Minulta on täällä bloginkin puolella kyselty, koska palaan töihin ja koska tyttö menee päivähoitoon. Nyt nämä asiat alkavat selkiytyä, joten voin niitä hieman jo avata. Hiukan tosin paletti meni vielä sen jälkeen sekaisin, kun jo luulimme päässeemme johonkin lopputulemaan. Palaan kuitenkin todennäköisesti loppuvuodesta töihin ja tuolloin Jaakko jää kuukaudeksi hoitamaan tyttöä. Isäkuukauden jälkeen tyttö menee päivähoitoon, jolloin hän on noin puolitoistavuotias. Pyrimme tekemään pehmeä laskun päivähoitoon, joten teen itse lyhyempää työviikkoa (minä, koska teen myös tätä toista työtä, joka ei ole aika- ja paikkasidonnainen) eikä tyttö ole hoidossa seitsemää tuntia kauempaa. Olen hakenut ensisijaisesti perhepäivähoitopaikkaa. En ole tutkinut aihetta aivan perin pohjin vaan mennyt fiiliksen pohjalta. Minusta tuntuu, että perhepäivähoito olisi paras ratkaisu meille, vaikken epäile yhtään etteikö reipas ja nyt jo itsenäisyyttään osoittanut tyttömme pärjäisi myös päiväkodissa erinomaisesti.
Minulle oli jo ennen raskautta aika selvää, että jos saan lapsen, en jää häntä hoitamaan mitenkään aivan loputtomiin kotiin. En ole mikään uraohjus, mutta koen, että paikkani on työmaailmassa, ei kotona. Idoliani Anu Silfverbergiä vapaasti lainaten: lapsen hoitaminen kotona on työlästä muttei työ. Yhdessä blogiini tulleessa kommentissa mainittiin, että pienen lapsensa hoitoon vievä äiti saa edelleen osakseen paheksuntaa. Minusta on ihan ok kyseenalaistaa asiallisesti äitien mielipiteet aiheesta. Esimerkiksi minulta kyllä saa kysyä, miksi koen että paikkani on töissä ja lapseni paikka päivähoidossa. Mutta jos äiti kertoo asiaa enempää taustoittamatta vievänsä vaikka jo vauvaikäisen lapsensa hoitoon, on aika tökeröä laukoa ”faktoja” siitä, kuinka sen ja sen ikäisen lapsen paikka on kotona. Voihan nimittäin hyvin olla niin, ettei perheellä ole muita vaihtoehtoja kuin viedä lapsi hoitoon vanhempien työpäivien ajaksi. Etenkin pääkaupunkiseudulla lienee aika mahdotonta maksella vaikka asuntolainaa kotihoidon tuella.
Minulle työhön paluu tulee olemaan todella vaikea paikka ja uskon, että vuodatan kyyneleitä lapsen päivähoitoon viemisen vuoksi moninkertaisesti enemmän kuin tyttäremme itse. Ymmärrän siis, että äidit (ja isät) tahtovat olla lastensa kanssa niin pitkään kuin mahdollista. Ymmärtäisin kuitenkin lapsen kotihoidon paremmin, jos se jakautuisi enemmän tasan äitien ja isien kesken. Käytännössä kuitenkin äidit jäävät edelleen kotiin ja isät tienaavat, kerryttävät eläkettään sekä osoittavat työnantajille olevansa sitä sukupuolta, joka kannattaa palkata työhön. Se, että reilu 90 prosenttia kotihoidon tuen käyttäjistä on naisia, vaikuttaa kaikkien naisten mahdollisuuksiin työelämässä.
Kannatan ehdottomasti opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakan esittämää kotihoidon tuen lyhentämistä ja vanhempainvapaan pidentämistä sekä isien kannustamista pitämään vapaasta pidempi osuus. Itse asiassa jos saisin päättää, olisin vielä ministereitä radikaalimpi. Haluaisin todennäköisesti lopettaa kotihoidon tuen kokonaan ja siirtyä esimerkiksi 6 + 6 + 6 -vanhempainvapaamalliin, jossa äiti olisi ensimmäisen puoli vuotta kotona lapsen kanssa, sitten isä toisen puolikkaan vuodesta ja kolmannella jaksolla perhe voisi itse päättää, kuka jää kotiin.
Olen itse nauttinut kotona olemisesta, etenkin nyt viimeisen kolmen kuukauden aikana. Jos tuo 6 + 6 + 6 -malli olisi käytössä Suomessa, olisin varmasti mennyt vuodenvaihteessa pitkin hampain töihin. En missään nimessä toivoisi kenenkään tekevän töitä perhe-elämänsä kustannuksella. Enkä totta puhuen edes ymmärrä, kuinka kukaan voi rakastaa työtään niin paljon, että asettaa sen oman lapsensa edelle. Olen vain yksinkertaisesti sitä mieltä, että jokaisen kannattaisi mahdollisuuksiensa mukaan tienata omat rahansa.
Tiedän, että monien mielestä perheiden tulisi saada itse päättää vapaasti pitämistään vapaista, mutta olen toista mieltä. Tasa-arvo ei tapahdu itsestään. Naisen euro on 80 senttiä hamaan tappiin asti, ellemme tee asialle jotain. Norjalaistutkijoiden mukaan yleisistä perhepoliittisista keinoista juuri kotihoidon tuen kielteiset vaikutukset työmarkkinoiden tasa-arvoon ovat selkeimmin osoitettavissa tutkimustiedon pohjalta. Ruotsissa, Tanskassa ja Islannissa kotihoidon tukea ei ole ollenkaan ja Norjassa sitä voivat saada 1–2-vuotiaiden vanhemmat. Välillä ihmettelen, miksi Suomi tuntuu laahaavan niin monessa (tasa-arvo)asiassa muiden Pohjoismaiden perässä. Olen siis toki itsekin juuri tällä parjaamallani hoitovapaalla, mutten toisaalta haluaisi vielä viedä vauvaikäistä tyttöäni päivähoitoonkaan. Toivoisin siis vain, ettei minun olisi tarvinnut jäädä hoitovapaalle, vaan että vanhempainvapaa ulottuisi sinne asti, kun lapsi on puolitoistavuotias ja että vapaan käyttämiseen pitäisi osallistua molempien vanhempien.
Juttelin yhtenä päivänä oman äitini kanssa asiasta ja kysyin häneltä ensimmäistä kertaa, miksi hän hoiti meitä lapsia kotona oikeastaan ihan koko lapsuutemme. Kysyin, eikö hän halunnut mennä töihin vai uhrautuiko hän vuoksemme kokien, että lapsen paikka on kotona. Äiti sanoi, ettei kokenut suurta tarvetta tehdä uraa, mutta pääsyy meidän kotona olemiseemme oli se, että hän halusi kasvattaa meidät itse. Hän sanoi tienneensä tarkalleen, millaisen kasvatuksen hän haluaa meille, eikä halunnut kenenkään ulkopuolisen puuttuvan siihen. Haluan kuitenkin itse luottaa ammattilaisten kykyyn hoitaa lastani meidän vanhempien työpäivien ajan. Uskon myös siihen, että vaikka lapsi olisi taaperoikäisestä asti päiväkodissa, hän saa kuitenkin ne tärkeimmät, arvonsa ja moraalinsa kotoa eikä päivähoidosta.
Millä perusteella te teitte päätökset työhön paluusta ja päivähoidosta?
Mä menen töihin elokuussa kun poika on 11kk. Haluaisin olla pidempään kotona, mutta mulla ei ole vakityötä mihin palata, joten nyt kun sain pidemmän sijaisuuden, niin pakko oli ottaa vastaan. Onneks mies jää kotiin loppuvuodeksi, joten poika menee päiväkotiin tammikuussa, jolloin on 1v4kk. On silloinkin vielä pieni, mutta me ollaan molemmat matalapalkkasilla aloilla ja asuntolaina yms. puskee päälle, joten meillä ei taloudellisesti oo mahdollista jatkaa kotona oloa.
Varmasti on äitille kova paikka päiväkodin alotus, varsinkin kun poika näiden reilun 8kk perusteella vaikuttaa aika varautuneelta ja esim on koko ajan vierastanut tosi kovasti.
