Neuvolahoitajamme kysyi muutama kuukausi sitten meiltä, että mites parisuhde. Aloimme jutella siitä, miksi vauvavuosi erottaa pareja. Minusta sitä on aina ollut vaikea ymmärtää. Vauvavuosi voi olla rankka tai hirveän rankka. Tuntuisi aivan vihoviimeiseltä, että kaiken sen elämänmuutosshokin lisäksi vielä tulisi avioero. Se olisi oikeasti niin kauheaa, että miten sellaisesta edes selviäisi, mietin. Neuvolahoitaja selitti eroja sillä, että usein niin suuri elämänmuutos tuo ihmisestä esiin aivan uusia piirteitä. Huonojakin. Etenkin huonoja ainakin siinä vaiheessa, jos nukkuu monta kuukautta tunnin pätkissä. Monen suusta olenkin kuullut, että ero vauvavuonna pitäisi kieltää lailla. Se on nimittäin vuosi, jolloin ei oikein voi luottaa omiin oloihinsa eikä siis kannattane tehdä mitään kauhean radikaaleja muutoksia elämässään. Tajuan tämän, sillä olen välillä itsekin ollut aivan ihme tiloissa ja tunnin päästä toisissa. Toisena päivänä olen hirveän ahdistunut jostakin asiasta ja toisena mietin, että mitähän sekin oikein oli, eihän tässä nyt ole mitään hätää.
Olemme mekin Jaakon kanssa vääntäneet ihan todella välillä. Se lienee väistämätöntä muutenkin ja erityisesti minun kanssani. Olen niin temperamenttinen tulistuja, ettei kanssani asuva ihminen voi mitenkään välttyä yhteenotoilta. Jaakko taas on aivan lehmänhermoinen viilipytty eikä varmaan tappelisi koskaan (paitsi kaukalossa?) ellei olisi mennyt naimisiin juuri minun kanssani. Kun tähän sisälläni leimahtelevaan liekkiin vielä heittää päälle vähän hormonimuutoksia ja väsymystä niin varsinainen kokko on valmis. Mutta ero. Se olisi aivan viimeisenä mielessä.
Olen pannut merkille, että pikkuvauva-aina yksinäisyys sai aivan uuden merkityksen. Huomasin, etten koskaan ole ollut niin yksin kuin vastasyntyneen kanssa. Konkreettisesti yksin ollessani en siis ole ollut niin yksinäinen kuin vauvan kanssa kaksin. Kaipasin valtavasti toista aikuista ihmistä vierelleni, kun hoidin vauvaa. Siksi siis Jaakon työ- ja treeni-/peliajat tuntuivat ikäviltä. Olisin toki voinut hyrrätä jatkuvasti jossakin muskareissa, vauvajumpissa ja niin edelleen, mutta olin toisaalta sellaiseenkin jotenkin jaksamaton. Ja toisaalta kaipasin eniten seuraa juuri Jaakolta ja perheenjäseniltä. Siksi voin ymmärtää vain vaivoin, että joku pari päättää erota juuri vauvavuoden aikana. Silloinhan sitä vasta yksin olisi.
Nyt kun tyttö on isompi enkä tunne enää itseäni yksinäiseksi hänen seurassaan (sillä hänhän on ihan loistavaa seuraa useimmiten, voisin katsoa hänen puuhiaan tuntikaupalla) aloin miettiä eroa toiseltakin kantilta: kuinka koskaan, ikinä voisin olla hänestä vuoroviikoin erossa. En keksi kauheasti masentavampia ajatuksia kuin se, että antaisin hänet viikoksi pois. Johonkin muualle asumaan. Että en näkisi häntä joka päivä. En tietenkään haluaisi olla Jaakostakaan erossa! Mutta ajatus siitä, että antaisin lapseni viikoksi pois, tuntuu aivan fyysisenä pahana olona.
Hesarin haastatteleman perhetutkimuksen professori Kimmo Jokisen mukaan oman ajan puute ja pettymys vauva-arkeen ajavat pikkulasten vanhemmat eroon. Voin uskoa, että tämä analyysi pitää paikkansa suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Pitäisi ehtiä tehdä ja saada ihan kaikki. Pitää saada loistokas ura, huikea parisuhde, tiptop-koti, terveellinen ruoka, megaupea kroppa ja toki myös hieno suhde lapseen/lapsiin. Sitten ahdistaa, kun ei voikaan saada ihan kaikkea. En ole varma, kuinka se ero auttaa tässä sopassa, mutta arvatenkin moni uskoo niin. Tai sitten ajaudutaan riittämättömyyden tuskissa vain yksinkertaisesti niin pitkälle, ettei keksitä muuta ratkaisua.
