Riittämättömyyttä ja hermoromahduksia

Viime aikoina on ollut vähän rankkaa. Äitiydestä puhuttaessa esiin nousee usein sana riittämättömyys ja vasta nyt äitinä tosiaan tiedän, mitä tuo tunne tarkoittaa. Yritän tehdä kaiken sen, mitä tein ennenkin, mutta koska olen myös ja ennen kaikkea äiti, tuntuu että joudun tekemään monet asiat vasemmalla kädellä. Tuntuu etten ole riittävän hyvä äiti, riittävän hyvä toimittaja enkä riittävän hyvä bloggaaja. Riittävän hyvästä vaimosta, ystävästä, kotinsa hoitajasta, terveellisesti liikkuvasta ja ruokailevasta nyt puhumattakaan. Tietyissä asioissa täydellisyyttä tavoittelevalle minulle tämä on hankala yhtälö.

Tuntuu, että pinnani on aivan olematon ja räjähdän saman tien, kun pienikin vastoinkäyminen sattuu eteen. Välillä tuntuu, että päivät ovat yhtä selviytymistä, joihin jokaiseen liittyy jokin totaalisen romahduksen aiheuttava yksityiskohta, oli se sitten kohdalle osunut raekuuro tai toimimattomat hissit juna-asemalla.

Olen miettinyt lähiaikoina tosi paljon sitä, miksi ylipäätään olen niin räjähdysherkkä ihminen. Rankan päivän jälkeen taaperon sohvalle kaatamat maidot tuntuvat välillä aivan maailmanlopulta. Olen oikeasti välillä kirjoittanut miehelle tulikivenkatkuisia viestejä: ”mäenjaksamäenjaksamäenjaksa, mitä me tehdään, kun mä en yksinkertaisesti jaksa”. Muutaman tunnin päästä olo voi olla aivan toinen, mutta noiden epätoivon hetkien koittaessa se tunne on totisinta totta. Mä en jaksa! Onneksi Jaakko on kallioni, häntä ei hetkauta, jos soitan hänelle huutoitkuisen puhelun siitä, kuinka toukokuinen lumimyräkkä kasteli minut läpimäräksi. Hän tietää, etten huuda hänelle vaan maailmalle ja osaa valita oikeat sanat.

Katselin kerran Jaakkoa, joka asensi verhotankoa paikoilleen. Pienestä näpertämistä vaativasta osasta putosi ehkä kymmenen kertaa pikkuinen osanen, joka ei ollut millään pysyä paikoillaan. Katsoin kun tuo kallioni nosti kärsivällisesti osan paikoilleen kerta toisensa jälkeen. Hiirenhiljaa, kunnes se viimein pysyi paikoillaan. Mietin, millainen olisin itse ollut vastaavassa tilanteessa: yrittänyt kaksi kertaa, jonka jälkeen sydämeni olisi tykyttänyt raivosta, olisin paiskonut, hakannut, heitellyt tavaroita ja kirkunut pahimmat keksimäni kirosanat. Millaista olisi olla, kun pysyisi useimmiten rauhallisena, mietin.

Luin mielenkiinnolla Katri Mannisen blogitekstin riittämättömyyden tunteesta ja huono äiti -fiiliksistä. Olen aina tykännyt Mannisen teksteistä: joskus lapsena luin hänen nuortenkirjojaan ja myöhemmin olen lukenut hänen fiksuja ajatuksiaan äitiydestä. Manninen puhuu blogissaan siitä, kuinka hänellä on geenivariaatio, joka tekee hänestä keskivertoa aggressiivisemman ja että häneltä puuttuu geenivariaatio, joka tekisi hänestä erityisen empaattisen ja kärsivällisen. Tätä olisi mielenkiintoista tutkia lisää, sillä jo edesmennyt isäni sanoi, että suvussamme on kiukkugeeniä. Se on takuulla minullakin. Tosin Mannisesta poiketen, lienen yliempaattinen, joka taas on äidin puolen sukua. Olen siis kyllä empaattinen, mutta harvinaisen kärsimätön ja helposti kiukustuva.

”Tiedostettuani, miten mielentilani vaikuttavat ajatteluuni ja toimintaani, aloin tunnistaa mielentilan laskun aikaisemmin, jolloin pystyin yhä useammin rauhoittamaan itseni tai siirtämään itseni toiseen huoneeseen ennen Suurta Räjähdystä. En vieläkään jaksa kokata lapsilleni joka päivä superterveellistä luomuruokaa ja annan heidän usein katsoa liikaa videoita tai pelata videopelejä. Koen äitiyteen liittyvää huonoa omaatuntoa harva se päivä, mutta nyt en jää siihen jumiin. Annan tunteen tulla ja mennä.”, Manninen kirjoittaa.

Viisaita sanoja. En edelleenkään tiedä, miten setvin tämän suon, jossa liiallinen työmäärä on vakio, mutta ainakin voin yrittää olla armollisempi itselleni.

Kuvat otettu tasan vuosi sitten, kun kirsikankukat kukkivat ja minä olin seesteinen 🙂