Minulla on ollut vähän hankaluuksia tyttäreni nimen suhteen. Valitsimme hänelle hienon, suhteellisen harvinaisen nimen, jonka olen halunnut antaa tyttölapselleni niin kauan kuin jaksan muistaa. Tasan puoli vuotta sitten hän sai kasteessa nimensä, jonka takana seison tietysti edelleen täysin. Olemme kuitenkin reilun puoli vuotta kutsuneet tytärtämme lempinimellä, joka taas on suhteellisen tavallinen suomalaisen tytön nimi. Aluksi myös tuo lempinimi tuntui oudolta. Minusta vastasyntynyt vauva oli jotenkin niin epäinhimillinen, ettei häntä osannut kutsua millään ihmisen nimellä. Hän oli todella pitkään pelkästään vauva meidän puheessamme.
Olen välillä päättänyt, että nyt loppuu se lempinimittely, kutsumme tyttöä hänen hienolla omalla nimellään. Mutta ei, oikea nimi ei sovi suuhun sitten yhtään. Kun toistelee kymmeniä kertoja päivässä sitä lempinimeä kuukausia, on aika vaikeaa vaihtaa nimeä toiseen. Lempinimi kuulostaa sellaisen pikkuisen tytöntyllerön nimeltä, joka vauvamme on. Tiedättekö, jotkut nimet ovat lapsellisempia kuin toiset. Minun on esimerkiksi hirveän vaikeaa kuvitella Ritva-vauvaa. Tai Pirjo-vauvaa. Nuo nimet ovat suurten ikäluokkien nimiä. Vanhempien ihmisten nimiä. Tyttömme oikea nimi on minusta hyvin iätön, mutta lempinimi taas nimenomaan lapsekas, vaikka vanha onkin.
Ehkä koen myös tarvetta kutsua vauvaani hellittelynimellä, jota lempinimi kenties edustaa. Oikean nimen käyttäminen olisi jotenkin turhan virallista. Käytän ylipäätään hirvesti lempinimiä ihmisistä. Sellaisia, joita kukaan muu ei varmasti edes käytä. Johanna on Yossu, Erika on Ere. Jaakkoa en kutsu hänen oikealla nimellään oikeastaan koskaan. Hän on aina kulta, kultsi, rakas, Jakke tai jotain muuta. Dinokaan ei ole Dino, paitsi kun käskytän häntä. Hänellä jos jollain on lempinimiä. Hän on Timo, Tintti, Timpe, Timpe Salonen, Timberström…
Olen kuitenkin toiveikas, että saamme ehkä ujutettua vielä lapsemme oikean nimen puheeseen. Tätä ei ehkä moni tiedä, mutta Erika-siskonihan oli vuosia syntymänsä jälkeen Lilli. Äiti alkoi kuitenkin määrätietoisesti haudata lempinimeä, kun neuvolan kasvukäyrät lupailivat tytöstä reilusti yli 180-senttistä. Hän ei halunnut, että ihmiset irvailisivat myöhemmin selvästi keskivertoa pidemmälle tytölle nimestä, joka viittaa nimenomaan pieneen ihmiseen.
Mites muilla? Onko lempinimi syrjäyttänyt oikean nimen? Onko mahdollista, että oikeaa nimeä voi alkaa käyttää hyvällä menestyksellä vielä myöhemmin?
Meillä ei lempinimeä ole pojalle, siis suoraan pojan oikeasta nimestä. Toki hellittely lempinimiä on varmaan miljoona 😉 pikku-cheek, dino, höneli ukko, yms yms. Ja minua ärsyttää suuresti kun joku yrittää vääntää nimelle lempinimen tai lisää nimen loppuun yhden kirjaimen jolloin nimi on ”helpompi”
lausua. Kun poika ei ollut vielä maailmassa, puhuin hänestä vauvana. En vaan pystynyt kutsumaan häntä tulevalla nimellään vaikka nimi oli valmiina ja lähes 100% varma. Ihan suututti kun joku puhui vauvasta hänen nimellään. Todella hassua.
Mutta siis samaa kokemusta kuin teillä ei ole. Tuntuu, että nämä nimiasiat on aika herkkiä juttuja.
Ensimmäistä kertaa kuulen jollain olleen samoja mietteitä tästä asiasta. Huojentavaa huomata, etten ole ainoa. Minulla meni tosi pitkään, ennen kuin tuntui luontevalta käyttää lapsesta hänen etunimeään. Käytin sitä oikeastaan vain ”pakon edessä”, yleensä viittasin lapseen vauvana, tyttönä tms. Vika ei ollut nimessä, vauva vaan oli niin vauva. Vasta kun hän rupesi kunnolla näyttämään omaa persoonaansa 8-9 kk iässä, hän muuttui tavallaan ihmiseksi, ja silloin nimen käyttäminen ei tuntunut enää tyhmältä. Nyt 1-vuotiaan kohdalla nimen käyttäminen on suorastaan tarpeellista. Hänhän tuntee oman nimensä, ymmärtää, kun hänelle puhutaan, ja tulee luokse, kun pyydetään (jos ei ole parempaa tekemistä), kuten kuka tahansa muu ihminen.
