Yksinäisyydestä kertoneesta postauksesta ja sen kommenteista jalostui jälleen jatkoaihe. Aihe, jota olen itsekin silloin tällöin pohtinut. Miten vanhempia voisi valmentaa vauva-aikaan? Ei varmasti täysin mitenkään, mutta voisiko siitä kertoa etukäteen tavalla, joka auttaisi tuoreita vanhempia siinä pienessä tai isossa shokissa, jonka vauva väistämättäkin tuo tullessaan.
Minua ahdisti ennen omaa lasta välillä se tapa, jolla pikkulapsiajasta (sosiaalisissa) medioissa tai vanhempien kesken puhutaan. Jotkut kokevat, että vauva-aikaa suorastaan hehkutetaan ja että monet vanhemmat yrittävät pitää kulissia yllä, vaikka pinnan alla kuohuu. Synnytysmasennus on edelleen tabu ja ajatellaan, ettei vauva-arjen negatiivisia puolia uskalleta tuoda esille. Minulla taas oli hiukan päinvastainen kokemus pikkulapsiaikaa käsittelevistä puheista. Toisaalta minulla on ehkä taipumusta bongata tietovirrasta juuri ne kielteiset puheet ja jäädä pohtimaan niitä. Pelkäämään niitä ja odottamaan pahinta.
Yhdysvalloissa asuva työkaverini kirjoitti Facebook-päivityksessään kulttuurieroista, joita esimerkiksi odotukseen liittyy. Siinä missä jenkit onnittelevat innoissaan tulevasta vauvasta, suomalaiset povaavat jo kaikenlaisia huolia ja murheita, joita vauva aiheuttaa. Nuku vielä kun voit, on sutkautus, jonka taatusti jokainen odottava äiti on kuullut. Minua ärsytti ja ärsyttää vieläkin pelottelu ja odotas vain -kommentit. En koskaan haluaisi lytätä tuoreen äidin hyviä fiiliksiä tulevasta tai esimerkiksi iloa hyvin nukkuvasta vauvasta pelottelemalla vaikka hampomisesta ja muista toisinaan valvottavista jutuista.
Suomalainen keskusteluilmapiiri vauva-ajan ympärillä on minusta aika negatiivinen, mutta samalla on totta, etteivät vanhemmat useinkaan ole tietoisia, mitä tuleman todella pitää. Ehkä sitä valmistaudutaan ajatuksen tasolla vain unettomuudeen, sotkuun ja sellaisiin asioihin, jotka voi ylipäätään ymmärtää etukäteen. Mutta miten sitä edes voisi valmistautua vauvan tuloon täysin, sillä esimerkiksi synnytyksenjälkeistä hormonimyrskyä on mahdotonta harjoitella etukäteen?
Minusta olisi ihanaa, jos Suomessakin voitaisiin ihan vilpittömästi onnitella ihmisiä vauvasta ja lopetettaisiin se turhanpäiväinen pelottelu. Koska kävi mitä tahansa, oma lapsi on parasta maailmassa. Vaikka vauva-aika olisi yhtä helvettiä, elämä helpottuu pikkuhiljaa ja jopa sitä yöt läpeensä kirkuvaa koliikki-refluksipienokaista rakastaa (lopulta) tavalla, jolla vain omaa lasta voi rakastaa. Järjettömästi.
Toisaalta taas on myös äärimmäisen tärkeää, että pikkulapsiajan negatiivisistakin tunteista voitaisiin puhua avoimesti. Ainakin ammattilaisten pitäisi oppia valmentamaan tulevia vanhempia oikein: totuudenmukaisesti kaunistelematta mutta pelottelematta. Keskustelussa pitäisi antaa ehdottomasti tilaa yksilöiden omille tunteille ja kokemuksille eikä missään nimessä ehdottaa valmiiksi mitään tunteita. Muistan itse, kun jotkut sanoivat ennen tytön syntymää, että silloin ja silloin tuntuu muuten sitten siltä ja siltä, varaudu tähän ja tähän. Mutta lopulta juuri ne tunteet, joista etukäteen varoiteltiin, loistivat poissaolollaan.
Minä esimerkiksi osasin ehkä odottaa sitä, ettei synnytystä välttämättä seuraa euforia ja syvä kiintymys vauvaa kohtaan, vaan että rakkaus kasvaa pikku hiljaa ja sille täytyy antaa aikaa. Monet muistuttivat (tai jopa pelottelivat), etteivät ne tunteet, joita ehkä odottaa, syty välttämättä heti ja että vauva voi tuntua vieraalta. Koen, että kohdallani se suuri rakkaus syttyi heti, mutta sen tuoma ahdistus taas pääsi yllättämään. Se, että kiintymys tuota täysin uutta ja vierasta ihmistä kohtaan on niin syvä, että voi vain tuijottaa tuntitolkulla nukkuvaa lasta ja ahdistua aivan sydänjuuria myöten kaikesta maailman pahuudesta ja vaaroista, jotka häntä uhkaavat, ellen ole suojelemassa häntä herkeämättä. Rakkaus vauvaa kohtaan ei välttämättä ole sellaista iloista, jota kenties puolisoa kohtaan tunnetaan. Se on alkukantaista, sydäntä raastavaa.