Perhepäivähoitaja olis ehkä iisimpi alotus, mutta mä en luota siihen, kun en mahdollisia hoitajia tunne. Tai siis, jos saakin huonon hoitajan, joita ikävä kyllä tuntuu riittävän. Päikyssä on useampi hoitaja ryhmässä, joten todennäkösesti jonkun kanssa pojalla natsaa ja onhan se muutenkin valvotumpaa ja säännöstellynpää.
En siis millään tavalla kritisoi teidän valintaa, nää vaan omia pohdintoja. Ihana perhepäivähoitaja varmasti ajais kaikkien vaihtoehtojen ohi ja olis kultaakin kalliimpi.
Todella hienoa, että teillä isä jää hoitovapaalle! Mä uskon, että tuo 1 v 4 kk on oikein hyvä aika aloittaa hoito, kaikki menee varmasti hyvin 🙂 ja siis en todellakaan ottanut kritiikkinä tuota perhepäivähoitoasiaa vaan tosi hyvä, että toit esille tämän kannan! Täytyy itsekin ottaa tuo pointti huomioon.
Hyvä kirjoitus!
Yhtä asiaa en kuitenkaan tässä ymmärtänyt: ”Toivoisin siis vain, ettei minun olisi tarvinnut jäädä hoitovapaalle, vaan että vanhempainvapaa ulottuisi sinne asti, kun lapsi on puolitoistavuotias ja että vapaan käyttämiseen pitäisi osallistua molempien vanhempien.”
Miksi ihmeessä Jaakko ei sitten jäänyt hoitovapaalle, ei sitä ole mitenkään korvamerkitty naisen vastuulle?
No niinpä 😀 tässä yhtälössä painaa toki moni asia mutta Jaakko ei olisi jäänyt hoitovapaalle nyt huhtikuussa. Syitä pitäisi tivata häneltä itseltään 😛
Muakin kiinnostaa ne syyt!
Mutta mitenkään tietämättä tarkemmin teidän valintoihin vaikuttaneista syistä, ihmettelen syvästi, miksi useat isät eivät jää yleensä tuota yhtä kuukautta pidemmäksi aikaa kotiin. Usein kuulemani syy on se, että isä tienaa suhteessa enemmän kuin äiti, joten ei muka ole varaa isän kotona oloon. Höpö höpö sanon, koska lapsiperheessä tekee varmasti muutenkin tiukkaa rahasta.
Mä uskon, että se on just se yleinen asenneilmapiiri, mikä vallitsee. Että se on OUTOA, jos isä jää kotiin. Siksi sen pitäisi musta olla yksinkertaisesti pakollista..
Ja hei käsittääkseni sen ”isäkuukaudenkin” pitäminen on todella harvinaista.
Juu, samat fiilikset on mullakin. Ihmettelyn lisäksi kotiinjäävät isät saavat osakseen ihmettelyä, että miten se nyt sen lapsen kanssa mahtaa pärjätä – en ole kuullut, että äitien jaksamisen perään ulkopuoliset kovinkaan paljoa kyselisivät.
Itse asiaan sen enempää kantaa ottamatta, pakko tarttua tuohon ”höpö höpöön”. Meillä mies tienaa yli 2 kertaa enemmän kuin minä ( ollaan eri aloilla..) niin ei se ihan höpö höpöä ainakaan meidän tapauksessa ole 😀 jos tekee tiukkaa muutenkin niin ymmärrän hyvin miksi ei haluta/voida valita rahallisesti vielä huonompaa vaihtoehtoa.
Höpö höpöä täälläkin. Meillä taas itse olen opiskelija ja mies töissä, joten ei tule kysymykseenkään, että mies jäisi kotiin (plus ei koe sitä omaksi jutukseen mikä on mulle täysin fine). Lapsi (ja toinen tulossa) on uskallettu tehdä, koska isä tienaa hyvin ja tälle on lähes takuuvarmasti töitä, joten rahasta ei tee tiukkaa. Niin paljon kun tasa-arvoa kannatankin, olisi aika jäätävää, jos isä ”pakotettaisiin” kotiin tai toinen vaihtoehto olisi, että lapsi menee todella pienenä hoitoon tai joutuisi itse jäämään ilman kotihoidontukea kotiin… Samoin mietin imetysasiaa tuossa 6+6+6 -hommassa.
Mutta siis alkuperäiseen tekstiin vielä, että hienoa, että saatte kuviot järkättyä. 🙂
Musta taas on ihan käsittämätöntä, että koetaan isän jääminen kotiin jotenkin aivan kohtuuttomaksi 😀 aivan kuin kyse olisi jostain vankilatuomiosta! Oman lapsen hoitaminen kotona…hmm. Kovin eri lailla ihmiset tuntuu aiheesta ajattelevan.
Mä en käsitä mikä tasa-arvokysymys Suomen nykyisessä mallissa on. Äitiysloma on äidin, vanhempainvapaa ja hoitovapaa on täysin vapaavalintaisesti perheen sisällä jaettavaa aikaa. Ei siis äidille korvamerkittyä vaan perheen sisällä parhaaksi katsotusti jaettua ”vapaata”. Jokaisella perheellä on syynsä miksi joko äiti jää kotiin hoitamaan lapsia tai miksi isä jää. Osa jopa jakaa ajan kristillisesti tasan. Mä en henk.koht. kaipaa valtiota määrittelemään meidän perheelle sopivaa mallia.
Meillä mies on pitänyt kaikki isille korvamerkityt vapaat. Minä olen pitänyt äitiysloman lisäksi vanhempainvapaan ja hoitovapaan. Tämä siksi, että me mieheni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että tämä palvelee perhettämme henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti parhaiten. Pois työelämästä olen ollut kaikki vapaat ja vuosilomat mukaan lukien reilu 2 vuotta. Eläkesäästöjä makselen vapaaehtoisesti. Tämä ei toki korvaa työstä kertynyttä eläkettä, mutta paikkaa vajetta. Asuntolainaa ei lyhennetä hoitovapaan aikana. Ainoastaan korot maksetaan. Ymmärrän ajatusmaailman palkasta ja eläkekertymistä. Mutta elämässä kaikkea ei voi aina laskea rahassa.
Meillä on lähes täysin saman ikäinen taapero tyttönne kanssa, joten nämä teemat ovat olleet meilläkin kovin ajankohtaisia. Jaan kovin paljon samoja ajatuksia kanssasi.
Itse olen palaamassa takaisin töihin syksyllä, jolloin lapsemme on lähes 1v2kk. Lapsi aloittaa silloin päiväkodin. Teemme syksystä lähtien kumpikin mieheni kanssa lyhyempää työviikkoa ja näin ollen ollemme kumpikin yhden päivän viikossa kotona lapsen kanssa ja päiväkotipäiviä kertyy kolme viikossa.
Suurin vaikuttava tekijä on toki ollut raha, toisen tulojen tippuessa 300 euroon kuukaudessa ei paljon makseta mitään pakollisia menoja saati asuntolainaa, etenkään isommissa kaupungeissa. Kuitenkaan en myöskään koe että kotiäitys olisi minua varten pidemmän päälle, vaikka sydäntä särkee jo nyt jättää pieni hoitopäiviksi, mutta luotan varhaiskasvatukseen ja uskon että lapsi tulee viihtymään päiväkodissa ( olemme onnekkaita että samassa päiväkodissa on tuttuja lapsia, juuri saimme päätöksen päiväkotipaikasta). Olen kuullut paljon kriittisiä kommenttejakin meidän ratkaisusta, että on vielä liian pieni hoitoon laitettavaksi jne, onneksi myös kannustavia kommentteja. Kriittiset kommentit olisivat varmasti tuntuneet täysin musertavilta jos en olisi ollut ratkaisustamme täysin varma. Ollaan kuitenkin pohdittu asiaa ja koemme tämän olevan meidän perheen kaikille jäsenille paras ratkaisu, joillekin toisille sitten toiset kuviot parempia.
Jännittävintä tässä yhtälössä on ollut muiden suhtautuminen siihen että pidämme miehemme kanssa kumpikin ns. osittaista hoitovapaata syksystä lähtien. Minun lyhyempään työaikaan suhtaudutaan aika neutraalisti vähän jopa itsestään selvyytenä mutta miehen osuudesta jopa yllätytään ja muistetaan mainita että hienoa että pystyy pitämään ja tekee lyhyempää työaikaa. (”Huvittavinta” on että miehellä siis joustavampi työaika kokonaisuudessaan kuin esim. minulla, mutta silti aina muka miehen vaikeampi järjestää, en kestä!!!) Että huhhuh, tasa-arvoasioissa tässäkin on vielä tehtävää kuten myös asenteissa.