Juttelimme aiheesta Jaakon kanssa ja hän ehdotti, että vauva-arki saattaa ahdistaa nykyaikana vielä moninkertaisesti enemmän, koska sosiaalinen media. Vaihdat kakkavaippaa ja kannat huutavaa lasta kuukausien unettomuuden tuomien silmäpussien viistäessä maata. Sitten työkaveri postaa Facebookiin kuvan golf-lomalta Thaimaassa. Näkyy vähän merta, aurinkoa ja oluttuoppi. Jaakko saattaa toisinaan haaveilla golf-lomalle, mutta en tunnista itseäni tästä skenaariosta. Väitän, etten ole juurikaan tuntenut kateutta vauvavuoden aikana. En haikaile vapauden perään, sillä tiedän, että senkin aika tulee vielä. Sain lähes 30 vuotta tehdä suurin piirtein mitä milloinkin huvitti, joten voin mielihyvin mennä muutaman vuoden lapsen ehdoilla. Ennen kuin edes huomaan, lapseni hinkuu yökylään mummolaan. Sitten se jo hengailee kavereiden kanssa eikä äidin seura edes kiinnosta. Siihen ei mene kauan. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät ajankulun raakuuden. Tuo pikkuvauva on kohta jo iso tyttö. Tuntuisi kauhealta ajatella myöhemmin, etten nauttinut siitä lyhyestä hetkestä, kun lapseni oli pieni, vaan kirosin niitä kakkavaippoja golfin pelaamisesta haaveillen.
En vihjaa olevani mikään täydellinen äiti, joka ei kaikessa erinomaisuudessaan osaa edes kateutta tuntea. Osaan minä: olen huomannut välillä kadehtivani ihmisiä, jotka ovat vastuussa vain itsestään. Välillä tekisin mitä tahansa, että voisin rötköttää sohvalla ajattelematta mitään ja olematta vastuussa mistään. Tietyllä tavalla olen nimittäin vastuussa toisesta ihmisestä koko elämäni. En samalla tavalla vuosien päästä, mutta siitä huolesta oman lapsen turvallisuutta ja pärjäämistä kohtaan en saa koskaan lomaa. Se on ollut välillä musertavaa. Mutta uskon, että siihen vastuun tunteeseen yksinkertaisesti tottuu.
Ajatus lähti rönsyilemään, mutta summa summarum. Ajatus avioerosta aivan kylmää. Toivon niin kovasti, että pysyisimme ydinperheenä koko elämämme. Onnellisena sellaisena tietysti. Varmasti monet muutkin toivovat, mutta ero tulee silti. Eikö suhdetta jakseta/muisteta/haluta hoitaa? Loppuuko rakkaus vain jotenkin mystisesti? Joskus rakkaus ei välttämättä edes yksinkertaisesti riitä, jos jotakin tarpeeksi kamalaa tapahtuu. Ollaanko alun perinkin oltu ihan vääränlainen pari? Haluaisin sanoa omaan kokemukseen vedoten, että sen vain tietää, kun on oikean ihmisen kanssa. Mutta ei se ehkä kaikkien kohdalla mene niinkään. Mitenhän sen koko elämän mittaisen parisuhteen ja onnellisen perhe-elämän voisi varmistaa? Ei varmasti mitenkään.
Olisi mielenkiintoista lukea kokemuksia aiheesta! Miksi vauva- tai pikkulapsiarki erottaa pareja? Kerro omista tunteista vaikka anonyymisti.
Kuvat Veera Korhonen
Tosi hyvä kirjotus! Osuit NIIN naulan kantaan tossa yksinäisyysasiassa! Et usko, kuinka helpottavaa on lukea, että joku muukin on samaa mieltä! Koskaan elämässäni en ole tuntenut itseäni myöskään niin yksinäiseksi kuin vastasyntyneen kanssa. Se oli todella pelottavaa ja ahdistavaa ja luulisin, että olin hieman masentunutkin sen tunteen taakan takia. Se on todella pelottava tunne, kun tiedät, että vain sinä voit auttaa sitä pientä itkevää nyyttiä. Meillä poika oli vielä varsin itkuinen ekat kolme kuukautta ja välillä musta tuntui kuin joku musta aukko olisi imaissut. Välillä oli pakko antaa poika hetkeksi jollekin muulle hoitoon (yleensä isälle), että pääsi vaikka ulos kävelyllä puoleksi tunniksi, mutta tuntui, etten pystynyt edes rentoutumaan kun tiesin, että takaisin on mentävä ja, että luultavasti vauva on huutanut koko sen ajan kun olen ollut pois. Vaikka mie osallistui paljo ja hoisi vauvaa kiitettävästi, väitän, ettei miehet voi koskaan täysin ymmärtää, miltä äidistä tuntuu. Tavallaan oli sellainen olo, että kukaan ei voinut auttaa minua. Se on todella yksinäinen ja kauhistuttava ajatus. Ja sitten kun uutena äitinä ei vielä tajua, että hei, se vaihe ei kestä kuin hetken. Jotenkin kuvittelin, että tälläistä tää nyt on loppuelämän ja mietin miten ihmeessä selviän. Jossain 3-4 kuukauden tienoilla alkoi helpottamaan jo kovasti nyt kun poika 8kk, on meno muuttunut aivan täsyin tuosta alusta! Poitsu on huippua seuraa ja jaksaa hyvin jo omissakin leikeissä, ettei tarvitse koko ajan kantaa.