Minun pääni saivat pyörryksiin myös monet ristiriitaiset tunteet, jotka vastasyntynyt toi tullessaan. Toisaalta ajatus elämästä ilman häntä tuntui täysin mahdottomalta. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että jos menettäisin tyttäreni, lakkaisin varmasti itsekin olemasta. Siis elintoimintoni varmasti yksinkertaisesti spontaanisti pysähtyisivät, jos hän kuolisi. Minua ei kertakaikkiaan voisi olla jos ei häntäkään olisi. Toisaalta taas huomasin välillä toivovani, että olisi jokin mystinen virtakatkaisin, jota voisin toisinaan painaa ja pääsisin irti vastuusta, jonka koin välillä liian painavaksi kantaa. Siis että välillä, ihan hetken voisin olla vain minä, joka olen vastuussa vain minusta ja voisin olla pienen hetken aivot aivan täysin narikassa.
Olen varonut visusti väittämästä kenellekään, millaisia tunteita varmuudella tuntee milloinkin. Joku toinen voi kokea tietyn vaiheen vauvan kanssa aivan täysin päinvastaisella tavalla kuin minä itse. Esimerkiksi moni ystävistäni ei tunnista ollenkaan yksinäisyyden tunnetta, jota taas minä koin vahvasti. Vaikka aivan yhtälailla he olivat pitkiä päiviä yksin vauvan kanssa. Yksinäisyyden sietäminen ei tee kenestäkään parempaa vanhempaa, ainoastaan erilaisen. Siksi on tärkeää, ettei pelkää puhua omista tunteistaan, vaikka kokisikin ne negatiivisiksi. Yritän itse tuoda aina tuleville äideille puhuessani esiin erilaisia kokemuksia pikkuvauva-ajasta ja vanhemmuudesta ylipäätään. Kerron esimerkiksi avoimesti, että koin itse kahdenkeskisen ajan vastasyntyneen kanssa toisinaan hyvinkin ahdistavaksi, mutta se ei ole ainut mahdollinen tuntemus samassa tilanteessa. Jotkut käpertyvät mielellään vauvakuplaansa eivätkä edes kaipaa ketään vierelleen. On varmasti yhtä monta kokemusta vanhemmuudesta kuin on vanhempia. Toisaalta taas monet tunteet voivat olla identtisiä jonkun toisen tunteiden kanssa. Aina löytyy joku, jonka kanssa voi jakaa ne negatiivisimmatkin fiilikset.
Kukaan vanhempi, joka tekee parhaansa lapsensa eteen, ei ole huono vanhempi. Vaikka pään sisällä jylläisi millaisia tunteita. Tähän jälleen paras kuulemani vauvaan valmistava vinkki: kaikki tunteet ovat sallittuja. Tämä teksti pitäisi lukea elefantinkokoisilla kirjaimilla jokaisen neuvolan ja synnytyssairaalan seinillä. Jokaisen neuvolahoitajan ja kätilön pitäisi olla velvoitettu muistuttamaan tästä X määrä kertoja tuoreille vanhemmille. Etenkin hormonimyrskyssä luoviville äideille.
Minä sanoisin lasta odottavalle tai juuri vauvan saaneelle äidille näin: Lapsen saaminen on elämäsi suurin muutos. Elämänmuutos yhdistettynä hormonivaihteluihin, mahdolliseen epävarmuuteen ja pelkoihin voi tehdä olosta tukalan, mutta se olo helpottaa ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta vauva-arki voi myös olla helpompaa kuin voisi edes kuvitella ja toisille ne minut välillä vähän höperöksi tehneet hormonit saavat aikaan täysin päinvastaisen fiiliksen: elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa jonkin aikaa. Ota vastaan ne tunteet, jotka juuri sinun kohdallesi sattuvat tulemaan äläkä pelkää! Kaikki järjestyy ja apua saa varmasti tarvittaessa.
Kommenttiboksiin saa avautua kaikista vanhemmuuden tunteista ja antaa vinkkejä tuleville vanhemmille!
Seuraa blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa! Instagram ja Snapchat: irenenaakka
Hienoa, että olet puhunut tästä yksinäisyydestä. Koin itse ihan samaa vauvan kanssa ja nyt kun on toinen tulossa niin vähän hirvittää, että miten selviän ja olenko ihan yhtä yksinäinen kuin ensimmäisellä kerralla. Vaikka kävin muskarissa ja vauva uinnissa ensimmäisen kanssa, niin ei kyllä kenenkään kanssa tullut juuri juteltua. Tekemistä tuli hieman, mutta päivät olivat silti pitkiä. Ei varmaan auttanut kun samaan aikaan oli remontti menossa ja mies pitkiä päiviä töissä ja siellä.