Teidän systeemi kuulostaa musta oikein hyvältä! Ihan älyttömän hienoa, että teillä myös isä osallistuu hoitovapaaseen!
Puoli vuotiaana meillä ainakin oli imetys niin vahvasti vielä läsnä, ettei töihin paluuni olisi tuntunut siinä vaiheessa mielekkäältä. Jos lapsi on rintaruokinnalla, niin tarvitseehan se vielä puolivuotiaanakin maitoa keskellä päivää. Jos äiti voi ottaa 6+6+6 mallista ensimmäiset 12 kuukautta, niin se olisi mielestäni ainakin omalla kohdallani toiminut hyvin. Itseasiassa meninkin töihin lapseni ollessa vuoden ja kuukauden ikäinen ja isällä oli päävastuu seuraavat puoli vuotta. Lapsi oli vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen mennessään ihanaan pieneen päiväkotiin, vaikka eihän se tietenkään alkuun ihanalta tuntunut. 🙂
Se on totta, että oishan siinä sumplimista. Mutta uskon, että olisin kuitenkin jatkanut imettämistä, vaikka olisin mennyt töihin, kun vauva puolivuotias.
Meillä on mennyt niin, että palasin töihin lähinnä taloudellisista syistä, kun poika oli 1v 1kk. Onhan hän pieni, mutta hyvin on pärjännyt päiväkodissa alun totuttelun jälkeen 🙂
Olen onnellinen, etten ole kuullut ollenkaan päivittelyä tai kritiikkiä siitä, kuinka ”pienenä” poikamme hoidon aloitti. Tunsin, etten pystyisi antamaan tarpeeksi virikkeitä vauhdikkaalle ja sosiaaliselle lapselle kotona, joten senkin puolesta hoidon aloittaminen oli mielestäni hyvä ratkaisu. Päädyimme päiväkotiin juurikin samasta syystä kuin yllä oleva kommentoija, koska ei voi olla varma, minkälainen hoitaja perhepäivähoidossa sattuisi kohdalle. Lisäksi, jos hoitaja on sairaana tai vapaalla, joutuisin viemään pienen poikani johonkin varahoitoon :/ Tosin olen kyllä kuullut paljon positiivisiakin kommentteja pph:sta
Koska aihe on itsellenikin niin ajankohtainen, olen alkanut melko herkästi ärsyyntymään siitä, miksi lähes kaikki vanhemmat kokevat tarpeelliseksi selitellä valintaansa laittaa lapsi hoitoon sen ja sen ikäisenä. Tai miksi joku kokee tarpeelliseksi kyseenalaistaa toisten päätöksiä, joihin he eivät liity millään tavalla. Minä, mieheni ja monet muut tuntemani ihmiset, ovat menneet hoitoon n.10-12kk iässä, ja heistä on kasvanut mielestäni ihan elämäänsä tyytyväisiä täyspäisiä kansalaisia, jotka eivät ole myöhemmin kyseenalaistaneet vanhempiensa päätöstä hoitoajankohdan aloituksesta.
Lapseni aloittaa perhepäivähoidon loppukesästä 1v1kk iässä. Tuohon asti hän on on ollut kotona pääosin minun eli äitinsä kanssa, ja 6 vkoa isänsä kanssa. Olin lyhyen pätkän töissä, ja vaikka lapsi oli isänsä kanssa päivät kotona, koin silti aluksi todella huonoa omaa tuntoa, että olen hankkinut lapsen, mutta en olekaan hänen kanssaan kotona ja näe hänen kehittymistään joka hetki. Tunne meni kuitenkin ohi, kun uusi arki lähti rullaamaan. Huomasin, että olen itse pirteämpi, kun elämässäni on myös jotain muuta, kuin pelkät kotiympyrät, ja töiden jälkeen keskittyminen lapseen on hyvin täysvaltaista.
Vaikka selittelyt ärsyttääkin, niin tässä minun selittelyt. 🙂 Syymme päivähoitoratkaisuun ovat asuntolaina, jonka lyhentämiseen tarvitaan molempien palkka sekä minun määräaikainen työsuhde, jolle toivon saavani jatkoa töihin palaamalla. Mietin aluksi, tekisinkö lyhennettyä työviikkoa, mutta kun olen työkavereita ja muita tuttujani asiasta haastatellut, on ilmennyt, että lyhennetty työviikko on monessa työpaikassa käytännössä katsoen vain yksi lisästressi; olet neljä päivää töissä, mutta teet viiden päivän työt eli olet ne neljä työpäivää ihan puhki. Eli lapsemme tulee olemaan hoidossa 5pv viikossa, mutta tietysti jos tälläinen järjestely vaikuttaa hänen kannaltaan epäsuotuisalta, pohdimme tilannetta uudelleen.
Muakin ärsyttää selittely! Mut sovitaan, että tämä on vain ihan normikeskustelua omista päätöksistä, mikä on vain mielenkiintoista 🙂
Tsekkaa myös yksityiset, pienet päiväkodit. Niissä löytynee pääkaupunkiseudulta melko lailla kivoja variaatioita ja vaihtoehtoja 😉 Taidepainotteisia, liikuntapainotteisia, musiikkipainotteisia tai kielipainotteisia.
Ja moni unohtaa myös sen, jos sattuisi olemaan esimerkiksi isovanhempi tai muu lähipiiriin kuuluva, joka haluaa hoitaa lasta päivät niin, ettei lapsi tarvitsekaan muuta päivähoitopaikkaa, voi perhe hakea kotihoidontukea ja maksaa sen sitten hoitopalkkana tälle isovanhemmalle..
Meillä on melkein samanikäiset tytöt (ja ollaan itseasiassa melkein naapureitakin :)), mä palaan töihin syksyllä ja siitä jää isä kotiin. Ensin pitää isäkuukauden samalla kun mä kesälomailen ja jatkaa sitten hoitovapaalla. Kotona mies on vuoden, eli tyttö menee päikkyyn 2v 3kk ikäisenä. Se ainakin paperilla kuulostaa ihan hyvältä iältä aloittaa hoito 😀 Meidän perheessä oli ihan itsestään selvää, isä osallistuu lapsen kotihoitoon, se on mulle ollut jopa kynnyskysymys perheen perustamisessa. Ymmärrän kyllä, että tilanteita on monia ja vaikkapa yrittäjän on paljon vaikeampi jäädä vuodeksi kotiin kun palkansaajan. Tästä syystä en ihan varauksetta kannata tuota 6+6+6 systeemiä, sitä kylläkin hyvin voimakkaasti, että perhevapaiden tulisi jakautua tasa-arvoisemmin. Mä tosin uskon, että monessa perheessä äiti ei ”anna” miehen jäädä kotiin, halutaan itse viettää se pikkulapsiaika kotona ja ennenkaikkea uskotaan olevan parempi siinä hommassa kuin se isä. Tiedä sitten onko totta vai ei, mutta mä haluan uskoa, että olen perustanut perheen sen verran fiksun tyypin kanssa, että se osaa oman lapsensa hoitaa 🙂 huh, tulihan vuodatus! Tää aihe on mun sydäntä lähellä niin juttua riittäisi! Hyvää kesää 🙂
Niin hyvä kirjoitus (taas)! Oon kyllä niin samaa mieltä! Toi imetysasia muakin ehkä pohdituttaisi tuossa 6+6+6 -mallissa, mutta mulla itselläni on kyllä niin joustava työ, että tuo malli olisi meillä kyllä onnistunut imetyksenkin kannalta. Ihan samalla tavalla kuin säkin, mä koen myös, että mun paikka on työelämässä, ei kotona. Oon jotekin aina ollut tota mieltä. Mutta mun mielestä yleinen asenne on se, että hyväksytympää (nimenomaan ÄIDEILLE) on haluta olla kotona pitkään ja jos et halua, kysytään miksi sitten hankit lapsia. Hohohoijaa. Lisäksi kyllä suuresti ihmettelen, että niin monilla on varaa olla lastensa kanssa kotona vuosikausia. Meillä ei kyllä olisi. Minä olen vieläpä meidän taloudessa se, jolla on parempi palkka.