Mutta siis vielä tuohon parisuhdeasiaan: meilläkään ei kyllä kertaakaan ole edes mielessä käynyt ero! Vaikka vauva tosiaan ei ollut aluksi ihan helpoin tapaus. Mielestäni me ollaan kuitenkin huippuhyvä tiimi miehen kanssa ja on järjestetty niin, että molemmat saa omaa aikaa ja päästään myös kahdestaan välillä ulos (kiitos paikkakunnalla asuvien isovanhempien). Mielestäni meidän parisuhde on lujittunut ja ollaan onnellisia siitä, että saadan olla perhe! Tulipa pitkä sepostus. 😀
Nyt kerron oman kokemukseni. Kaikki ei ole niin mustavalkoista, kuin ehkä tekstistäsi saa kuvitelman. Minullakin oli tuo kuvitelma, unelma, että asia olisi mennyt noin, mutta ei se mennyt – enkä voinut yksin pitää puljua pystyssä.
Ajattelin vauvavuotena samalla tavalla, että silloin ei erota. En eronnut, mutta olisi pitänyt. En tosiaan olisi ollut niin yksin, kuin olin. Erosin poikani isästä, kun poika oli 2,5-vuotias.
Raskausaikana elelin hormonihuuruissani onnellisesti, että tästä tulee ihanaa. Olihan meillä talokin rakennuksen alla ja kaikki tuleva oli ihanaa. Varauduin myös siihen, että ei olisi ja ajattelin myös realistisesti. Luin, että isät eivät välttämättä tajua raskautta, tulevaa lasta, jne niin konkreettisesti, kuin äiti. Hyväksyin asian ja annoin aikaa.
Rakensimme talon ”metsän keskelle”. Lähimpään kauppaan oli 10 km matkaa ja lähimmän perheenjäseneni luokse oli 50 km matkaa. Kaikkihan oli hyvin, miksi en olisi.
Totuus iski vasten kasvoja, kun mieheni huonot piirteen tekivät enemmän tilaa, kuin hyvät. Olin todella yksin ja katkeroiduin. Riitelimme paljon. Mies meni menojaan milloin missäkin – tietysti töissä myös -, minä hoidin kodin, raha-asiat, laskut, kela-asiat, ruoan ja lapsen, ja sain osakseni nalkutusta, kun en ollut tehnyt sitä ja tätä. Arvostusta ei riittänyt muille, kuin itselleen – minähän olin vain kotona, miten voisin mitenkään olla väsynyt tai tylsistynyt. En saanut omaa aikaa. En päässyt kaupassakaan yksin käymään, aina piti ottaa lapsi mukaan – aina. Kyse ei ollut isän epävarmuudesta hoitaa lasta, vaan yksinkertaisesti siitä, että ei kamalasti kiinnostanut.
Kun poika oli 1,5-vuotias, menin töihin – ja hoidin vieläkin kodin, raha-asiat, laskut, kela-asiat, ruoan ja lapsen aivan yksin kokopäivätyön lisäksi. Pojalle vielä todettiin astma ja siihen liittyi paljon sairaalassa yöpymisiä, lääkkeitä ja jatkuvaa vahtimista ja huolta. Paloin loppuun lapsen ollessa reilu 2-vuotias. En osannut muuta, kuin ahdistua, itkeä, olla turta. Olin todella katkera. Eihän sen niin pitänyt mennä.
Lapsen ollessa 2,5-vuotias erosin, annoin oman osuuteni talosta miehelle ja hankin oman asunnon. Ensimmäistä kertaa tunsin, että voin hengittää. Ajatuksena oli, että kun joka tapauksessa hoidan kaiken yksin, miksi en olisi yksin. Suhde toi paljon stressiä, huolta ja surua.
Nyt olen uudessa suhteessa ja meillä on uusperhe. Erosta on 2,5-vuotta. Kannan tietysti mukanani koko ajan sitä, että mursin itseni takia pienen pojan perheen ja ”ehjän kodin”, mutta nykyinen mieheni taas on opettanut, minkälainen olo suhteessa tulisi olla – tämä on hyvä esimerkki myös pojalleni.
Kiitos kun jaoit tarinasi! En missään nimessä tarkoittanut, ettei kannattaisi/saisi erota, jos asiat ovat todella huonolla tolalla ja korjaamattomissa. En todella ole sen kannalla, että onnettomien ihmisten kannattaisi pysytellä väkisin yhdessä lapsen/lasten vuoksi. Sinun tilanteesi kuulostaa siltä, että teit aivan oikean ratkaisun! Mahtavaa kuulla, että olet löytänyt uuden, toimivan suhteen ja elämä uusperheessä on mallillaan. Olet täysin oikeassa siinä, että onnellinen uusi suhde on hyvä ja ainoa oikea esimerkki myös lapselle!
Arvaappa mitä, enpä huomannut tuota sinun lopputekstiäsi 🙁 Pahoittelut.
Olen sitä mieltä, että loppupeleissä ei muisteta hoitaa sitä parisuhdetta ja ei tajuta syystä tai toisesta huomioida toista osapuolta.
Ymmärrän näkemyksesi aivan täysin siitä, että sinulle ei tulisi ero missään tapauksessa edes mieleen ja ymmärrän kysymyksesi, että miksi tulisi 🙂 Se kertoo, että teillä on hyvä olla toistenne kanssa ylä- ja alamäissä. Se jos mikä, on vaalimisen arvoista – ja sitä muuten Sipekin tulee vaalimaan omassa elämässään 🙂
Hyvä kirjoitus. Oikeastaan ihan samat ajatukset on ollut itselläni.