Ja minä olin taas kiitollinen tuosta neuvolatädin neuvosta, että rakkaus kasvaa pikkuhiljaa koska itselläni kävi juuri niin.
Minä vihasin olla raskaana, ihan alusta aivan loppuun. Inhosin kehoani, ahdistuin miten elämä rajoittui enemmän ja enemmän koko ajan, ahdistuin siitä, että en tippaakaan kyennyt nauttimaan odotusajalta jota niin moni hehkutti, parisuhde oli pohjamudissa kiitos ahdistukseni ja masennukseni, ihan kaikki oli kerta kaikkiaan kamalaa koko raskausajan. Lisäksi olin äärimmäisen yksinäinen koko ajan ja koin, että moni käänsi minulle selkänsä. Potkut muistuttivat kasvavasta vauvasta ja toki halusin, että kaikki olisi hyvin, mutta kokonaisuudessaan aika yllätti raskaudellaan enkä ikinä ollut kuullutkaan, että se voisi olla henkisesti niin äärimmäisen rankkaa, mikä oli minulle iso shokki ja edelleen toivon, että henkisesti vaikeasta raskaudesta puhuttaisiin enemmän. Synnytystä en oikein edes ajatellut, saati aikaa vauvan kanssa sillä koitin vain selvitä jotenkin raskaudesta.
Sitten lähes kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen alkoi lopulta synnytys, joka oli nopeahko, helppo ja sairaalaan mennessä olin jo 10cm auki. Synnytys yllätti minut positiivisesti ja se onnistui paikkaamaan jo osaltaan raskausaikaa. Vauvan syntymä ei ollut onnellisin hetki elämässäni, mutta olin siihen valmistautunut ja annoin tunteiden kasvaa pikkuhiljaa. Vastasyntynyt huumasi kuitenkin olemuksellaan, ja koko vauva-aika on ollut todella paljon antoisampaa ja helpompaa kuin kuvittelin. Elämä muuttui, mutta elämän kuuluukin muuttua. Yksinäisyys on alkanut väistymään ja onhan minulla nyt seuraa, halusin tai en.., 24/7 🙂 Omalta kohdaltani kävin suurimman kriisin ennen vauvan tuloa ja uskon, että sen oli tarkoitus olla niin. Olen äärimmäisen iloinen, että vaikein aika on takanapäin. Kaikki varoitukset ”odota vain…” joita sain raskausaikana tuntuvat typeriltä. Mitä tahansa tapahtuu, tai miten vain minua väsyttääkään ja vauva on kiukkuisena, valitsen sen aina mieluummin kuin edes 10minuuttia raskausaikaa.
Täällä myös osittain samanlaiset fiilikset. Nyt ensimmäinen raskaus menossa, ja olen tuntenut oloni niiiiiin yksinäiseksi ja välillä masentuneeksi. Tuli kyllä niin puskista, kun lapsi kumminkin toivottu. Ja mieheni tukee kovasti ja koittaa tsempata, mutta sehän ärsyttää vaan kahta kauheammin, kun eihän se voi yhtään tajuta miltä minusta tuntuu.
Koen, että en ole voinut puhua kenellekään näistä tunteista. Alussa puhuin muutamalla (perheelliselle) ystävälleni, mutta vastaus oli aina tyyliin: ” ei kai susta nyt ihan tolta tunnu? Ei voi tuntua, täähän on sun elämän ihaninta aikaa. Täytyy olla kiitollinen”. Ihan kuin joku olisi lyönyt ilmat pihalle.
Voi voi, kunpa vaan kaikki tunteet olisi sallittuja…
Nyt onneksi alkaa jo vähän helpottamaan, ja on niitäkin päiviä kun kaikki ei ole ihan peestä, joskus jopa aika kivaakin 🙂 Mutta niistäkään päivistä kun kaikki tuntuu kamalalta, en suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa, tai ala epäilemään ettenkö tule olemaan loistava äiti!
Minä puhuin koko raskausajan avoimesti siitä miten kamalana sen koin ja juuri siitä syystä, että ehkä joku muu voisi siitä joskus saada apua. Olin välistä, tai useinkin, kateellinen niille jotka nauttivat raskaudesta ja kasvavasta vatsasta. Minulle tuli valtava maha, paino nousi paljon ja en kerta kaikkiaan kokenut sitä yhtään viehättävänä. Nyt jälkikäteen kuvia katsoessa näen asian toisin, mutta ne 9kk olivat kyllä piinaa. Lisäksi tuo ”painostus” ulkopuolelta siihen, että odotuksesta pitäisi nauttia oli rassaavaa. Ei minulle raskauden vihaamisella ollut tekemistä vauvan kanssa. En osannut henkisesti ajatella niitä yhteen, eikä tarvitsekaan mielestäni.