Me valitsemme pojallemme nimen osittain sen takia, ettei siitä saa kunnolla väännettyä lempinimeä, jolloin tulee käytettyä oikeaa nimeä. Toki meillä on pojalle lempinimiä, mutta ne on tyyliin ”mussukka”, ”höpönassu” jne. eikä nimeen pohjautuvia. Joskus tulee käytettyä raskausajan ”työnimeä” (esim. Papu) pojasta mutta se on jäänyt vähemmälle 🙂
Meidän pojalla ei ole lempinimeä. Enkä tykkäisi yhtään jos joku kutsuisi häntä jollakin muulla kuin hänen oikealla nimellään. Tiedän olevan mahdollista, että tulevaisuudessa joskus kaverit saattavat lyhentää tai keksiä hänelle lempinimen mutta itselleni tuntuu tällä hetkellä tärkeältä kutsua poikaa hänen oikealla nimellä, onhan me itse valittu hänelle harvinaisempi ja kaunis etunimi, josta tykkään juuri nimen oikeassa muodossa. Nimi on kirjoitusasultaan mielestäni hyvinkin suomalainen, mutta silti on joitakin harvoja ihmisiä, jotka kangertelevat nimeä taivuttaessa. Nimi on myös niin kantajansa näköinen, ettei itsellä ole ollenkaan tullut mieleen, etteikö nimi olisi tarpeeksi ’lapsekas’ kutsuttavaksi pienestä vauvasta asti 🙂 Jo nimeä miettiessäni koin itselleni tärkeäksi miettiä sellainen nimi josta ei heti väännetä lempinimeä. Valitsemamme nimi on suht pitkä, mutta onneksi kaikki läheiset ovat kutsuneet siitä huolimatta poikaa oikealla nimellä lyhentämättömänä. itselläni on myös suht harvinainen ja pitkä nimi ja ajoittain ’kärsin’ siitä, etteivät kaikki tiedä oikeaa nimeäni kun minua on lähes aina kutsuttu lempinimellä, josta ei kyllä hevillä arvaa oikeaa nimeäni ja varsinkin se, että lempinimiä on ollut useampia ja eri ihmiset tuntevat minut eri nimillä, se häiritsee. Mainittakoon, että lempinimiäni en ole itse keksinyt. Nyt aikuisena esittelenkin AINA itseni oikella nimellä uusille ihmisille.
Lisättäköön että kutsumme kyllä poikaamme hellitellen myös muilla sanoilla esim rakas, kulta, poju, jätkä mutta nimellä kutsuttaessa aina oikealla nimellä. 🙂
Mä työskentelen lasten kanssa, ja joka porukassa on aina näitä, joilla papereissa lukee nimi, jota sitten ei oikeasti käytetäkään. Tai yhdysnimi, josta täytyy aina varmistaa kutsumanimi. Mutta ei se mitään haittaa. 🙂 Oikeastihan se tarkoittaa, että on vain enemmän valinnanvaraa: lempinimi voi muotoutua jopa viralliseksi nimeksi, vaikka toisaalta uskon, että vaikkei sitä oikeaa nimeä paljoa käytettäisikään, se halutaan ylpeydestä pitää. Varsinkin, jos on erikoisempi. 🙂 Ja toisaalta moni lapsi myös itse ilmoittaa jossain vaiheessa, että olen tästä lähtien *se virallinen nimi*.
Meilläkin lapsia kutsutaan paljon lempinimillä. Ristiriitaa ei kuitenkaan oo tullut, kun ne lempinimet on vaihtuvia ja lisäksi ”epänimiä”, kuten Aapinen, Miuku, Maisku, Eikku, Dooris, El Eikkudor jne. ;D
Tohon Lilli -tarinaan pakko vielä jatkaa: oisin halunnut kolmannellemme nimeksi Taini (lapsuuden satukirjan mukaan. Alkuperäisteoksessa nimi oli Tiny). Meidän ekat lapset on olleet tosi minikokoisia, mutta tämä kolmas onkin pluskäyrien yläpäässä, nyt kahdeksankuisena jo kymmenkiloinen. Että tosi ”tiny”. Onneksi mies ei kelpuuttanut tuota nimiehdotusta. ;D
Ai niin, piti vielä sanoa, että ekaa vauvaa oli aikanaan tosi vaikea alkaa kutsua nimellään. Äitiystävä huomautti mulle, että ”puhu siitä nimellä”, kun sanoin vain ”se” tai ”vauva”. Hänellä oli ollut sama ongelma, joten oli oikeutettu neuvomaan. 😉 Mutta totta oli, että olin arka käyttämään nimeä. Ja mulla se vaikeus liittyi johonkin yleiseen epävarmuuteen itseni suhteen. Tai jotenkin muistan nolostelleeni, että tämmöisen nimen me nyt valitsimme, ja mitäköhän muutkin siitä ajattelee. Vaikka seisoinkin jo silloin täysin nimen takana, eikä se edes ollut mikään erikoinen ja ”jännitettävä” nimi. 🙂
Seuraavien lasten kanssa pakotin oikean nimen sanavarastooni heti, ettei samaa ”ongelmaa” ehtinyt tulla.