Meillä olisi varmasti se neljäskin lapsi, jos ei tuota vauvavuotta olisi. Ei niissä vauvoista mitään, mutta se kokonaisuus. Raskausvuosikin on ollut aina raskas, kerta kerralta vaativampi, ja vauvavuodet meillä on poikkeuksetta nukuttu joko huonosti tai sitten erittäin huonosti.
Kotiin ”kiikkiin” jääneen rouvan elinpiiri on kaventunut (kahdeksan vuotta kotona) ja toisaalta herran elämään ei lasten syntyminen meillä juuri niin vaikuttanut.
No yhdessä selvittiin, onneksi.
***
Perheitä ja vauvavuosia on monenlaisia. Toiset vauvat tulevat tehtyinä ja toivottuina, toiset enemmän tai vähemmän yllättäen. Vanhemmilla pinnalle nousee ihan uudella tavalla käsiteltäväksi myös omia lapsuuden kokemuksia ja lapsuudenperheen tapoja ja arvoja
– sellaisia, joihin ei ennen niin oltu kiinnitetty huomiota.
Taloudellinen tilannekin voi kiristää. Ei ihan helppoa.
Ja jos toinen vielä hämmennyksissään eksyy vaikka väärää sänkyyn, löytyy vauvavuodelle paineita ja painolastia melkoisesti ja etsimättä.
***
Yksinäisyys ja tietynlainen tasa-arvon kaipuu, voimien äärilleen venyttäminen ja loputtomat ”vaiheet”.
Ilman ihanaa ystävääni en olisi vuosista selvinnyt!
Kiitos tästä postauksesta! Niin kuin ensimmäinen kommentoija jo sanoikin,nuo tunteet yksinäisyydestä olisivat voineet olla omasta suustani. Kaikki se uuden äidin epävarmuus ja tietoisuus siitä että tosiaan on yksin vastuussa siitä pienestä tuntui välillä ylivoimaiselta, ja sitä tunnemyrskyä en todellakaan osannut odottaa. Mieheni on ollut aivan upea isä meidän nyt 7kk vanhalle pojallemme, ja siksi juuri tunnen itseni aivan kamalaksi ihmiseksi kun väsyneenä suusta tulee välillä mitä sylki sinne tuo. Ja vaikka hän ei ole edes vaatinut itselleen juuri vapaa-aikaa,huomaan olevani välillä katkera niistä vähistäkin menoista ja jopa töistä! Ainakin meidän tapauksessa keskinäinen kommunikaatio on ollut se tärkeä asia vauvavuonna(kin). Vaikka tilanne tulehtuu aina välillä,molemmat osaavat pyytää anteeksi eikä asioita jätetä selvittämättä. Olen myös yrittänyt aina selittää puolisolle
ääneen omia tuntemuksiani,vaikka kuinka hormoneista johtuisivatkin…!
Tuo yksinäisyys yllätti minutkin. En ole mitenkään sosiaalinen ihminen ja olen aina nauttinut yksinolosta, mutta vauvan synnyttyä se ahdisti. Varmaan mukana oli baby bluesia ja itkuinen vauva. Mies kyllä auttoi, en voi valittaa. Ajan kanssa helpotti, nyt vauva reilu 7 kk ja alan jo nauttia kotona olemista, väsymys painaa ja en jaksa hirveästi puuhailla ylimääräisiä, siis normaaleiden kotitöiden lisäksi. Perhekerhossa yritin käydä, mutta ei se oikein innosta, ehkä kun vauva kasvaa enemmän. Töihinkin palaan jo syksyllä, joten ei tässä enää edes montaa kuukautta ole tätä kotona olemista. Yksinäisyys ja ahdistuksen tunteet yllättivät, koska vauva oli toivottu ja antoi odottaa itseään tovin, jotenkin tuntui ettei saanut tuntea ahdistusta ja yksinäisyyttä, kun lapsi oli tekemällä tehty. Mutta nyt menee hyvin ja parisuhteessa menee mielestäni myös hyvin.
Kiitos tästä virtuaalisesta vertaistuesta – en ole yksin ajatusteni kanssa. Tuo yksinäisyyden tunne on ollut tähän mennessä suurimpia yllättäjiä 4 kuukautta kestäneessä vauva-arjessa. Olen aina osannut olla myös yksin, mutta tämä on niin erilaista.. Ja se on ollut itselleni vaikea paikka ja hankala asia käsitellä. Etenkin kun mieheni kanssa nämä tarpeet ei oikein kohtaa. Minä kaipaan kipeästi hänen seuraansa ja hän taas selkeästi enemmän sitä kuuluisaa ”omaa aikaa”. Itse en vielä tunnista niinkään sitä oman ajan tarvetta, tai ainakaan mitään _yksinäistä_ omaa aikaa 😀 mutta tämä asia on saanut meitä välillä pienelle törmäyskurssille, kun ei ihan ymmärretä toista tai toisen tarpeita. Ja mies ei varmasti millään osaa samaistua tuohon yksinäisyden tunteeseen tai ymmärrä ihan täysin miten sellainen tunne voi olla pinnassa. Ja mlten hän voisikaan täysin ymmärtää. Harmittaa tosiaan välillä hänen päiväunet, harrastukset, ym kun tuntuu että itse on vauvan kanssa niin paljon yksin. Ja toki kerhoissa voisi ravata mutta ei niissäkään voi joka päivä istua; pitää pystyä ja osata olla myös kotona. Mutta toivon mukaan ymmärtäisimme toisiamme jatkossa paremmin.