Meillä on se tilanne, että lapsi menee syksyllä päiväkotiin (1v1kk ikäisenä) – itse olen jo palannut töihin, mutta teen etänä, eli käytännössä olen muutamaa päivää silloin tällöin lukuunottamatta kotona ja sumplimme pakolliset töissä olemiseni miehen töiden kanssa, eli hän hoitaa kun olen töissä. Mieheni on tosi paljon hoitanut poikaa ja haluaisi jäädä pojan kanssa kotiin jos vaan mahdollista, mutta on juurikin yrittäjä, joten kotiin jääminen olisi uralle itsemurha, kun asiakkaat luultavasti katoaisivat muualle. Niin hyvin kyllä Hannalta sanottu tuo käsittämätön ajatus, että mies ei mukamas osaisi hoitaa vauvaa/lasta. Aina jaksan näitä ihmetellä! Meillä mies on tosi paljon hoitanut poikaa ja osaa /saa jotkut asiat sujumaan jopa paremmin kuin minä. 😀
Kommentoin tuohon imetysasiaan. Asun Suomen ulkopuolella maassa, jossa on lyhyet äitiyslomat. Töihin palasin vauvan ollessa 6,5 kk, mies jäi siitä vielä 1,5 kk kotiin ja sitten päiväkotiin. Imettäminen ei ole ollut mikään ongelma: itseasiassa vauva ei ole saanut korviketta lainkaan, ja imetän edelleen (”vauva” pian 18 kk). Pumppasin 1 ikävuoteen saakka maidot töissä (3 kertaa päivässä) käsipumpulla. Maidot toimitin kylmälaukulla kotiin / päiväkotiin. Kuulostaa ehkä vaikealta, mutta ei se sitä loppujen lopuksi ollutkaan.
Oi hieno kuulla tällaisesta kokemuksesta!! Kuulostaa tosiaan tietty vaivalloisemmalta kuin kotona imettäminen, mutta mahtavaa tietää että tällainen järjestely kuitenkin toimii!
Tärkeä aihe. Harmi vaan, että päätökset ja mallit kuten vaikkapa 6+6+6-malli lähtee siitä, että ylipäätänsä on työ, mihin palata. Ja että isällä on työ, josta olla isyysvapaalla. Puolisoni kaltaiset työnhakijat eivät valitettavasti näy tilastoissa ollenkaan, muuta kuin pahasti parjattuna machomies-miehinä, jotka eivät alene isyys-, eikä vanhempainvapaille (saatikka kotihoidontuelle). Puolisoni ei ole ottanut päivääkään isyys- tai muitakaan vapaita, silti hän on ollut (onni onnettomuudessa) kotona ja läsnä lapsen syntymästä saakka (nyt reilu 7 kk). Huvittaa heitot siitä, että pitää pakottaa miehet kotiin 😀 Tilanteen sanelema pakko ja sen kanssa eletään. Hienointa tilanteessa on se, että tehdään kaikki yhdessä. Hän kun ei ole apunani, vaan 100 % yhtä paljon (tai vähän :D) vanhempi kuin minäkin. Vaikeinta yhtälössä on se, ettei pysty suunnittelemaan mitään päivähoitoja tai töihinpaluita, kun kaikki on auki ja levällään 🙂
Itse menen töihin osa-aikaisena jo vauvan ollessa 7kk-ikäinen. Hyödynnämme jaetun vanhempainvapaan ja isä jää osittain kotiin hoitamaan vauvaa eikä vauva vielä hoitoon mene. Itse haluan töihin takaisin, jotta olisin parempi äiti lapselleni sen ajan kun olen kotona.
Meillä tilanne on se että aion olla kotona tyttäreni kanssa kunnes hän on 2 vuotta (tällä hetkellä 9kk) ja olen päätökseen tyytyväinen. Meillä isä opiskelee, ja se että olisi pakko jakaa hoitovapaa tai edes vanhempainvapaa olisi meillä käytännössä tarkoittanut että olisin palannut töihin ja lapsi hoitoon jo pienenä. Plus itsekkäästi voin todeta että itse haluan olla kotona oman lapseni kanssa, enkä olisi vielä halunnut palata töihin (varsinkin kun itse työskentelen pienten lasten parissa). Onneksi on vaihtoehtoja joista jokainen perhe varmasti pystyy hyödyntämään heille parhaalla tavalla.
Lasten kotihoito ei ole perheemme kohdalla enää ajankohtainen, mutta kirjoituksesi herätti muutaman ajatuksen. Mielestäni erilaiset perheet tarvitsevat erilaisia ratkaisuja. Olen itse hoitanut ”kotona” kaikki neljä lastani, toisin sanoen he eivät ole olleet päivähoidossa. Kuitenkin työni matalapalkka alalla mahdollisti työskentelyni iltaisin ja viikonloppuisin. Hoitovastuu jakautui molemmille vanhemmille. Kotihoidontuki taas mahdollisti lyhyemmän työviikon, ja myös yhteisiä vapaapäiviä koko perheelle. 6+6+6 mallissa tällainen ei olisi mahdollista. Mielestäni äitejä (ja isiä) tulisi kannustaa työntekoon, mutta malli joka romauttaa matalapalkka alalla toimivien perheiden talouden ei liene järkevä. Itse ainakin olisin vastaavassa tilanteessa joutunut jättäytymään kokonaan pois työelämästä.
Ymmärsinkö oikein tuon 6+6+6-mallin, jota kannatat, että yhteiskunta ei tukisi yli 1,5-vuotiaan lapsen kotihoitoa mitenkään? Minäkin kannatan hoidon tasaisempaa jakautumista puolisojen kesken, mutta samaan aikaan alle 3-vuotiaan lapsen kotihoitoa. Meillä on nyt 9-kuukautinen poika, jota toivon imettäväni WHO:n suosituksen mukaisesti väh. 2 vuotta. Aion itse palata töihin, kun poika on n. 2 vuotta, jolloin isä jää kotiin. Tasan ei jako siis mene, mutta olen niin ylpeä ja iloinen miehen aidosta halusta jäädä kotiin pojan kanssa. Talousasiat sumplimme niin, että kotihoito on mahdollista. Isoimmat siihen liittyvät muutokset on hoidettu jo ennalta. Ja tiedän toki,että imetys onnistuu töissä käydessäkin, mutta se ei ole meilläkään ainoa (vauvan tarpeista kumpuava) syy tälle 2+1 jaolle.
Eikö 6+6+6 mallin idea ole juuri se, että perhe voi itse valita missä järjestyksessä vapaat pitää? Lapset ovat kovin erilaisia ja on paljon puolivuotiaita, joille kiinteät eivät maistu ja sylinä tahdotaan äiti sekä syödään öisin. Näissä perheissä olisi mielestäni kohtuutonta, että äidin olisi mentävä töihin puolen vuoden kohdalla (ihan vain univajeenkin takia). Sitten on lunkkeja lapsia, lapsia jotka syövät pulloa tai paljon kiinteitä ja äitejä jotka haluavat töihin. Tällöin on varmaan ihan ok mennä 6 kk iässä töihin. Itse siis ehdottomasti kannatan tässä mielessä vapaata valintaa. Monissa perheissä äidin ja lapsen suhde on hyvin symbioottinen alle vuoden iässä ja mikäli äiti ei töihin silloin vielä halua, olisi se minusta outoa pakottaa.
Meillä minä palasin itse kouluun, kun vauva oli vajaa 5kk ja isä jäi kotiin pitämään omaa puolikastaan vanhempainvapaasta. Imetin vielä ja kävinkin luentotauoilla kotona 50m päässä imettämässä/pumppaamassa. Alussa varsinkin oli tosi vaikeaa olla erossa vauvasta, mutta huomasin nopeasti että hyvinhän tämä menee ja iskä osaa. Mutta ärsyttävintä oli ne ulkopuolisten taivastelut!! ”kuka sitä lasta nyt hoitaa?” Isää ei nähdä edelleenkään tasavertaisena äidin kanssa, mikä on tosi harmi. Nyt vanhempainvapaan loppu häämöttää parin viikon päästä ja mies palaa töihin ja itse jään koulusta kesälomalle poitsun kanssa (hoitorahalle). Mies on ollut kyllä erittäin kiitollinen ja tyytyväinen, että pääsi olemaan vauvan kanssa kotona, ja meillä tämä toimi! En myöskään itse ole sellainen että jäisin moneksi vuodeksi kotiin hoitamaan lapsia, ja oli tosi virkistävää tehdä päivisin jotain muuta kuin hoitaa vauvaa vaikka se niin ihanaa onkin 🙂 Todennäköisesti sama järjestely tulee olemaan myös tulevaisuudessa, jos lisää lapsia suodaan. Syksyllä poika aloittaa perhepäivähoidossa 1v ikäisenä, 3 päivänä viikossa. Minä jatkan opintoja ja mies jatkaa töitä. Ja pidempi vanhempainvapaa olis kyllä tosi hyvä!
