Tiedättekö, olen kirjoittanut viime päivinä niin paljon, että sormeni menevät ihan näillä näppäimillä (pun intended) kramppiin. Aloin hetken mielijohteesta kaivella vanhoja blogiarkistoja ja vastaan tuli pari kenties uudelleenjulkaisun arvoista postausta.
Ihka ensimmäisen blogini aloittamisesta tuli juuri kuluneeksi peräti yhdeksän vuotta, aika hullua! Muistan vielä kuin eilisen, kun julkaisin ensimmäisen postaukseni Bloggerissa. Kerroin silloiselle kumppanillenikin vasta parin postauksen jälkeen, että olen ylipäätään aloittanut blogin. Olin lukenut Trendi-lehteä ja bongannut sieltä sellaisen aivan uuden sanan kuin muotiblogi. Muistaakseni artikkelissa mainittiin The Sartorialist ja olisikohan myös suomalainen Cotton ollut siinä puheena. Innostuin ja selvittelin ihan keskenäni, miten sellaista blogia voisi kirjoittaa ja aloitin. Tietämättä yhtään mihin uuden harrastuksen aloittaminen minut lopulta veisi: muutaman mutkan kautta nykyiselle työpaikalleni, missä tapasin mieheni, josta tuli lapseni isä. Hassua muuten ajatella, miten (pienet) valinnat saattavat vaikuttaa isosti loppuelämään.
Arkistojen kätköistä, Indiedays-ajoiltani löytyi seuraava kiltteydestä kertova postaus, jonka julkaisen osin siksi, koska kramppi, ja osin siksi, että aihe on itselleni ajankohtainen koko elämäni.
Liian kiltti tyttö
Tammikuun (2012) Trendissä oli minua kovasti puhutteleva juttu. Hanna Tohtua kirjoitti artikkelin kiltteydestä ja siitä, miten kyseisestä ominaisuudesta on tullut jotenkin huono, kartettava ja esimerkiksi työntekoa haittaava ominaisuus. Tohtua kirjoittaa, että elämme kulttuurissa, jossa kiltteys on luonnevika, mukavuus miellyttämisenhaliua ja tasaisuus tylsyyttä.
Olen joutunut pohtimaan asiaa itsekin kerran jos toisenkin, sillä kuten artikkelin kirjoittaja, myös minä ”kärsin” syndroomasta nimeltä äärimmäinen kiltteys. Varsinkin aikuisemmalla iällä olen huomannut toivovani, rukoilevani, että olisin jotenkin kovempi, vähemmän herkkä ja että uskaltaisin sanoa ei ja etenkin, että uskaltaisin suoltaa samanlaisia inhottavuuksia minua ikävästi kohtelevien ihmisten niskoille. Kouluaikoina ikäviä ihmisiä pystyi ehkä karttelemaan (tai ainoat elämäänsä katkeroituneet aikuiset, joiden kanssa oli tekemisissä olivat opettajat, eikä heidän luonnevikojaan tarvinnut ottaa niin kovin vakavasti) enkä ymmärtänyt kärsiväni siitä, että olen mukava. Nyt, työelämässä ja muotimaailmassa pyöriessä, niitä inhottavia tyyppejä ei yksinkertaisesti pysty enää välttelemään.
Älkää ymmärtäkö väärin, minua on siunattu maailman parhaimmilla työkavereilla ja olen tutustunut blogipiireissä aivan kertakaikkisen huippuihin tyyppeihin ja solminut tärkeitä ystävyyssuhteita. Mutta joukossa on niitäkin, joille tekisi joskus mieli haistatella päin naamaa. Eräässä aiemmassa työpaikassa esimieheni kutsui meikäläistä (työssä muutaman päivän oltuani) aivokääpiöksi toimituspalaverissa erään mitättömän pienen virheen vuoksi. Myös blogikuvioissa olen saanut välillä niin kylmää kyytiä, että ihan puistattaa. Tällaisissa tilanteissa olisin ollut kiitollinen vastaan sanomisen ja verbaalisen lahjakkuuden kyvyistä. Näiden ominaisuuksien puuttuessa tein toisenlaisia ratkaisuja. Työpaikasta otin loparit muutaman viikon työskentelyn jälkeen ja ilkeille ”ystävilleni” olen antanut itse kenkää – en sanoilla, mutta olematta enää yhteyksissä. Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että ystävänsä saa valita.
Vaikka olen toivonut muuttuvani kovemmaksi, äänekkäämmäksi ja vahvemmaksi, en haluaisi olla muuta kuin olen. Vaikka kilttiin luonteeseeni on suhtauduttu epäilevästi parissakin työhaastattelussa, olen kuitenkin päässyt haluamiini työpaikkoihin. Ja vaikka vahvat persoonat ovat käyttäneet hyväkseen kiltteyttäni ja polkeneet maan rakoon, niin kuitenkin juuri ne ihmiset, jotka haluankin pitää elämässäni, ovat kiitelleet helppoa ja mukavaa luonnettani ja sitä, että minua on ollut helppo lähestyä.
Koska tiedän, että kilteillä ja mukavilla voi olla vaikeaa, mutta miellyttäviä ihmisiä ei kuitenkaan koskaan ole liikaa, jaksan aina pitää kivojen ihmisten puolia. Me miellyttävät, tasaiset ja rauhalliset ihmiset olemme nimittäin usein myös ujoja ja se jos mikä, oikeuttaa tylsäksi ja persoonattomaksi nimittelyyn. Huippumalli haussa -ohjelman Anna-Sofiakin oli ihan huono malli, koska hän oli niin ujo. Vaikka tytön luonteen arvostelussa taisi olla kyse vain draaman luomisesta (tyttöhän voitti kilpailun), ärsytti silti ujon ihmisen leimaamisen jotenkin värittömäksi ja huonommaksi. Anna-Sofiahan sanoi itse voittonsa jälkeen eräässä haastattelussa, että maailmalla hänen lauhkeasta luonteestaan on ollut vain hyötyä. Ei kukaan halua tehdä töitä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat ehkä itse ylpeitä suoraan sanomisen kyvystään, mutta jotka eivät kuitenkaan tule toimeen kenenkään kanssa, koska loppujen lopuksi ihan kaikkea ei tarvitsisi sanoa suoraan.
Eli kuten Trendin jutun kirjoittaja, minäkin aion ottaa rohkeilta suorasuilta oppia vain yhdessä asiassa. Aion olla yritän olla ylpeä siitä, että olen sellainen kuin olen.
Tulla lujaksi
Pysyä pehmeänä
Siinä on haavetta kylliksi
yhdelle elämälle
– Tommy Tabermann
Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.