Seison vilkkaasti liikennöidyn tien varrella ja katson ohi kiitäviä autoja. Vapaus, yksin oleminen, vauvakuplan hienoinen raottaminen tuntuvat huumaavilta. Tässä olen vain minä, en ole juuri nyt konkreettisesti vastuussa kenestäkään.
Vaikka hetken oman ajan tuoma lyhyt vapauden tunne kutkuttelee, sisimmässä kytee pohjaton yksinäisyys. Tietääkö kukaan, miltä minusta tuntuu?
Olla nyt samaan aikaan riippuvuuteen asti kiintynyt ihmeelliseen pieneen olentoon, minun lapseeni, ja tuntea silti viiltävää ahdistusta uudesta elämäntilanteesta. Siitä, että on niin tarvittu ja korvaamaton.
Yksinäisyys kumpuaa ajatuksesta, ettei kukaan ymmärrä, mitä käyn läpi. Muiden elämä jatkuu kuten ennen ja minun elämäni – se on muuttunut pelottavan lopullisesti.
Yksinäisyys lamaannuttaa, sillä kukaan ei voisi ymmärtää minua, vaikka yrittäisi, sillä en itsekään tiedä, miksi minulla on niin paha olla.
Tuntuu, että ainoa keino paeta vastuun taakkaa, joka sillä hetkellä tuntuu sietämättömältä, olisi joutua tilanteeseen, jossa en fyysisesti kykenisi toimimaan niin kuin minun odotetaan toimivan. Etten yksinkertaisesti voisi kantaa huolta mistään tai kenestäkään.
Jos vain saisin maata kokovartalokipsissä sairaalassa muiden hoivattavana. Silloin muiden olisi pakko kantaa vastuu minun puolestani. Kyllä se heiltä onnistuisi, jos olisi pakko.
Jos vain uskaltaisin hypätä auton alle…
Teksti on kirjastani, jota kirjoitan vielä reilun viikon. Olen lisännyt kirjaan otteita blogistani raskaus- ja vauva-ajalta, jotta käy selväksi, kuinka eri tavalla synnytysmasentunut kuvailee oloaan muille ihmisille vs. se, mitä hän oikeasti tuntee sisällään. Hätkähdin itsekin, kuinka positiivisesti olen kuvaillut vauva-aikaa blogissa, vaikka olo oli todellisuudessa hirveä. Blogissa sanoin ”meillä on mennyt tosi kivasti” vaikka oikeasti sanoin ”en tule koskaan selviämään tästä”. Olen pahoillani, että olen antanut ihmisille niin vääristyneen kuvan elämästämme, vaikka nyt haluan enemmän kuin mitään muuta, että kaikki voisivat kertoa avoimesti ja pelkäämättä vauva-ajan haasteistaan.
Alla on myös kuva, jota en vielä sen ottamishetkellä voinut kuvitellakaan ikinä, milloinkaan julkaisevani. En edes tiedä, miksi olen ottanut sen. Ehkä en menettänyt täysin huumorintajuani ja halusin ikuistaa tuon tragikoomisen hetken. Jättää realistisen muiston siitä, millaista vauvanhoitaminen voi olla. Imetän vauvaa, näytän zombielta ja toisesta rinnasta pumppaan maitoa talteen, jotta ei tarvitsisi imettää ihan koko ajan, koska se oli niin kivuliasta.
Luen parhaillaan Brooke Shieldsin kirjaa Tuli sade rankka – miten selvisin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, joka kertoo hänen taistelustaan. Hän korostaa kirjassa, kuinka ei voinut mitenkään nähdä, että kaikki kääntyisi lopulta parhain päin. Tunnistin todellakin itseni Brooken sanoista. Olin aivan sataprosenttisen varma, etten koskaan selviäisi. Että olisin siitä eteenpäin ikuisesti onneton, itkuinen ja täysin toivoton. Haluaisin niin suuresti onnistua viestittämään kaikille samaa läpi käyville, että sinä selviät! Aivan takuuvarmasti.
kiitos tästä kirjoituksesta. rohkeudesta ja aitoudestasi. <3
<3
Koskettava kirjoitus. Samaistun vahvasti! Synnytyksenjälkeisestä masennuksesta tulisi puhua enemmän ja avoimemmin! Kiitos, että osaltasi edistät asiaa <3
<3
Upea ja rehellinen kirjoitus. Vaikka en varsinaisesti kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, samastun moniin noihin tunteisiin. Loputon ja päättymätön vastuu, yksinäisyys ja se vapauden huuma, kun ajeli yksin Ikeaan jouluvalo-ostoksille (Ikea siis 3 kilsan päässä). Säikähdin omia tuntemuksiani siitä, että en suoranaisesti nauttinut vauva-arjesta, kaipasin töihin ja janosin omaa aikaa sitä kuitenkaan ottamatta. Kaikille muille vauva-aika tuntui olevan ihanaa ja sitä elämän parasta aikaa, joten luulin olevani jos en nyt huono äiti, niin ainakin outo. On lohdullista huomata, että ei se näin olekaan. Ja kun olen itse kertonut jälkikäteen tuntemuksistani, ovat monet myös kertoneet omia vastaavia tarinoitaan. Nyt kun tyttäreni on kaksi, haaveilen jo toisesta lapsesta. Mikäli sellainen meille suodaan, lupaan olla vauva-arjestani ja tuntemuksistani rehellinen.