Toinen yllättäjä on juuri tuo vastuun tunne. Tottakai tiesin että lapsen mukana tulee suuri vastuu hänestä, mutta se 24/7 valmiustilassa oleminen on välillä, noh niinkuin itsekin sanoit, musertavaa. Vaikka olisin hetken poissakin niin se vastuun tunne ei häviä ikinä.
Tässä on kyllä oltu todella, jopa liiankin, suurien tunteiden äärellä viimeiset 4kk. Syytän pitkälti hormoneja. Tavallaan ymmärrän miksi erot on yleisiä; ehkä ihmisillä ei ole työkaluja/energiaa tms selvitä vauva-ajan tunnemyrskyistä ja loppupeleissä ollaan ajauduttu täysin erilleen. Hartaasti toivon ettei meille käy niin, ja toivomisen lisäksi teen myös töitä sen eteen.
Tulin tästä kirjoituksesta jotenkin lähinnä surulliseksi.Onneksi teillä on vauvavuosi ollut helpompi ja olette saaneet hoidettua myös parisuhdetta.
Itsellä ero miehestä oli hyvinkin lähellä puoli vuotta sitten lapsen ollessa 2v.Takana raskas vauvavuosi (koliikki,refluksi,allergiaa,huonosti sekä päivällä että yöllä nukkuva vauva) jolloin lähes poltin itseni loppuun.Olin lähes 24/7 yksin vastuussa lapsesta.En ole eläissäni ennen sitä tuntenut itseäni niin yksinäiseksi.Nyt kun lapsi on kasvanut ja elämä helpottanut monelta osin ja aikaa olisi parisuhteellekin enemmän,on ehtinyt myös miettiä kaikenlaista.Jopa sitä eroa.Käydään perheterapeutilla mutta ei olla kyllä lähelläkään selviä vesiä vielä.Olen myös sitä mieltä että lapsi ei saa olla ainoa syy olla yhdessä.Näin meillä kuitenkin tällä hetkellä valitettavasti on.En tiedä miten parisuhteen käy,toivon tietysti että mennään parempaan suuntaan mutta aika näyttää.Monesti olen miettinyt olisiko tilanne toinen jos meillä olisi ollut ns.helpompi vauva.Sitä en tietenkään saa tietää..
Mun mielestä lapsi taas on todella hyvä syy olla yhdessä. Kunhan se ei aina ja jatkuvasti ole ainoa syy pysyä yhdessä. Mut väliaikaisesti – kyllä, todellakin! Ja lapsi on myös tosi hyvä syy siihen että yrittää kaikkensa, niin ku teki ootte tehny menemällä terapiaan jne. Lapsi kyllä ainakin itsellä nostaa erokynnystä potenssiin miljoona. Kun omassa parisuhteessa on peruspalikat kunnossa (kunnioitus, tasa-arvoisuus, jaetut arvot) niin saa melko paljon ja pitkään keikkua ennen kuin alettaisiin edes harkita.
Samaa mieltä! Mutta jos tosiaan tilanne aivan totaalisen huono eikä mitään tsäänssejä paremmasta niin on musta lapsenkin edun mukaista, että pyritään parempaan elämään, vaikka sitten erillään.
Niin no, se lapsi ei kyllä aina ole syy jäädä yhteen; puhun tässä nyt oman esimerkin kautta – vanhempani eivät koskaan tajunneet erota, arki oli yhtä riitaa ja huutoa, joten ”terveen” parisuhteen mallini on sotatanner. Alakoululaisena toivoin suorastaan, että vanhempani eroaisivat.
Oli aikamoinen ahaa-elämys ymmärtää jossain vaiheessa, että eihän sen parisuhteen todellakaan tarvitse olla opitun esimerkin mukainen, ja tähän oivaltamiseen meni melkeinpä 20 vuotta ja 2 vuotta terapiaa.
Kaiken kaikkiaan, joskus on tosiaan myös parempi erota…
Vauvavuosi oli tosi omituinen kokemus. Vauva oli toivottu ja alussa lähisuku odotti vauvaa yhdessä meidän kanssa. Sitten vähitellen jäimme mieheni kanssa jo odotuksessa yksin. Johtuen kai siitä, että olimme joutuneet opiskelujen ja töiden vuoksi muuttamaan paikkakunnalle, missä ei sukulaisia tai tuttavia oikein ollut.
Vauva syntyi täysin terveenä, oli onneksi ns. helppo. Mutta koimme, ainakin minä koin, että jäin yhtäkkiä vauvan kanssa täysin yksin. Mies kävi töissä toisella paikkakunnalla ja tuli usein myöhään illalla kotiin. Alun jälkeen ei sukulaisia tai tuttuja tuntunut kiinnostavan, puhelin hiljeni, kylään ei tultu, eikä apua saatu mistään. Oma siskoni oli suurin pettymys, hän ilmoitti kerran, että viettää mieluummin laatuaikaa poikaystävänsä kanssa, kuin hoitaa ”rääkyviä kakaroita”. Kuulostaa varmasti kamalalta, mutta noin hän sanoi ja voit kuvitella, että siihen loppui ne kyselyt.