Toki sitä on kiitollinen vaikka ajasta ei yhtään pitäisikään, tuokin on jotenkin hölmö ajatus. Hienoa kuulla, että sinulla alkaa helpottaa! Omalta kohdaltani voin tosiaan sanoa, että tuo kaikki siis päättyi kuten kirjoitinkin erittäin positiiviseen ja helppoon synnytykseen ja täysin päinvastaiseen vauva-aikaan kuin mitä raskaus oli. Hurjasti tsemppiä viimeisiin aikoihin ja huono omatunto pois! Parempi ja helpompi on kriiseillä raskausaikana kuin sitten vauvan kanssa.
Voin niin samaistua sinuun N! Oon tällä hetkellä raskaana ja koen monesti yksinäisyyttä. Raskaus ei oo ollu helppo ja se varmasti vaikuttaa. Kun joku kyssyy, että miten on raskaus sujunu, tuntuu että on pakko vastata että hyvin. Jos kerron totuuden siitä, että minusta tuntuu että tämä on ihan kamalaa, saan outoja katseita ja vähättelyä. Vähätellään sitä, että koen oloni henkisesti huonoksi. ”Kyllä se siitä”, on ehkä rasittavin ja yleisin kommentti. Raskaus on kuitenkin tosi toivottu, sillä sain aiemmin keskenmenon. Tottakai raskauteen mahtuu ihania hetkiä ja yritän koko ajan olla positiivinen. Mutta on surullista, että näistä tunteista pitää vaieta.
Tosi hauska lukea sun kommentti, koska mulla oli just päinvastoin! 😀 Ja niin tää mun mielestä usein meneekin! Mulla oli superhelppo raskaus ja nautin raskausajasta suunnattomasti – jaksoin harrastaa ja liikkua ja sain keskittyä vaan itseni hemmotteluun. Tykkäsin kauheesti kasvavavasta vatsasta ja paino pysyi kurissa, raskausarpia tms ei tullut ja niin edelleen. Oikeestaan synnytyskin oli helppo. Mutta sitten. Vauva-aika oli tosi raskasta, vauva oli itkuinen ja mulle tuli järjetön babyblues. Mutta oon aatellut, että näin se usein menee, että joko raskausaika tai vauva-aika on helpompaa ja toinen vastaavasti vaikeampaa. 😀
Onpas jotenkin huojentavaa lukea että joku muukin on kokenut raskausajan samalla tavoin mitä itse koin. En ollut millään tasolla viehkeä. Olin väsynyt ja kyllästynyt isoon mahaan, mistään raskausajan hehkusta ei voinut puhua kohdallani. Hormooni huuruissani vielä vain ahdistuin muuttuvasta kehosta oikein todenteolla. Jälkeenpäin ajateltuna tuo kaikki ahdistus oli ihan turhaa, mutta minkä ihminen omille tunteilleen voi.
Huoh, niin allekirjoitan tuon pohdintasi, miten odotuksen onnea lytätään. Odotas vaan, kun sitten istut kotona imettämässä tai sitten et kyllä nuku. Ja jos vauva-aikaa hehkuttaa (jos vaikka muutama päivä on kaaoksen keskellä sujunut helposti), niin usein siihenkin joku toteaa, että joo, mutta odotas vaan kun niitä on kaksi…Että kyllä yhden kanssa on helppoa, mutta mitäs kun…
Argh! Ärsyttävää kuinkas-suu-sitten-pannaan-kulttuuria.
Mielestäni on hyvä, että peloista, masennuksesta, vaikeista synnytyksistä ja tunteista, uuden elämäntilanteen hankaluudesta ja hormonimysrkyistä puhutaan, mutta jos joku (kaikista edellä mainituista huolimatta) uskaltautuu fiilistelemään onneaan tai odotustaan, niin mitä jos ei sanottaiskaan, että odota vaan, kyllä tuo hymy tuosta vielä hyytyy…kun se lähtee liikkuun/saa hampaita/ tulee kipeäksi….vaan fiilisteiltäis mukana! 🙂
Eihän esim häissäkään aleta jankata, että pussailkaa vaan siinä nyt, kun vielä kerkeette, kohta, kun toi jättää sukkansa lattialle ja alkaa nalkuttamaan, niin onkin ihan erilainen ilme naamalla… puolet pareista eroaa..
Haha. Hyvää maanantaita!