Tiedän muuten vauvan, jota kutsutaan lähes pelkästään lempinimellä, ja virallista kutsumanimeä on vuoden maistelun jälkeen vaihdettu (eli kahta virallisista etunimistä vuorollaan on pidetty kutsumanimenä). Eli ei se päättäminen aina ole ihan helppoa. 🙂
Sama ongelma meilläkin. Aluksi vauvaa kutsui vauvaksi ja sitten kun nimi päätettiin, tyttöä rupesi kutsumaan lempinimellä mikä oli johdettu oikeasta nimestä. Se on jäänyt päälle ja pitää ihan pinnistellä että sanoisi tytön oman nimen. Tämä lempinimi vielä on enemmän pojan lempinimi, niin kun on meillä tyttölapsesta kyse, tuntuu se hassulta. Nyt tututkin kutsuvat tyttöä jo tällä lempinimellä. Ehkä sitten kun lapsi oppii enemmän yhdistämään itsensä nimeen, sitä oppisi käyttämään. Toisaalta itsellänikin on lempinimi ja se on ihan kiva, että tutut kutsuvat sillä nimellä.
Mua kutsuttiin kolmevuotiaaksi oikealla nimelläni. Isomummuni antoi lempinimeksi ’Puppe’ ja sillä nimellä minua kutsuu… oikeastaan aivan kaikki – jopa töissä useimmat asiakkaat ymmärtävät, kun kollegani puhuu Pupesta, että kuka mitä ja missä 🙂 Olisi todella outoa, jos läheiset ihmiset alkaisivat kutsumaan minua oikealla nimelläni. Tykkään oikeasta nimestäni toki, se on kaunis, ajaton ja kansainvälinenkin.
En halua paljastaa poikani oikeaa nimeä, mutta hyvin usein tulee puhuttua ’Ellusta’. Hänen pituusennusteensa huitelee 185-192 cm välissä, joten olisihan se aika hupaisaa, jos lempinimi Ellu vakiintuisi ystävien ja sukulaisten käyttöönkin, hehe. Ehkä jossain vaiheessa lempinimittely jää pois, ehkä kouluikäisenä (?) viimeistään, kun pääasiassa käytämme kyllä pojan oikeaa nimeä.
Oma neuvoni on, että tytön nimi käyttöön vaan, niin kyllä se siitä luonnistuu. Pääasiassa tuollaiset asiat kuuluvat niihin, mihin itse on itsensä totuttanut. Lapsen äitinä sinulla on suuri vaikutus myös ympärillä oleviin ihmisiin ja kun itse alat sitä nimeä käyttämään, mitä haluat käytettävän, ihmiset (myös ne läheisetkin) alkavat käyttämään sitä. Voittehan tekin käyttää molempia… Rakkaalla kun tuppaa yleensä olemaan monta nimeä 🙂
Haa,olenkin juuri miettinyt samaista aihetta.Meillä kun on 6kk vanha tyttö jolle annoimme kauniin ja hieman harvinaisemman nimen suvustani.
Jostain syystä olemme mieheni kanssa kuitenkin tottuneet kutsumaan tyttöä lempinimellä joka kyllä muistuttaa oikeaa nimeä.Tämä lempinimi sattuukin olemaan juuri Lilli.
Sopiihan tuollainen lempinimi pienelle tytöntyllerölle mutta pelkään ettei kaunis oikea nimi pääse käyttöön lainkaan.Olen yrittänyt käyttää oikeaa nimeä mutta se tuntuu hämmentävän viralliselta,vielä ainakin.Ehkä kun tyttömme on vanhempi osaamme käyttää oikeaa nimeä?
Toisaalta suvussani on monta ihmistä joita kutsutaan vieläkin perhepiirissä lapsuuden lempinimellä,joten mikäs siinäkään.Onhan Lilli lempinimenä vähän parempi vaihtoehto kuin ensimmäinen lempinimi tytöllemme;Tissiposki.