Hyvin me pärjättiin, mutta yksinäisyys kotona pienen vauvan kanssa, kerrostaloasunnossa neljän seinän sisällä oli kammottavaa. Ehkä olin myös masentunut ja hormonit sekaisin? Miehen kanssa ei saatu hetkeäkään yhteistä aikaa, no ehkä siinä illalla tunti pari sen jälkeen kun vauva meni yöunille. Mutta oltiin liian väsyneitä muuhun kuin television katsomiseen. Tuli tavaksi kummallekin mennä omia menojaan sillä aikaa kun toinen hoiti lasta. Tuli omat harrastukset ja omat tavat ja ehkä siinä erkaannuttiin toisistamme huomaamattamme. Pysyttiin toki yhdessä, mutta jälkensä se jätti. Edelleen on joitain sukulaisia, joihin suhtaudun varauksella ja aavistuksen katkeruudella. Ehkä he ovat juuri niitä ihmisiä, jotka puhuvat siitä, kuinka vauvavuosi erottaa, mutta eivät näe sitä, että jos tuoreet vanhemmat jäävät vaille tukea ja apua, ilman sitä turvaverkkoa, niin riski erota on todella suuri? Kun on masentunut ja väsynyt, ei jaksa enää soitella ja pyytää apua.
Kiitos, todella hyvä teksti! 🙂 Itse pohdin tätä oikeastaan vasta vauvavuoden jälkeen. Vauvavuoden aikana ei oikein ollut energiaa lähteä ihmisten ilmoille, vaikka vauva olikin suht helppo ja hyvä nukkuja. Nyt, kun kotona asustaa 1,5 -vuotias taapero, jolle mikään määrä huomiota ja virikkeitä ei tunnu riittävän, tunnen oloni välillä tosi yksinäiseksi. Ajatus siitä, että mies olisi vaikka työmatkalla yön yli, niin että pitäisi hoitaa lapsi aamusta yöunille asti, on hengästyttävä ja ahdistava. Voin siis myös hyvin kuvitella, että monet parit pysyvät vaikeuksista huolimatta yhdessä lapsen (ja oman jaksamisen) takia, vaikka ehkä syytä eroon olisikin.
Suosittelen muuten lukemaan Anna Rotkirchin kirjan Yhdessä – Lapsen kasvatus ei ole yksilölaji. Antaa hyvin ajateltavaa ja lohtua nykypäivän äideille, jotka kauniista tasa-arvopuheista huolimatta ovat vanhempina aivan liian yksin. Itselleni ainakin oli todella lohdullista lukea, että ihminen olisi aikoja sitten kuollut sukupuuttoon, jos muutkin aikuiset äidin lisäksi eivät olisi ottaneet vastuuta lapsista. Ei äitejä ole tehty hoitamaan hommaa yksin…
Oi kiitos kirjavinkistä! Mä oon niin tajunnut tuon ihan itsekin, ettei äitejä todellakaan ole tarkoitettu olemaan yksin vauvan kanssa.
On aivan järkyttävää miten vähän jotkut isät voivat olla kiinnostuneita omista lapsistaan. Olen saanut kuulla aivan järkyttäviä kertomuksia miten isät eivät ole ollenkaan hoitaneet lapsiaan eikä perhe-elämä ole muutenkaan kiinnostanut. Tämä on minun tuntemissani tapauksissa ollut syy siihen miksi on erottu (onhan taustalla varmasti ollut muutakin). Sitten nämä sankarit eivät ole edes eronkaan jälkeen olleet kiinnostuneita lapsistaan. Ottaa aivan sydämestä kun tuttavani kertoi miten hänen lapsensa itkevät isänsä perään mutta tämä jaksaa ottaa lapset luokseen todella harvoin ja peruu sovittuja tapaamisia.
Onneksi oma mieheni on yhtä hullaantunut pienestä pojastamme kuin minäkin ja nautimme tästä uudesta vaiheesta vaikka se välillä onkin rankkaa. Olemme hyväksyneet, että nyt elämä on erilaista ja jonain päivänä meitä tulee ottamaan sydämestä kun poikaa ei enää kiinnosta vanhempiensa seura.
Meillä on 3 lasta ja sanoisin ettei se ensimmäinen vaan nimenomaan se toinen vuosi on pahin ”erottaja”. Vauva-aika voi tietysti luoda tehokasta pohjatyötä toisista erkaantumiselle. Meillä esikoisella siis koliikki, toisella refluksitauti ja kolmas oli muuten vain iloinen yökukkuja. Miehellä jatkui jalkapakkot, sählyt ja jääkiekiekot.
Minä olin imettäjä.
Kyllähän se tietynasteista katkeruutta välillemme on luonut.
Se jatkuva lasten kanssa yksin oleminen on raastavaa.
Meillä ei ole sukulaisia jotka olisivat hoitaneet lapsia, joten heikoimpina hetkinä olen miettinyt eroa ihan vain siksikin, että saisin edes silloin hetken hengähtää kun lapset ovat isällään.