Mielenkiintoinen aihe varsinkin sellaisille äideille ketkä poikkeavat normista. Näitä asioita kun vielä(kin) ihmetellään suomessa suureen ääneen ja esim. Ruotsissa vapaiden jakaminen on täysin normaalia. Olen kyllä samaa mieltä että vapaat tulisi jakaa vanhempien kesken ihan lailla. Näin asia olisi ikään kuin sovittu jo lähtötilanteessa eikä kummankaan tahon täytyisi asiaa selitellä töissä. Itse olen niinkin onnellisessa asemassa että joudun palaamaan töihin vauvan ollessa vain parin kuukauden ikäinen. Tästä syystä usein todella ärsyttää se että normaalissa palkkatyössä olevat ovat täysin erilaisessa asemassa johtajiin tai yrittäjiin nähden. Tottakai voisin olla töistä pois kauemmin mutta se näkyisi suoraan työn määrässä joka töissä tekijaansä odottelee. Tmi yrittäjillä tilanne on tietysti vielä surkeampi jos esim. asiakaskunta katoaa äitiysloman aikana. Toistaalta haluankin näyttää tyttärelleni esimerkkiä siitä että naisetkin voivat olla vahvoja päättäjiä eikä kenekään naisen tarvitse tyytyä olemaan kotona. Eri asia on tietenkin se että jos kokee tämän olevansa oma kutsumuksensa…
Minä olen vahvasti sitä mieltä, että sikäli mikäli yhteiskuntamme edelleen kotihoitoa tukee, tuo 6+6+6-malli ei ole toimiva. Ei, mikäli katsotaan tuottavuuden, eläkekertymien ja näennäisen tasa-arvon yli perheiden hyvinvointia.
Olen korkeakoulutettu, useammallakin tutkinnolla varustettu äiti. Mieheni on yrittäjä, työllistäen itsensä lisäksi myös muita ihmisiä.
Tuo kuutosmalli olisi täysi surmanloukku ei vain meille, vaan myös työntekijöillemme. Mieheni yritystoiminta vaatii ehdottomasti (Kyllä, sanon ehdottomasti, sillä ihan aikuisten oikeesti tässä tapauksessa hän on yrityksessä korvaamaton.) hänen henkilökohtaista läsnäoloa ja työpanostaan. Minä olen tällä hetkellä työtön, sillä ikävä kyllä alallani ei duuni löydy. (Tämän kun olisi lukiosta lähdettyään osannut ennakoida, voi jälkiviisaana todeta.) Mikäli emme haluaisi laittaa lasta hoitoon tuon kuvitteellisen kahden ensimmäisen 6kk-pätkän (minun käyttämäni) jälkeen, tulisi yritys laittaa miehen hoitovapaan ajaksi jäihin, sillä se ei yksinkertaisesti ole mahdollista pyörittää ilman häntä.
Mieheni tulot ovat moninkertaiset omaan päivärahaani verrattuna. Työttömyyskorvaus yhdistettynä miehen hoitorahaan (olkoonkin mahdollisesti ansiosidonnainen) romahduttaisi taloutemme täysin. Iso asuntolaina, opintolainat, autolaina, remonttilaina, ai niin ja eläminen. Täällä me sitten olisimme kotona, molemmat, hoitamassa lasta. Mies ”pakotettuna”, minä työttömänä. Ei riittäisi rahat. 🙁 Oman taloutemme lisäksi romahtaisi myös työntekijöidemme elämä. Heidät olisi pakko irtisanoa, koska töitä ei pystyisi ilman esimiestä (mieheni) tekemään.
Lisäksi haluaisin nostaa kylmän rahan lisäksi jonkun jo tuolla aiemmin puheeksi ottaman imetyksen; moni vuoden täyttänyt on vielä hyvin kiinni rinnassa, eikä pullomaito+muu ruoka ole ensisijainen ravinto. Tuo WHO:n imetyssuositus (vähintään kaksi vuotta tai niin pitkään kuin äiti ja lapsi haluavat) on ihan oikeasti voimassa myös täällä Suomessa. Imetys voi toki jatkua myös äidin töihin palattua, mutta monesti se on käytännössä hankalaa pienen yksivuotiaan vauvan kanssa.
Itse olen kyllä sen kannalla, että perheiden pitäisi saada päättää nämä hoitokuviot itse. Perinteisessä palkansaajaperheessä, jossa molemmilla vanhemmilla on työ jonne palata ja joka joustaa, tuo kuutosmalli on varmasti toteutettavissa. Nykyään kun emme kuitenkaan enää elää 8-16 perusduuni-maailmassa, olisi tosi tärkeää ymmärtää erilaiset tavat elää ja työskennellä. Tuo malli myös eriarvoistaisi lapsia, sillä osassa perheistä vauva pitäisi laittaa taloudellisista syistä kodin ulkopuoliseen hoitoon 6+6-kauden jälkeen, sillä isän jääminen kotiin ei olisi millään muotoa taloudellisesti mahdollista, vaikka perheen oma toive olisi hoitaa lasta pidempään kotona. (Ja tässä puhun nyt tietenkin sellaisista perheistä, joissa kotihoito on lapsen kannalta ulkopuolista päivähoitoa parempi ratkaisu; subjektiivinen päivähoito-oikeus on tietyissä tapauksissa lapsen pelastus, ja se on täysin toisen keskustelun aihe.)
Pakko on tosi huono motivaattori. Kotihoidontuki on muutenkin lähinnä näennäinen halu tukea kotona tehtävää kasvatustyötä, sillä jokainen osannee arvailla kunnallisen päivähoidon lapsikohtaisen kustannuksen.
Täysin samaa mieltä kanssasi.
Tasa-arvon parantaminen on tietenkin tavoiteltava asia, mutta en jaksa uskoa, että se tällaisella pakottavalla lainsäädännöllä saataisiin aikaan. Päinvastoin, tällainen 6+6+6 malli todennäköisesti lisäisi perheiden eriarvoisuutta, kun matalammilla tuloilla elävät joutuisivat laittamaan pienet hoitoon ”liian” aikaisin. Mielestäni on myös outoa kritisoida sitä, että isät eivät halua hoitaa kotona lapsia. Ovathan hekin erilaisia, ja joillekin ura on niin tärkeä, etteivät he halua sitä riskeerata – aivan kuten joillekin äideille on alusta asti selvää, että he haluavat palata työelämään mahdollisimman pian. Perheet, työtilanteet ja lapset ovat kaikki erilaisia, ja mielestäni yhteiskunnan pitäisi pakottamisen sijaan antaa valinnan mahdollisuudet perheille, ja sitä kautta tukea lapsiperheiden hyvinvointia. Ylipäätään työ- ja perhe-elämän vastakkainasettelu on nykymaailmassa typerää. Ne ovat molemmat osa elämää, ja ne pitäisi saada sopimaan samaan kuvioon mahdollisimman joustavasti ilman että osoitellaan muita syyttävällä sormella tai vaikka kritisoidaan toisen vanhemmuutta sen perusteella, onko hän työelämässä tai laittanut lapsensa pienenä hoitoon.