Toi negatiivisuus tuntui musta korostuvan erityisesti kaksosten kohdalla – kahden vauvan kanssa kulkiessa sai yleensä kuulla sellaisia ”voi kyllä sulla varmaan on rankkaa” -kommentteja. Toki kaksosvauvojen kanssa on rankkaa, mutta mulla kyllä päällimmäisenä oli onni, tunne siitä, että on käynyt ihan mielettömän hyvä tsägä kun on saanut _kaksi_ vauvaa kerralla. Pitäisi itsekin muistaa, ettei koeta arvailla uusien vanhempien tunteita, vaan antaa tilaa ja kuuntelee.
Ensinnäkin, kiitos ihanasta blogista! Olen ollut aktiivinen lukijasi tämän blogin ensimmäisestä postauksesta lähtien, ja nyt, oman elämäntilanteen muuttuessa, käynyt vielä uudelleen läpi ensimmäisiä kirjoituksiasi. Kirjoitat tavalla ja arvoilla, jotka ovat hyvin lähellä omiani. Olen suuren muutoksen kynnyksellä, koska odotan esikoistani syntyväksi tänä vuonna. Tämä on suurin syy, miksi nyt, ensimmäistä kertaa, päätin avata sanaisen arkkuni.
Koin kirjoituksesi yksinäisyydestä todella ahdistavana, en oikein tiennyt, mitä asiasta olisin ajatellut. Aina on mielenkiintoista lukea muiden samassa tilanteessa olevien ajatuksia, mutta jotenkin teksti kommentteineen, niin, en tiedä, sai minut todella ahdistuneeksi. Toivoin joukkoon edes muutamaa kommenttia äideiltä, jotka eivät tätä yksinäisyyttä ole käyneet läpi, etteivät kaikki äidit ole kokeneet tuota aikaa niin.
Minä, kuten varmasti moni muukin odottava äiti, olen täynnä suurta onnellista odotusta ja todennäköisesti katselen tätä asiaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Mutta toisaalta taas, miksi en katselisi? Tämä on jo nyt elämäni mahtavinta aikaa, sekä tätä että äitiyttä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Tämä ei silti tarkoita, ettenkö käsittäisi, ettei äitiys ja odotus tule aina olemaan helppoa.
Kommenteista päätellen myös moni muu äiti on kokenut kirjoittamaasi yksinäisyyttä, joten varmasti kirjoitat aiheesta, joka on joillekin äideille hyvin tärkeä ja tuttu. Näin alkuraskauden onnellisuudessa minusta tuntui todella masentavalta lukea, että siitä odotetusta ajasta pienen vauvan kanssa kotona tulee mahdollisesti elämäni yksinäisintä aikaa, ja tulisin vain odottamaan sen päättymistä. Nämä eivät ole sellaisia ajatuksia, joita haluan päähäni tässä vaiheessa, kun vasta käsittelen ajatusta, että sisälläni kasvaa uusi elämä. En missään nimessä väitä, ettei näin voisi käydä minullekin, en pidä itseäni mitenkään sen ulkopuolella. Ehkä mieluummin kohtaisin sen asian kuitenkin siinä vaiheessa, jos tai kun se tapahtuu, enkä alkaisi useita kuukausia etukäteen panikoida ajatuksella, että kohta se järkyttävä ja musertava yksinäisyys alkaa.
Mielestäni tässä viimeisessä postauksessa taas käsittelet asiaa toiselta kantilta, että suhtauduttaisiin odotukseen ja äitiyteen mieluummin positiivisesti, kuin negatiivisesti. Allekirjoitan tämän täysin, koska näitä negatiivisia mielipiteitä ja lausahduksia kuulee kyllä. Varmasti on odottavalle äidille tärkeää tietää, että nukkuminen tosiaan muuttuu, ja saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi. Kuten sinä, en minäkään näe mitään järkeä siinä, että tätä tietoa viedään eteenpäin pelottelun kautta, lausahduksilla että seuraavan kerran nukut sitten kolmen vuoden päästä tai että se on elämäsi yksinäisintä aikaa. Negatiivisia asioita ja tunteita saa ja pitää käsitellä, samoin kuin positiivisiakin. Uskon kuitenkin enemmän keskusteluun, kuin pelotteluun. Olen varma, että et kirjoittanut tekstiäsi pelottelumielessä, vaan jakaaksesi arkaa asiaa.
Suurella todennäköisyydellä olen yliherkkänä aiheeseen, joka tuntuu olevan keskeisenä ajatuksenani joka hetki. Halusin kuitenkin kommentoida tämän näkökulman aiheeseen, jos vaikka joku muukin lukijasi on saattanut ajatella asiaa tältä kantilta. Tässä siis yksi puoli aiheeseen ”Kaikki tunteet ovat sallittuja”.
Hyvää kevään jatkoa sinulle ja muille lukijoille!
Hei! Täällä yksi täysin vaaleanpunaisessa hattarassa raskausajan ja ensimmäisen vauvavuoden elänyt. Meitä on paljon myös jotka saa paljon niitä vaaleanpunaisia hormoneja, eikä tule baby bluesia tms. Ei juuri kukaan ”meistä” varmasti vain kommentoinut näihin kirjoituksiin.