Normaaliarjessa hänen uransa ja rakkaat liikuntaharrastuksensa ja joukkuekaverit on valitettavasti kaiken edellä. Hänen elämänsä ei juurikaan muuttunut lasten myötä, minulla ei ole jäljellä entisestä elämästäni mitään. Surullista.
Olen huomannut, että aika monessa postauksessasi nousee esille hieman ylimielinen/ ”prinsessamainen” asenteesi muita vanhempia kohtaan. Nimenomaan tämä bloggaus oli hyvä esimerkki siitä. Olisit onnellinen, että sinulla on hyvin asiat. Saat tarvittaessa tukea läheisiltäsi, voit viedä lapsesi hoitoon, jotta saat hieman aikaa itsellesi, mutta kaikilla ei ole sellaista mahdollista!! Tai, että miksi jotkut eroavat. Olisit onnellinen, ettei teillä lapsivuosi ole erottaneet teitä!!! Argghh!!
Kurjaa, jos olet saanut tällaisen käsityksen 🙁
Ei tosiaan välttämättä ensimmäinen vauvavuosi, mutta ehkä toinen tai vasta kolmas erottaa.
Siinä on hermot koetuksella, kun mies makaa sohvalla ja katsoo telkkaria kun itse tyhjäät ja täytät tiskikoneen, laitat ruokaa tai yrität ripustaa pyykkiä vauva sylissä. Meidän vauva on nimittäin sylivauva, kirjaimellisesti. Hän haluaa ja tarvitsee paljon huomiota ja syliä, mikä tekee arjen pyörittämisestä hankalampaa. Ja isänsä kyllä tietää, mutta ei tarjoudu ottamaan vauvaa taikka tekemään kotitöitä. Ja ei, vauvalle ei kelpaa kantoreppu eikä -liina, kokeiltu on. Lisätään tähän vielä ekaluokkalainen ja kotihoidossa oleva tuleva eskarilainen jotka tarvitsevat tukea ja huomiota myös. Se – anteeksi suora ja ruma kielenkäyttöni – vitutuksen määrä on valtava! Ei kulu yhtään iltaa ilman että miettisin ”olis paljon helpompaa olla jos olisin yksin, ei olisi ketään jolle olla näin helvetin vihainen”.
Toki, isänsä ottaa kyllä syliin, hoitaa ja juttelee vauvalle ja näin, päivittäinkin, mutta hetkiksi ja viimeistään heti, kun alkaa kitinä, kiikutetaan vauva takaisin minulle. Luulen, että ainoa syy, miksi olen vielä järjissäni ja yhdessä lastemme isän kanssa on se, että vauva on alusta alkaen nukkunut todella hyvin yönsä (n. 8h/yö, meidän vanhempien välissä -> on mahdollista, että olen imettänyt vauvaa tiedostamattani, ihan sama, olen saanut nukuttua!). Nostan hattua kaikille teille, jotka olette selvinneet yhdessä koliikista yms, ja teille, jotka olette tehneet sen rohkean päätöksen lähteä. Meidän kohtalosta en vielä tiedä…
Meillä kaksi poikaa, 3,5 vuotta ja 16 kk. Voin hyvin ymmärtää tuon, mitä täälläkin on kommentoitu, että toinen vauvavuosi voi erottaa helpommin. Sitä on niiin kiireinen, kun on kaksi pientä, ettei parisuhteelle juuri jää aikaa. Varsinkaan silloin, jos ei ole tukiverkkoa lähellä (meillä ei yhtään sukulaista lähellä, asumme Suomen ulkopuolella). Onnekseni meillä parisuhde kaikesta kiireestä huolimatta voi hyvin, mutta en yhtään ihmettele, jos monet eroavat tänä aikana.
Olen myös siitä samaa mieltä, että sosiaalinen media tuo lisää paineita pikkulasten vanhempien elämään. Hih, muistelen vieläkin huvittuneena sitä, kun itse tulin kotiin toisen lapsen syntymän (sektion) jälkeen. Paras ystäväni postasi facebookiin sinä samana päivänä kuvia luksusristeilyltä iltapuvut ja shamppanjalasit kädessä. Minä taas olin kotona verta ja maitoa vuotavana, sektiosta toipuvana, vastasyntyneen ja kaksivuotiaan kanssa. Silloin tuntui, että mun elämä on sadan valovuoden päässä muiden elämästä. 😀 Toki siis olin itsekin huvittunut tuolloin tuosta kontrastista.
