Päivän filosofiset pohdinnat: missä vaiheessa lätäköissä kikatellen hyppely vaihtuu siihen, että sade ja vesilammikot tuntuvat ainoastaan inhottavilta? Samaa olen muuten miettinyt kaikenlaisesta sotkemisestakin. Kaksivuotias rakastaa kaivaa ulkona multaa maasta paljailla käsillä ja kun äidin silmä välttää kaataa vähän mehua pöydälle ja hieroa sitä käsillä ympäri pöytää. Ja läiskyttää viimeistä päivää kylvyssä vettä pitkin ja poikin. Missä vaiheessa radikaali muutos tapahtuu ja miksi? Miksi aikuisena huomaa heti, jos kädet ovat tahmeat tai hiekkaiset eikä tunteesta pääse millään eroon, vaan kädet on päästävä heti pesemään? Eikä veden pärskyttelykään hirveästi houkuttele. Mitenhän sitä voisi säilyttää aikuisuuteen edes pienen hitusen lapsen onnea ihan pienistä, arkisista asioista.
Sadetakki 2ndhand
Lippis H&M
Kumpparit Stadium
Pitää laittaa kumpparit jalkaan ja hypätä siihen hurjan isoon vesilätäkköön. Onhan se hauskaa, kun päästää irti ja kokeilee! Suosittelen! Pitää tarttua hetkeen.