On ihanaa kun äitejä ja kokemuksia on erilaisia ja että niistä voidaan puhua rakkaudellisessa ilmapiirissä <3 Tukea toisiamme vaikka ajatukset ei kohtaisikaan ja yrittää ymmärtää.
Levollista odotusta tai vauvahaaveita teille kaikille <3
Pakko kommentoida sen verran Anni, että esikoistasi odottaessasi kirjoitat nyt sellaisesta mitä et kerta kaikkiaan voi etukäteen tietää tai osata ennustaa (tiedän, ärsyttävä ”et voi tietää jos ei ole lapsia”- asenne huokuu tästä kommentistani, pahoittelut). Joihinkin ihmisiin hormonit vaikuttavat paljon ja siinä on varmasti isoin syy miksi vauva-ajan herättämiä tunteita ei voi ennakoida. Älä anna yhden tekstin ja muutamien kommenttien luoda paniikkia ja ahdistusta. Tiedosta että niitä tunteita voi tulla ja se on ihan ok jos tulee (ja apua saa tarvittaessa), mutta älä ahdistu ja ajattele että niin tulisi käymään. Ei tietenkään niin käy kaikille. Juuri tänään yksi äiti kertoi minulle nauttineensa tähän saakka 4kk kestäneestä vauvavuodesta täysillä. Minä itse taas olen kamppailut alakulon ja esim juuri tuon yksinäisyyden tunteen kanssa. Se ei kuitenkaan kohdallani tarkoita sitä ettenkö myös nauttisi ajastani vauvan kanssa. Kuten sanoin, tiedosta ja hyväksy jo nyt että vauvavuosi ei aina välttämättä tarkoita pelkkää onnen hehkua 24/7, mutta keskity kuitenkin nauttimaan olostasi nyt sen sijaan että alat liikaa märehtimään tulevia _mahdollisia_ ongelmia.
Ja kun sanot ettet vielä haluaisi panikoida näitä Irenen käsittelemiä asioita; ymmärrän tämän fiiliksen ja tunnistan sen omasta raskausajastani, mutta se on fakta että ei näistä asioista voi myöskään vaieta. Se on mielestäni osaksi ollut itselleni vaikeaa kun luulin että koko ajan on onnensa kukkuloilla kun saa vauvan, koska missään en ollut kuullut puhuttavan että myös kielteisiä tunteita voi tulla. Se on ollut vaikea hyväksyä. Omalla kohdallani luulen että hormonit vaikuttavat tosi paljon, mielialat heittelee laidasta laitaan. Vauvani on kuitenkin aivan ihana ja antaa minulle niin paljon. Kiitos Irene tästä postauksesta, kuinka lohduttavaa luettavaa tälläiselle hormoonihuuruiselle mammalle 🙂 etenkin kuvailusi rakkaudesta vauvaan, sekä muistutus siitä että kaikki tunteet on sallittuja antoi minulle tosi paljon. Tai oikeastaan koko teksti ja muut kirjoituksesi aiheesta sekä kommentit on olleet todella tarpeeseen tullutta vertaistukea. Kiitos <3
Ja unohtui vielä Annille sanoa että ihan tsemppimielessä kirjoitin. Onnea vauvasta ja kaikkea hyvää tulevaan 🙂
Ja mäkin ”valmistauduin” baby bluesiin, masennukseen ym. Silloin kun hormonit ym. vie ei paljoa ole tehtävissä? Puhuin läheistesteni kanssa että seuraavat miten käyttäydyn jos en itse tunnistaisi. Mutta toisin kävi, olin niin levollinen ja rauhallinen tuore äiti ja täynnä pelkkää onnea.
<3 apua saa jos mieli ahdistunut ja se tosiaan menee ohi.
Just näin! Mä koin myös, että kuulin raskausaikana lähes ainoastaan sitä, että vauvavuosi on ”ihanaa vauvahattaraa, vaaleanpunaisia päiviä vauvan kanssa, onnenhuumaa” yms. ja sitten suoraan sanoen järkytyin siitä, kuinka kamalalta, ahdistavalta ja yksinäiseltä ne ensimmäiset kuukaudet tuntuivat. MUTTA siinäkin oli se hyvä puoli, että sitten kun se ahdistus helpotti ja päivät vauvan kanssa muuttuivat mukaviksi ja arki helpotti, olin aivan järjesttömän helpottunut ja onnellinen! Mun neuvo olisi siis ehkä, että JOS se ahdistus ja yksinäisyys vauvan syntymän jälkeen tulee, SE HELPOTTAA YLLÄTTÄVÄN PIAN. Se mikä mulle siitä teki niin ahdistavaa oli varmaankin se, että kuvittelin, että se jatkuu ikuisesti tai ainakin koko vauvavuoden. Mutta eihän se niin mennyt! 3-4 kk päästä helpotti paljon. 🙂
Just niin! Tärkeintä olis tiedostaa että olo helpottaa. Mäkin mietin ihan samaa, että onkohan aina näin yksinäistä ja ahdistavaa. Siksi näistä tuntemuksista on tärkeää puhua. Vertaistuki paras tuki!