Esikoisen kohdalla palasin töihin ja tyttö lähti hoitoon 1v2kk iässä. Hoidon aloitus sujui superhyvin (lapsi itki ensimmäisinä viikkoina kerran ja silloinkin kun piti lähteä POIS päiväkodista :D), siihen suurin syy oli varmasti se, että olin itse intopiinä menossa takaisin ihanaan työpaikkaani (en ole lainkaan kotiäitityyppiä ja kuolisin, jos joutuisin lusimaan himassa useamman vuoden lasten kanssa) ja suhtauduin itse todella innostuneesti ja positiivisesti päiväkotihoitoon, niin lapsi sitten vaistosi positiivisen vireen asiassa ja oli itsekin reipas ja innostunut päiväkodista. Tein heti alusta normaalia työviikkoa, sillä kuten joku tuolla aiemmin totesisikin, niin varsinkin asiantuntijatyössä lyhennetty viikko tarkoittaa viiden päivän töitä neljässä päivässä, 80% palkalla.
Nyt toisen lapsen kohdalla aion palata töihin kun lapsi on 10kk ja isä jää sitten kotiin pariksi kuukaudeksi. Haluan kuopuksen menevän päiväkotiin reilun vuoden iässä, koska silloin ehtii olla isosiskonsa kanssa hoidossa puoli vuotta samaan aikaan ja se varmasti jeesaa pienempää aloituksessa.
Joku myös mainitsi yksityiset päiväkodit hoitovaihtoehtona ja suosittelen lämpimästi! Esikoinen käy yksityisessä, josta olemme tähän saakka maksaneet saman verran omavastuuta, kuin maksaisimme julkisella puolella. Ja parasta, että nyt kun hoitomaksuja nostetaan, niin jatkossa maksamme vähemmän yksityisellä kun maksaisimme julkisella puolella, koska yksityisten ei ole pakko korottaa maksuja sitä julkisen puolen järkyttävää 22 prosenttia. Ja etuja on muitakin niin paljon, yksi tärkemmistä se, että jos hoitajat omistavat itse päiväkodin (kuten meidän tapauksessa), niin henkilökuntavaihtuvuutta ei ole.
En myöskään kestä yhtään selittelyjä omista valinnoista – luoja tietää, että tässä maassa jokaista perheeseen liittyvää valintaa pitäisi olla aina selittelemässä – jokainen vanhempi varmasti tekee juuri kuten omaan elämäntilanteeseen ja omille lapsille on parasta. Itse en ainakaan koe ongelmallisena sanoa, että olen todella paljon parempi äiti, vaimo ja ihminen, kun saan käydä töissä 8h joka päivä 🙂
Meillä syy siihen, että jäin miehen sijasta hoitovapaalle oli se, että minä vain ylsinkertaisesti viihdyn paremmin kotona kuin mieheni. Hänelle on tärkeä saada kodin ulkopuolista elämää työn muodossa, kun minä taas olen voinut päivisin treffailla muita kotona vanhempainvapaalla olevia ystäviäni. Miehen sosiaalinen elämä ilman työtä olisi päiväsaikaan jäänyt olemattomaksi, koska eipä noita koti-isiä tuttujen joukossa ole. Harmillisen vähän muutenkin.
Myös se, että itse joudun työssäni tekemään paljon iltavuoroa, oli yksi syy miksi jäin ennemmin kotiin kuin 8-16 työtä tekevä mieheni. Kyllä mieluummin peittelen pienet lapseni illalla sänkyyn kuin vain katselen heitä nukkuvina töistä tullessani.
Hassua, että se on edelleen jotenkin itsestäänselvyys, että äiti jää kotiin pitkäksi aikaa. Meillä jaoimme miehen kanssa lapsen kotihoidon 50/50. Se oli mulle ihan selviö jo ennen kuin edes aktiivisesti alettiin suunnitella perheen perustamista. Jos joskus alan tekemään lapsia yksinäni, niin siinä tapauksessa hoidan heidät toki myös itse. Niin kauan kuin mies on yhtä lailla lapsen vanhempi, osallistuu hän lapsen hoitoon yhtä paljon kuin minäkin. Eikä meillä edes ollut kyse siitä, kumpi joutuu jäämään kotiin, vaan ennemminkin siitä, kumpi SAA käyttää tuon hienon mahdollisuuden viettää aikaa kunnolla oman lapsensa kanssa!
Molemmat olemme töissä käyviä, mies tienaa hieman enemmän kuin minä, mutta pieni tulojenmenetys ei mielestäni ole peruste vanhempien eriarvoistamiselle. En haluaisi olla suhteessa miehen kanssa, joka kieltäytyy tekemästä osaansa yhteisen lapsen hoitamiseen.
Meillä sovittiin myös jo ennen raskautta 50/50 jaosta, ja tämän hetkisen suunnitelman mukaan taitaa kääntyä niin, että mies on lapsen kanssa pidempään kotona kuin minä. Palaan töihin kun lapsi on 8kk, mies pitää loput vanhempainvapaat ennen isyys- ja hoitovapaata. Jos talous kestää, mies on kotona siihen saakka kun lapsi on 3v.
Mä olen meistä selvästi urakeskeisempi, mutta myös ns. joustavammassa työssä, eli pystyn paremmin yhdistelemään 100% työaikaa ja perhe-elämää kuin mies. Ja toki vaakakupissa painaa myös isosti miehen toive saada viettää enemmän aikaa lapsen kanssa: tällä hetkellä näkevät n. 1-2 tuntia päivässä lapsen valveillaoloaikaan miehen työajoista johtuen.
Siis en vain ymmärrä miksi isät eivät ole enempää kotona Suomessa. Ja yhtä vähän itseasiassa ymmärrän tuota kotihoidontukea ja älyttömän kauan kotona roikkumista (eläke, urakehitys jne). Itselleni oli päivän selvää, että molemmat on kotona ja oltuani kotona n. kuukauden olin jo sitä mieltä, että en ikimaailmassa suostuisi ettei isäkin olisi kotona (kuukautta en laske kotona olemiseksi). Rakastan vauvan kanssa olemista mutta arki on silti myös puurtamista ja haluan, että molemmat koemme sen. Lisäksi miten mikään voi korvata aikaa vauvan/pienen lapsen kanssa joka on kuitenkin yhteinen ja useimmiten yhdessä toivottu? Tämä aihe on itselleni kerta kaikkiaan punainen vaate, ja vain harvoissa tapauksissa ymmärrän, ettei mies jää kotiin. Ruotsissa en taida tuntea ainoatakaan äitiä, joka olisi kotona edes 1,5v, tai vuottakaan. Isät ottaa yleisimmin kopin, ainakin Tukholmassa. Meillä minä olen kotona 8kk (mieheni työ pakotti venymään seitsemästä kahdeksaan) ja mieheni ensin 6kk ja vielä myöhemmin yhden kuukauden. Mieheni on yksityisyrittäjä, kukaan ei paikkaa hänen poissaoloaan ja kaikki projektit on aloitettava nollasta isyysloman jälkeen, mutta silti ei hän koskaan elämässään jättäisi väliin kotona olemista.
En myöskään ymmärrä sitä, miten kotona olemista kehutaan työtaitoja lisäävänä asiana. Jos se lisää esim. tehokkuutta voi mielestäni vain todeta olleensa tehoton aiemmin. Ainoa mitä itse olen oppinu tänä aikana on taidon laulaa samaan aikaan kun luen sanomalehteä, ja sitä tuskin kukaan arvostaa duunissa myöhemmin.
Ideasi 6+6+6 on kaunis, mutta meillä se aiheuttaisi sen että tyttö menisi hoitoon jo 6kk ikäisenä. Toki olisi mahdollista siinä tapauksessa, että olisimme säästäneet rahaa isän kotona oloa varten. Itse teen työtä, jossa ei ole mahdollista saada kuin kk-palkkaa. Niin kutsutut ylityöt saan saldoina, joten rahallisesti en siitä voita mitään. Mieheni taas tienaa sekä lisiä että ylitöitä, joka mahdollistaa meillä jäämiseni hoitovapaalle. Tosin olemme pelanneet viime vuoden verotuksen kanssa siten, että saamme hyvät palautukset sekä säästimme koko raskausajan. Kuitenkin minun on palattava takaisin töihin tytön ollessa 1vuoden 1kuukauden ikäinen, koska siinä vaiheessa säästöt sekä veronpalautukset on syöty.
On totta, että perhevapaita pitäisi ja kuuluisi uudistaa. Kannatan kuitenkin sitä, että perheiden sisällä on mahdollisuus valinnanvapauteen. Esim. Oma isäni ei olisi suostunut jäämään minun ja veljeni kanssa kotiin, vaikka laki olisi niin määrännyt. Ja olisimme joutuneet joko isovanhempiemme hoidettavaksi tai päiväkotiin.