Ensimmäistä lasta kutsuttiin heti synnäriltä asti etunimellään, mut toinen lapsi oli vauva ristiäisiin asti ja vielä senkin jälkeen. Vaikka hänen nimi oli molempien mielestä ihana, niin mulla oli hirvee nimimorkkis muutaman kuukauden ajan ristiäisistä. Nyt onneks nimi on jo tuttu ja sitä käytetään hyvillä mielin. Yritän välillä käyttää lempinimiä, mut mun mies kieltää välittömästi niitä käyttämästä. Ainoa lempinimi, jota saa käyttää, on se jolla lapsi kutsui itseään puhumaan opetellessaan. Mut pääsääntöisesti molempia kutsutaan ihan oikeilla nimillään. Poislukien tietysti hellittelynimet, kuten kulta, mussukka jne..
Oikea nimeni on Johanna, mutta mua kutsuttiin Nannaksi vuosikausia. Vasta kun menin kouluun ja luokkakaverit alkoi kutsua lempinimillä alkoi Nanna -nimi kuolla. Tosin osa suvusta ja perheestä vieläkin kutsuu mua sillä nimellä, ja tykkään kauheesti että on lempinimi – joku muukin kun perinteisin Jossu.
Meillä melkein sama! Eli kutsutaan poikaa lempinimellä, tosin oikeastaan vaan perheen sisällä, eikä lempinimi ole mikään ”oikea” nimi, mutta kuitenkin! Mietinkin joskus, että oppiikohan ollenkaan omaa oikeass nimeään?! 😀 Oon monesti miettinyt, että pitäisi tsempata ja alkaa käyttää enemmän vaan pojan omaa nimeä (joka on vielä lyhyt ja ”helppo” – lempinimi on pidempi kuin oikea nimi! :D). Toisaalta varsinkin mies on kova käyttämään lempinimiä ja kutsuu minuakin lempinimellä, vaikka nimeni on kolmekirjaiminen.
Meillä oli pitkään tytöt A ja B – nimittäin monikkoseurannassa lapset erotellaan A,B,C jne. Ajattelin että ei varmaan koskaan tunnu luontevalta käyttää nimiä, mutta kyllä se pikkuhiljaa sitten alkoi sujumaan. Meidän tytöillä ei ole lempinimiä, mutta hellittelynimiä kyllä 🙂
Itse huomaan esitteleväni itseni useimmiten lempinimellä, harvemmin oikealla. Varsinkin nykyään, kun koko nimeni on sellainen hirviö, että joutuu tavaamaan moneen kertaan 😀
Meillä taas pojalla (8,5kk) on harvinainen nimi, jolla häntä kyllä usein kutsummekin ja on ihan nimensä näköinen. Lempinimiäkin toki löytyy iso kasa ja niitäkin käytetään 🙂 Mulla se ongelma liittyy taas tuohon nimen harvinaisuuteen, en nimittäin millään haluaisi, että nimi alkaa yleistymään. Välillä tuntuu, että varjelen sitä kuin suurintakin liikesalaisuutta, hah! 😀 Huomaan automaattisesti myös välttäväni oikean nimen käyttöä perhekerhoissa tai julkisilla paikoilla, ja kutsun poikaa vain lempinimellään. En ole koskaan kertonut poikamme nimeä facebookin ryhmissä tai muualla netissä; googleosumat pysykööt mahdollisimman minimissä. ;D
Meidän kuopus on nyt vasta vajaa nelikuinen, joten en ole vielä onnistunut kehittämään sen suurempaa nimistressiä (en epäile, etteikö senkin aika vielä koittaisi). Vaan voin jo nyt todeta, että toivon todella, että onnistunut hautaamaan ne kaksi lempinimeä, joilla Reinellea tällä hetkellä paljon – erityisesti sukulaisten toimesta – kutsutaan: Reiska ja Raineri. *Tähän silmänsä peittävä apina-emoji*
Valittiin pojalle vähän harvinaisempi kolmitavuinen nimi. No, jotenkin tämän musta edelleen aivan ihanan nimen käyttö on jäänyt, vika tavu on mystisesti hävinnyt puheessa ja tilalla on paaljon yleisempi kaksitavuinen nimi, jolla esitellään lapsi uusillekin ihmisille. Esimerkiksi kerhon seinällä ”nimikukassa” lukee koko etunimi, mutta kaikki kerhotädeistä alkaen kutsuvat lasta vaan kahden tavun versiolla. 😀 olen ihan tietoisesti yrittänyt lisätä pidemmän nimen käyttöä (muutakin kuin komentaesssa…), että 2v edes muistaisi ”oikean version” olemassaolon.