Hei Anni, älä panikoi. Tulee mitä tulee! Itselläni 3kk vauva-aikaa takana päin. Vauva on ollut helppo ja olemme nauttineet olosta. Rakastan olla äiti. Hormoonit eivät tunnu paljon itseeni vaikuttavan -olen oma itseni. Kaikilta kuulee tosiaan sitä, että odotas vaan ja jos sanoo että hyvin menee niin puuta pitäisi koputtaa koska se muuten loppuu hetkenä minä hyvänsä.. Aina tuntuu että saa olla vähättelemässä onneaan ja iloaan. Eihän se ole keltään pois jos meillä nukutaan ja nauretaan (toki myös itketään ja kakataan) 🙂
Nauti odotuksesta ja ota vauva-aika vastaan realistisin odotuksin tietäen, että et voi vielä tietää mitä tulee. Mutta sehän elämässä onkin parasta!
Ja niille, jotka kokevat vauva-ajan yksinäisenä -se on vain vaihe. Niin kuin kaikki tulevatkin vaiheet.
Olipas hyvä kirjoitus aiheesta, jota itsekin olen usein pohtinut. Tuo kaikella pelottelu sopii mielestäni hyvin suomalaiseen melankoliseen mentaliteettiin ”kell onni on se onnen kätkeköön”. Tuntuu että kaikissa asioissa yleisesti hyväksyttävämpää on puhua asioiden negatiivisista puolista.
Koin itsekin raskausaikana ahdistavana puheet siitä, miten raskasta vauva-arki on. Ja olihan se välillä. Ja usein taas maailman ihaninta. Vauva-arki oli vähän kuin synnytys. Siitä kuulee paljon etukäteen, se on kaikilla yksilöllinen kokemus ja sen läpi kahlaa osittaisesta hormonipilvessä, joka tekee sinusta kestävän ja monet ennalta hirveiltä kuulostavat asiat (esim. Et nuku moneen kuukauteen) eivät olekaan niin pahoja. Tämä toki on oma subjektiivinen näkemykseni aiheesta. Vauvan kanssa elää hyvin pitkälle vauvan tunnetilojen mukaan, mikä on intensiivistä ja joskus ahdistavaakin. Onneksi, kuten synnytyksessä, vaikeudet tuntuvat hetken kuluttua kaukaisilta ja ainakin itselläni muistot vauva-ajasta ovat enimmäkseen vaaleanpunaisisesti värittyneitä.
en kokenut vauvan syntymää elämäni mullistavimpana hetkenä. Enemmän elämäni raiteiltaan mennyt vaikka silloin, kun tuli ero ensimmäisestä poikaystävästä.
Asioita, jotka minut yllättivät, oli järjetön väsymys sekä se, että elämästäni lapsen myötä tuli ilään kuin ”kaikkien omaa”. Jos odottava äiti joskus tuntee, vieraiden ihmisten hyväillessä hänen vatsaansa tai kommentoidessa sen kokoa tai muotoa, Ruumiinsa olevan kaikkien omaisuutta, minun henkilökohtaiselle elämälleni taisi hetkeksi käydä näin, kun synnytin kahteen sukuun sen ensimmäisen lapsenlapsen. Hyväntahtoisia neuvoja, kommentteja ja odotuksia tipahteli joka suunnasta, ja kun oli vielä tiukka nippu niitä omiakin periaatteita (tyyliin lapsi nukkuu sitten omassa sängyssä), minä väsyin.
Jos olisin osannut olla enemmän vain tilanteen vietävänä, olisin varmasti kestänyt paremmin esimerkiksi sen, ettei meidän vauva koskaan nukkunut puolta tuntia pidempään. Eikä yhtään kokonaista yötä ensimmäiseen kahteen vuoteen.
Tuon pelottelun ja ”negatiivisen onnittelun” muistan minäkin olleen kovin loukkaavaa. Kun ko sairaalassa toitotettiin kapalon äärellä, että nyt on sitten yöunet nukuttu. Niinhän ne toisaalta olikin, moneksi vuodeksi, mutta eipä noille toitottajille koskaan tullut myöhemmin asiasta mainittua.