Uudistaminen pitäisi aloittaa miesten kasvattamisesta perhekeskeisemmäksi. Moni mies mieluusti jäisi kotiin, mutta enemmistö on edelleen sitä mieltä että miehen tehtävä on tienata ja kodinhoito kuuluu naiselle. Onneksi oma mieheni osaa arvostaa hänen ja lapsemme yhteistä aikaa, ja jäänyt mieluusti isäkuukaudelle jolloin itse ”lomailen” työstäni.
Täällä yksi ”kotonaroikkuja”. Meillä vanhin jo koulussa, nuorimmainen täyttää kesällä vuoden ja siinä välissä yksi. Ehdin vanhimman jälkeen opiskella opintoni loppuun ja olla vuoden työelämässä ennen toisen syntymää. Olin onnekas ja sain vakituisen paikan tuon vuoden aikana. Nyt olen ollut reilu neljä vuotta kotona ja päivääkään en vaihtaisi pois! Meillä on miehen kanssa suurin piirtein samanlainen palkka, toki minulla voisi olla jo hieman parempi jos olisin luonut uraa.. mutta mua ei vaan kiinnosta se uran luominen. Toki aion tehdä töitä elämäni, sitten kun nuorimmainenkin on yli 3v. Mutta jos nyt on tilaisuus nauttia elämästä lasten kanssa, niin olen itsekäs ja nautin. Toki olen antanut miehellenikin mahdollisuuden jäädä kotiin, mutta hän on ollut tähän tilanteeseen täysin tyytyväinen. Samoin minä. Me reilu 30v. emme tule pääsemään eläkkeelle todellakaan näillä vuosilla kuin nykyiset eläkkeelle jääjät, eikä mikään takaa että samanalainen eläkejärjestelmä on edes voimassa neljänkymmenen vuoden päästä. Siksi puheet eläkekertymistä tuntuu hieman huvittaviltakin. Toisaalta elämähän on täynnä valintoja ja kotihoidontuen pienuus ei välttämättä poissulje asuntolainojen maksua tms. Me ostimme ensimmäisen talomme sinä aikana kun olen ollut kotona ja selvinneet enemmän kuin hyvin.
Jokainen tehköön niin kuin omasta perheestä tuntuu parhaalta. <3
Musta toi ajattelu, että tehköön jokainen niin kuin omasta perheestä tuntuu parhaalta, ei oikein toimi.. Juuri teidän ratkaisujenne kaltaiset tilanteet aiheuttavat työmarkkinoilla naisten syrjimisen eikä se ole vain teidän, vaan koko yhteiskunnan, ongelma. Ylemmältä taholta pitäisi olla jonkinlainen säätely lapsen kotihoidosta aiheutuvien kulujen ja työnantajalle koituvan riskin tasa-arvoiseen jakamiseen vanhempien (ja sukupuolten!) kesken.
Pitäisi osata nähdä asioita isommassa mittakaavassa, kuin vain sen oman perheen sisällä. Omilla valinnoillamme petaamme esimerkiksi tyttäriemme työllistymismahdollisuuksia ja tasa-arvoista kohtelua työelämässä! Lapsentekoikä on yleensä juuri sitä aikaa, kun uralla joko edetään tai ns pudotaan kyydistä. Muutamia vuosia valmistumisen jälkeen esimiehet katsoo usein kellä riittää panokset ja motivaatio parempiin tehtäviin. Jos juuri siinä välissä on sen kolme neljä vuotta kotona lasten kanssa, niin aika hyvä tuuri saa käydä, jos meinaa kuroa (yleensä valitettavasti miespuoliset) kollegat kiinni.
Mä olen täsmälleen samaa mieltä.
Mites ne tasa-arvojutut sitten muualla maailmassa menee? Onko noissa Ruotsissa tms. ”mallimaissa” naisen euro lähempänä miesten euroa? Mun mielestä tää koko nykymaailman raha- ja urakeskeisyys on ihan sairasta muutenkin. En tajua yhtään tuota ajatusta, että kaikki lapset pitäs tunkea päiväkotiin jo tosi nuorina, tai että mummot velvoitetaan hoitamaan tms. Kyllä mä sen pointin ymmärrän, että miehetkin vois toki kotiin jäädä, mutta mun mielestä se edelleen pitäs olla vapaaehtoista kuitenkin.
Minulla ei ole tässä taustalla raha- ja urakeskeisyys. Ainoastaan tasa-arvo. Meidän jokaisen on elantomme tienattava. Ei se ole rahakeskeisyyttä, ihan vain elämästä selviytymistä.
Meillä kotihoidontuelle jäi mummu. Hän hoiti lasta yhden kesän, kun olimme molemmat vanhemmat töissä. Hoitolisää ei toki silloin saanut, mutta sen onnettoman kotihoidontuen kuitenkin. Ei tarvitse välttämättä olla vanhemman, kuka jää.
Mutta asiaan. En kannata uudistusta koska tiedän toooooodella monta perhettä, joissa vain miehellä on työpaikka josta on pidettävä kynsin ja hampain kiinni. Varmasti isät jäisivät lasten kanssa kotiin, mutta pitäisikö siinä sitten tienaavan jäädä kotiin ja puolison olla työttömänä? Ei mitään järkeä. Tippuisi tälläisiltä perheiltä viimeinenkin tuki pois ja automaattisesti ajautuisivat sosiaalitoimiston luukulle.
Ja tiedän perheitä joissa naisella on työ ja mies on jäänyt hoitamaan lapsia. Ei se ole nykyään mikään tabu, ellei siitä halua tehdä sellaista.
Nykyisessä työllisyys-ja taloustilanteessa tuollaisen pakkokeinon käyttöönotto tuntuu utopistiselta. Monessa perheessä ei ole mahdollista valita kotiinjääjää.
Meillä minä opiskelen. Samalla pystyn hoitamaan lastamme kotona. Jos mies jäisi kotiin, niin elättäisinkö meitä opintotuella ja ehkä keikkatöillä (vielä sen tulorajan puitteissa, mitä opiskellessa saa tienata). Kaikissa perheissä ei isälläkään ole niin pitkää työuraa takana, että saisi kuin minimi vanhempainrahan. Meillä lapsi menisi päivähoitoon. Ja päivähoitomaksujen vuoksi minä joutuisin luultavasti opiskelun ohella myös töihin, joka viivästyttäisi opintoja.
Sitä en ymmärrä jos jollain on asenneongelma isän kotiinjäämistä vastaan. Mutta kyllä nuoria lapsiperheitä usein yhdistävät opiskelut, työttömyys, pätkätyöt ja lainat, jolloin mikään yhteen malliin pakottaminen ei toimi. Ja toisaalta on tuo imetyspointtikin hyvä, joka on täällä jo nostettu esiin! Sitäpaitsi en usko että tuo malli auttaisi siihen, että nuori nainen on työnantajalle ”mörkö”. Nainen on silti se joka on raskaana ja synnyttää. Nainen on siis silti se riski, joka halutaan irtisanoa viimeistään äitiysloman alussa tai jo raskauden tultua tietoon. Näihin laittomiin irtisanomisiin tulisi mieluummin puuttua sekä jakaa työnantajille lapsista koituvat kulut kaikkien työnantajien kesken! Näin kulut eivät jäisi vain naisvalraisille aloille ja naisia palkkaaville! Tämä edistäisi aidosti naisten tasa-arvoa. Pakko sukupuolikiintiöitä en koe todelliseksi tasa-arvoksi!
”Mutta jos äiti kertoo asiaa enempää taustoittamatta vievänsä vaikka jo vauvaikäisen lapsensa hoitoon, on aika tökeröä laukoa ”faktoja” siitä, kuinka sen ja sen ikäisen lapsen paikka on kotona. ”
Huomaatko itse tekeväsi juuru nyt toisinpäin. Kyseenalaistat täysin sen miksi naisen ylipäätään pitäisi jäädä lasten kanssa kotiin.
