllästyttää todella nopeasti. Meitä värikkäiden muovikrääsälelujen karttajia usein infotaan siitä, että lapset nyt vain sattuvat tykkäämään niistä rumimmista leluista eniten. Että meidän nyt vain täytyy niellä estetiikantajumme ja hyväksyä krääsä kotiimme. Olen edelleen eri mieltä. Tyttö ei ole viihtynyt koskaan leikkimatoilla eikä ole koskaan jaksanut leikkiä kauan samalla lelulla, vaikka se olisi kuinka värikäs, äänekäs ja äidin mielestä ruma. Hän on vauvasti asti tuijotellut, ihmetellyt ja pyöritellyt käsissään milloin mitäkin tavaroita. Esimerkiksi harvinaisen tylsännäköistä mustaa rullamittanauhaa. Kunhan tavara on hänelle uusi ja ihmeellinen, on aika sama, mikä tavara on kyseessä.
♥ vesi
Tyttö on käynyt vauvauinnissa jo kuukausia, mutta vasta nyt tajunnut läiskyttelyn ja pärkyttelyn ihanuuden. Koiran vesikuppi täytyisi aina muistaa nostaa pöydälle, muutoin kaikki vedet on läiskytelty ympäri keittiötä. Tyttö on myös hoksannut, ettei nokamukista ryystettyä vettä tarvitse nielaista vaan sitä voi myös päristää suustaan ympäriinsä tai ihan vain avata suu, jolloin kaikki vedet valuvat rinnuksille. Tällä taidolla oli muun muassa mukavaa hauskuuttaa ravintolassa viereisen pöydän ihmisiä.
♥ pudottelu
Vähän samaa sarjaa purkamisen kanssa. Tämä on erityisen mukavaa, jos samalla saa äidin noukkimaan pudotetut tavarat. Esimerkiksi tutin lattialta, kun ollaan menossa nukkumaan. Myös koiraa on hauskaa hyppyyttää ympäriinsä pudottelemalla sormiruokaa lattialle. Olemme muuten huomanneet, että Dino on lihonut, koska se on syönyt tytön lattialle heittelemiä ruokia niin paljon.
Tässä kohdin muuten tieto ei lisää tuskaa vaan päinvastoin. Tahdon ahmia tietoa yksivuotiaan tunne-elämästä, jotta ymmärtäisin sellaista paremmin. Mannerheimin lastensuojeluliiton 