Hyvä kirjoitus! Yksi tunne, mistä ei paljon puhuta on häpeä. Älkää ynmärtäkö väärin, rakastan lastani joka solulla ja olen ylpeä ekasta hymystä ja nyt jo aika varmoin ottein kävelevästä taaperosta. Meidän pieni <3 Halkean ylpeydestä. Mutta myönnän samalla, että olen hävennyt typeriä asioita. Hävennyt, kun vauvani puklaili aikamoisia laattoja kylässä. Häpesin itkua kaupassa. Häpesin sitä, että imetys ei onnistunut enkä voinut alkuun mennä perhekahvilaan tms muiden imettävien keskelle ruokkimaan "pahalla" korvikkeella lastani. "Miksei tuo imetä? Pelkääkö se tissiensä puolesta?" Eihän se näin ole… että tarvitsisi hävetä jestas! Tunteet voivat yllättää.
Itse odotan ensimmäistä lasta, mutta en tosiaan jaksa pelätä etukäteen tulevaa vauva-arkea. Olen kyllä pohtinut tuota yksinäisyyttä ja sitä miettii, kuinka itse tulen jaksamaan ja kuinka puolisoni jne. Entäpä jos perheen perustaminen kaduttaa. Tiedän että olen tyyppiä, joka ahdistuu muutoksista, ainakin hetkellisesti, olivatpa ne sitten kuinka hyviä muutoksia tahansa. Kaikkeen on hyvä varautua, ja muistaa hakea apua tarvittaessa. Tosiaan kuitenkin turhaa ajanhukkaa pelätä etukäteen, vaikka se onkin välillä helpommin sanottu kuin tehty.
Itse koitan ajatella, että varaudun joiltain osin jo pahimpaan, pessimisti ei pety 😉 Toisaalta koitan pitää mielessä, että pahin ei välttämättä tapahdu. Olen iloinen näin päälle 30-vuotiaana, että saan pikku breikin työelämästä ym.
Lapsettomana ärsyttää myös lapsiperheiden neuvovat äidit, ja asenne että ”odotas vain” tai ”et sinä tästä mitään tiedä”. Tokihan sen tiedän, että en tiedä! 🙂 Enkä ole väittänyt tietävänikään. Onneksi omat ystäväni eivät ole sellaisia. Olen saanut erittäin hyvää tukea, ja saanut jutella aiheista jotka ovat mietityttäneet.
Jotenkin ehkä läheisen kuoleman jälkeen tätäkin asiaa ajattelee eri tavalla. Kuolema ja syntymä, elämän suuria mysteereitä. Mielestäni läheisen kuolema on varmasti yhtä mullistava asia, elämä ei enää koskaan ole entisensä, ja jos siitä olen jotenkin päässyt jaloilleni niin… Mietin miten oman lapsen syntymä vaikuttaa myös suruuni ja ikävään. En ikinä viitsisi esim. neuvoa toista suruasioissa, se on aivan varmaa että siitäkään ei mitään tiedä ennen kuin omalle kohdalle kosahtaa.
Jokainen kuitenkin kokee asiat omalla tavallaan ja reagoi tilanteisiin eri tavalla, oman historiamme, persoonamme ja tukiverkostomme kautta/avulla.
Tulipa pitkä jaarittelu ja meinasin jo eksyä aiheesta, mutta Tsemppiä meille kaikille ja ollaan toistemme tukena! 🙂
ja lisäyksenä vielä, että hyvä kirjoitus 🙂 Mukava lukea kommentteja, ja keskustelua.
Voi tuo suomalaisten pessimistisyys on niin totta! Jenkit hehkuvat ja odottavat onnellisina, suomalainen tuumaa ”odotahan vaan”, ”nauti nyt vielä”, ”mutta entä mitä jos” – se latistaa. Vaikka ollaan synkkämielinen kansa, rehtiä ja rehellistä sakkia, niin hieman voitais oppia kepeyttä ja iloisuutta. Kannustaa ja iloita!
Kiitos <3 että kirjoitat näistä aiheista. Odotan parhaillaan esikoistani ja olen ystäväpiirini ensimmäinen, joten läheisiä on vähän keneltä pystyisin kuulemaan kokemuksista tai peilaamaan omia ajatuksiani.
Täällä yhden ihanan, kohta 6 kk tytön äiti, joka nauttii tällä hetkellä vauva-arjesta ja kotielämästä täysin siemauksin!!!! Käymme kyllä paljon mammakahveilla, kyläilemässä, kaupungilla, mutta paljon vietämme aikaa ihan vain kaksin kotosalla!!! Enkä olisi uskonut vielä vajaa puolivuotta sitten, että ikimaailmassa tulee vielä päivä, jolloin nautin vauvasta ja arjesta!!!!
Terveisin: se koliikki-refluksilapsen äiti ❤️
Tärkeä aihe! Jos kaikki äidit tietäisivät että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja niin ehkä pahoinvointi ja turhautuminen harvemmin purkautuisi esim. päihteiden ongelmakäyttönä tai väkivaltana. Yhteiskunnallisen ilmaston muutos olisi tosi tarpeellinen tässä asiassa.