Hyvä kirjoitus. Olemme läpikäyneet samoja ajatuksia tämän viimeisen 10kk:n aikana. Vauva on ollut hyvin helppo, tyytyväinen lapsi alusta lähtien ja nukkunut 3kk:n iästä lähtien 10-12h unia. Eli meillä ei voi edes univelkaa syyttää riitelystä, ajoittaisista tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteista. Riitoja on ollut melko paljon, koska itse olen hyvin temperamenttinen ja tunteeni menevät vuoristorataa hetkestä toiseen. Kun sitä on yksin päivät lapsen kanssa niin toisinaan olen niin kateellinen puolisolle, joka lähtee töihin. Joskus tuntuu, ettei se oikeasti ymmärrä, millaista on olla päivä lapsen kanssa. Etenkin nyt, kun omallamme on hyvin vaikea eroahdistus siitäkin huolimatta, että olemme aina olleet paljon isovanhempien, tädin, ystävien yms ihmisten kanssa ja lapsi on myös viikoittain ollut hoidossa, että olen itse voinut päivystää. Eroahdistus rassaa kyllä äidin hermoja, kun mitään ei saa kotona tehtyä, kun toinen konttaa perässä ja huutaa ellei ole sylissä. Toisaaltakoen siitä huonoa omatuntoakin, kun teen niin pitkiä työvuoroja ja hoitoaika on mummollassa aina 1,5 vuorokautta. Mutta sitten yritän muistaa, että se kuuluu normaaliin kehitykseen. Vaikeaa se kyllä on. Ja silloin olen tyytyväinen päätökseeni jäädä vielä hetkeksi hoitovapaalle ennen työhönpaluuta. On niitä päiviä, jolloin kaikki kaatuu päälle ja odotan jo ovella juoksukamppeet niskassa, että mies avaa oven ja pääsen lenkille nollaamaan ajatukset. Se on parempi ratkaisu meillä, sillä muuten haastaisin heti riitaa huonon kotipäivän jäljiltä. Mutta mielestäni kaikki nämä parisuhteen vaikeudet on luonnollisiakin. Elimme kaksin 11vuotta ja vauvan syntymän myötä parisuhde muuttuu väkisinkin ja hakee uudet uomat. Ja olemme huomanneet, että kaikki nämä vauvavuoden kokemukset kuitenkin loppujen lopuksi ovat vain hioneet meidät entistä tiukemmin yhteen. rakkaus vain kasvaa, vahvistuu. Sitä kasvattaa myös rakkaus omaan lapseen. Ja rakkaus on se asia, joka kantaa huonoinakin päivinä. Se vain pitäisi muistaa.
Puppe, millainen olo suhteessa tulisi olla? Vauvavuodet taaplattu ohi ja nyt on tunne, että tunnenko tuota miestä? Haluanko edes tuntea? Lasten kanssa saan olla oma itseni ja meillä on kivaa, iltaisin iskee yksinäisyys. Joskus ajattelen, mihin tuota miestä tarvinkaan?
Tosi hyvä kirjoitus. Tulkitsin joskus ekoja vauvan syntymän jälkeisiä kirjoituksiasi hieman kärkevästi tai tuomitsevasti, mutta tästä minulle ei tullut mitenkään mustavalkoinen tai ”prinsessafiilis”, päin vastoin. Kirjoituksessa korostuu kuitenkin myös se, että jokainen parisuhde, perhe ja vauvavuosi on erilainen ja nimen omaan pyydät lukijoita jakamaan kokemuksiaan. Olen alkanut taas tykätä tosi paljon blogistasi!
Oma poika on jo kolmevuotias, ja parisuhde on lapsen myötä muuttunut, mutta en tiedä, onko yhtään parisuhdetta, johon lapsen tulo ei vaikuttaisi. Nyt kun vauva-aika on ohi, saadaan molemmat harrastaa omia juttujamme. Mies pääsee pelaamaan snookeria tai kaljalle kavereiden kanssa, ja mä lenkille ja jumppaan. Yhteistä aikaa pitäisi saada vielä enemmän, se on tiedossa, mutta tukiverkkoa ei meilläkään kotipaikkakunnalla ole. Sen voimalla jotenkin jaksaa, että sitten kun poika on isompi, on helpompi tehdä välillä jotain kahdestaankin. Ja sen, että välillä (harvoin) kun päästään kaksistaan johonkin, meillä on tosi hauskaa yhdessä ja muistaa, miksi toiseen on aikoinaan rakastunut ja perheen halunnut hänen kanssaan perustaa :).
Kiitos ja harmi, että olet tulkinnut, että olisin tuomitseva! Minusta nimittäin saa olla melkein kaikkea muuta, mutta ei tuomitseva. Ei varsinkaan kenenkään vanhemmutta kohtaan. Se on ihan anteeksi antamatonta. Kärkäs saatan kyllä olla toisinaan 😀 Minäkin yritän pitää mielessä, että vaikka yhteinen aika jäisi vähälle pikkulapsiaikana, niin myöhemmin on sitä on taas ihan mielin määrin 🙂
Oi miten ihanaa lukea tätä. Tuo vauvan kanssa yksinäisyyden tunne tuli mullekkin ihan täytenä yllätyksenä. Raskausaikana kuvittelin, että kavereita ja sukulaisia tulee kattomaan vauvaa ja pitämään seura. No, kävihän ne sen yhen kerran kun oltiin kotiuduttu ja sen jälkeen oltiin omillamme. Mies on ollu kyllä ihan huippu iskä, mutta kun tekee 12h työpäivää niin ei niinä päivinä paljon perheelle aikaa jää.
Onneks tajusin ottaa neuvolassa puheeks (tai oikeestaa vahingossa lipsautin) tän yksinäisyyden tunteen. Sen jälkeen neuvolan perhetyöntekijä on käyny meillä kerran viikossa ihan vaan kahvittelemassa ja pitämässä seuraa ja se on ollu tosi kivaa.