6+6+6 malli, kuten myös Grahn-Laasosen ja Toivakan malli, sisältää paljon ihan käytännön ongelmia. Täysimetän lastani kuusikuiseksi. Miten lapsi syö minun ollessa töissä? Soseita tai sormiruokaa juu-u, mutta äidinmaito on lapsen pääasiallinen ravinto vielä pitkään. Minä opiskelen, mieheni käy kokopäivätöissä. Kun hallitus niin kivasti on tukenut lapsiperheiden lisäksi myös opiskelijoita, niin kysynkin sinulta miten maksaisimne asuntolainamme pelkästään minun tuloillani? Menisinkö opiskeluiden lisäksi vielä kokopäivätöihin? Koska valmistuisin? Koska olisin kotona lasteni kanssa? Ongelma kyllä katoaa mun valmistumisen myötä, sillä lisineen päivineen musta tulee meistä paremmin tienaava. Siis sillä oletuksella, että mitään lisiä on enää neljän vuoden päästä olemassa. Tosin silti valitsisin jäädä tulevien lastemme kanssa kotiin itse, niin kauan kuin se myös miehelleni olisi ok.
Ja kyllä tähän varmaan voisi vetää mahdollisuuksien tasa-arvo -kortin. Kuka pakotti persaukisen tekemään lapsia? Mutta sitä ennen kerron kuitenkin, että on ollut ihan minun oma valintani olla kotona lasten kanssa kahden vuoden ajan. Miksi minun valintani on enemmän väärin kuin sinun?
En halua nyt ottaa kantaan, miten juuri teidän perheenne maksaisi asuntolainan tuloillasi, enkä peräänny kannassani. Valintasi ei varmasti ole mitenkään vääränlainen! Koen vain, että tasa-arvoisempi perhepolitiikka on aivan ehdoton, vaikka se sitten tarkoittaisi ongelmia joissakin perheissä. Islannissa käytössä on 3 + 3 + 3 -malli, joka lienee vielä hankalampi imetyksen ym. suhteen ja varmasti joku on joutunut mallista kärsimään, mutta sen vaikutukset tasa-arvoon lienevät kullanarvoiset.
Pidän kyllä itseäni feministinä, mutta kyllä ainakin omalla kohdallani lapsen etu menee naisasian edelle. Se että Islannissa imetetään huonosti ei tarkoita sitä että näin pitäisi olla myös Suomessa. 6+6+6 mallin huonous on juuri näissä ongelmissa, jotka siitä seuraavat.
Mitä tasa-arvoa on sellainen, joka tuo jollekin toiselle ongelmia? Että vain hyvätuloisissa perheissä elämä jatkuu ennallaan, kun pienempituloisissa ihmiset myyvät kotinsa ja saavat pahimmassa tapauksessa vaikka maksuhäiriömerkintöjä tulojensa riittämättömyyden vuoksi?
Kysymys on tärkeä. Keinosi aivan väärät. Kustannuksia voi ja pitää jakaa tasaisemmin toisilla keinoin. Sen sijaan että osoittaisin syyttävällä sormella äitejä, lähtisin vaatimaan isien työnantajia mukaan näihin kuuluisiin talkoisiin.
Mitä olen kuullut, niin perhepäivähoidon taso on vähän tuurista kiinni. On loistavia hoitajia, ja sitten on ihan kamalia, ja kaikkea siltä väliltä. Jollain tavalla tämä varmaan palautuu heidän olemattomaan koulutukseensa – hoidon taso siis riippuu täysin hoitajan persoonallisista ominaisuuksista. Kamalimpia esimerkkejä perhepäivähoitajista ovat ne, kun hoitaja ei ymmärrä omaa rooliaan, vaan alkaa kasvattamaan hoitolapsia oman arvomaailmansa mukaisesti. Päiväkodeissa taas hoidon taso on enemmän tasalaatuista, ja siellä ei koskaan voi tapahtua sitä, että vanhempien kasvatusperiaatteet ohitettaisiin. Siellä henkilökunta on aina samoin koulutettua, lastentarhanopettajia ja lähihoitajia. Päiväkodissa on aina ”työntekijäkontrolli” kun taas perhepäivähoitajan toimintatapoja ei valvo kukaan. Itse en taida lähteä koettamaan onneani, vaan laitan lapseni päiväkotiin.
Hoitoonlaittoikä taas riippuu lapsen ominaisuuksista. On lapsia, jotka ovat valmiimpia hoitoon nuorempina. Temperamentilla on suuri merkitys. Aremmalle lapselle liian aikainen hoidon aloitus voi olla kova pala, kun taas rohkeampi lapsi kaipaa jo kipeästi ”maailmalle”. Tuttavissa on äiti, joka laittoi lapsensa hoitoon vain huomatakseen, että se tuli tehtyä aivan liian aikaisin. Mikään ei sujunut, joten tilanne ratkaistiin niin, että äiti ja lapsi palasivat kotiin. Itse pidän tärkeänä, että lapsia osaa viestiä tarpeistaan jo aika hyvin siinä vaiheessa, kun hän menee hoitoon. Äiti osaa lukea lastansa epäselvistäkin viesteistä, mutta tästä ei pidä päätellä, että muutkin osaisivat. Mielestäni on lapselle julmaa, jos hän ei tule ymmärretyksi. Tässä voi olla huikeita eroja lasten välillä. Olen tavannut kolmevuotiaita, jotka eivät juuri puhu, eivätkä käytä elekieltäkään, ja sitten kaksivuotiaita, jotka näppärästi pystyvät viestimään, mitä haluavat.
Ehkä ei kannata päättää lapsen hoitoon laittamisesta tai kotiin jäämisestä kovin paljon etukäteen, koska puolessa vuodessakin voi tapahtua todella paljon. Lapsen tason ennakointi ja sen myötä suunnitelmassa tiukasti pysyminen voi mennä pahasti pieleen. Sen sijaan parempi tapa lähestyä asiaa on elää hetkessä ja alkaa etsiä hoitopaikkaa sitten, kun äiti näkee lapsensa alkavan olla valmis hoitoon.
Pahoittelen mutta pakko jankata aiheesta vielä 🙂
Ajatus että joidenkin perheiden on uhrauduttava, jotta saadaan parempi ja tasa-arvoisempi maailma olisi siedettävämpi jos voisi olla lopputuloksesta varma.
Uskon, että nainen silti olisi syrjitty työmarkkinoilla niin kauan kuin raskaus, synnytys ja imetys ovat mahdolliset vain naiselle. Sillä riski siitä että naisesta koituu työnantajalle kuluja on todennäköisempää. Miestä voi helpommin estää käyttämästä 6kk vapaitaan. Niinpä KULUT lapsensaamisesta tulisi kokonaan maksaa kaikkien työnantajien pussista, jolloin naisen työnantajalle ei jäisi kuluja edes raskauden aikaisista poissaoloista. Samoin sairasta lasta hoitamaan jäämisestä koituvat kulut voisi esim tasata molempien vanhempien työnantajille jollain keinolla.
Toisaalta kun tässä asiassa aina vedotaan ruotsinmallin toimivuuteen, niin lukekaa tuosta 🙂 Tuo malli kelpaisi minullekin! Helpomi olisi noin pitkät vapaat jakaa tasan! Ja tosiaan Suomessa isien osallistuminen lastenhoitoon aika uutta eli ehkä lisääntyy ihan itsestäänkin
http://www.hs.fi/m/kotimaa/a1426400525832
Mäkin tuun vielä sen verran takas tähän keskusteluun, että joskus kuulostaa siltä, että jos oma taloudellinen tilanne ei anna periksi toisen jäädä hoitovapaalle pidemmäksi aikaa, on helppo piiloutua tän tasa-arvonäkökulman taakse. Itse/oma perhe ei siinä uhraudu, kun ei kuitenkaan olisi jäämässä pidemmäksi ajaksi kotiin, koska ei taloudellisten syiden vuoksi onnistu. Samalla on sitä mieltä, että niiden pitäisi uhrautua, joiden on mahdollista jäädä kotiin. Ei saisikaan hoitaa tätä oman lapsensa kasvatustehtävää, koska joskus tulevaisuudessa ehkä edesauttaa niin tasa-arvon toteutumista. Mitä enemmän tätä asiaa päässäni pyöritän, sitä enemmän käännyn vastaan. Terveisin tämän työteliään (mutta ei kuitenkaan työn) lapsen kotikasvatuksen kannattaja. PS Juu tulin vielä läppärin kautta tähän kommentoimaan, kun tabletilla oli niin hidasta jo tuon uudemman postauksen kommentointi.