Uskon, että lapsen kanssa on helpompaa kun sallii itselleen ne ”huonot” tunteet. Toivottavasti haaveenne toisesta lapsesta toteutuvat pian 🙂
Kiitos tästä! Täällä juuri rämmitään tossa suossa ja kävin pari päivää sitten googlaamassa sun vanhoja tekstejä vauva-ajalta ja vähän mieleni pahoitin, kun puhut masennuksesta ja siellä kerrot, kuinka ihanaa on. Mutta ymmärrän kyllä, tästä tilanteesta tuntee niin paljon syyllisyyttä ja häpeää, että mieluummin sanoo kaikille, että loistavasti menee.
Pitäisi tosiaan itsekin muistaa, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Siinä tilanteessa pidin ehkä itseänikin kasassa sillä, että näytin kaikin olevan hyvin ulospäin 🙁
Moikka Irene,
Olen lukenut blogiasi vuosia mutta en juuri ole kommentoinut. Kirjoitat aivan mielettömän hyvin ja uskallat puhua vaikeistakin aiheista. Tämä jos jokin on sellainen ja äärimmäisen tärkeä sellainen. Sain esikoiseni heinäkuun lopulla ja muistan vieläkin vahvasti ne baby bluesin tuomat tunteet. Vaikka masennukseen asti tunteet eivät vieneet, oli se järkyttävä shokki ja uskomattoman pelottava tunne olla yhtäkkiä hauraan, pienen ihmisolennon äiti. Se, jonka tulee osata pitää huolta, hoitaa ja tietää yhtäkkiä kaikki.
Aivan ihanaa loppuvuotta sinulle, en malta odottaa kirjaasi! 🙂
Baby blues on varmasti myös tosi pelottava ja siitähän kärsii useampi synnyttäjä, jopa 80 prosenttia. Onneksi sinulla pelottavat tunteet jäivät tuohon lyhyempään baby blues -vaiheeseen. Pitäisi osata ajatella, että sehän on periaatteessa tietyllä tavalla hyödyllinen tila. Että herkistyy vauvan tarpeille.
Hei Irene,
Ihanan rehellinen kirjoitus. Tuli pala kurkkuun kun luin tuon otteen tuntemuksistasi. Omat olotilat oli saman tyyppiset vauva-aikana. Huomasin silloin raskaus- ja kotiäitiaikana, että hakeuduin lukemaan äitiysblogeja. Se oli virhe, sillä ne loivat mielikuvan ihanan seesteisestä äitiydestä, josta oma vauva-aika oli tosi kaukana. Äitiysblogien lukeminen pahensi omaa pahaa oloa. Peränkuuluttaisin tosiaankin näin herkässä aiheessa bloggaaville äideille realistisen kuvan kertomista. Sinun kirja tulee kyllä tarpeeseen, ihanaa että kirjoitat nyt tästäkin puolesta äitiyttä ❤️
Toi on niin totta! Mua välillä ahdistaa edelleenkin lukea blogeja, joissa kaikki tuntuu olevan täydellistä. Pitäisi vain aina muistaa, että tuskin koskaan kenelläkään on täydellistä. Jollain on helpompaa ja toisilla vaikeampaa, mutta ei pitäisi lähteä vertailemaan.
Oma äitini ei selvinnyt. Hän päätyi itsemurhaan ollessani kolmen kk vanha enkä koskaan saanut häneen siis tutustua. Valokuvissa hänen suunsa hymyilee mutta silmät ei. On kestänyt kauan ymmärtää että oman päänsä sisällä hän ei päättänyt lähteä takiani vaan vuokseni.
Olen todella pahoillani puolestasi, en tiedä mitä sanoa. Mä toivoisin niin suuresti, että synnytysmasennusta osattaisiin vielä joskus tunnistaa ja hoitaa niin hyvin, ettei kukaan koskaan kokisi oloaan niin pahaksi, että itsemurha tuntuisi ainoalta vaihtoehdolta. Synnytysmasennus voi olla ihan hirvittävän kavala sairaus.
Moi Irene,
Oon lukenut sun blogiasi jo Mademoiselle Pigalle -ajoista lähtien ja seurannut sitä kautta vaiheitasi. Itselläni ei vielä ole muita lapsia kuin aviomiehen kolme lasta, jotka käyvät luonamme joka toinen viikonloppu. Yhteistä perheenlisäystä miehen kanssa on kuitenkin suunnitelmissa. Täytän pian 36 v ja mietityttää, miten sitä näin iäkkäänä sitten jaksaisi mitenkään vauva-arkea (+ oma mielenterveys on horjunut jo aiemmin elämässäni). Kiitos tämän realistisen jutun kirjoittamisesta! Se lohduttaa jo etukäteen, kun tietää, ettei kaiken tarvitse/kuulukaan mennä niin kuin pilvilinnoissa sitä kuvittelee, mutta että siitä selviää. Etsin ehdottomasti kirjasi käsiini. Kiitos!
Hei Irene!
Kiitos kun kirjoitat tästä aiheesta. Synnytin esikoiseni lähes vuosi sitten ja en kokenut kärsineeni synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Olen aikoinaan kyllä masennuksen sairastanut ja vähän pelkäsinkin että se saattaisi puhjeta synnytyksen jälkimainingeissa uudestaan. Etenkin kun lapsi syntyi keskelle vuoden pimeintä aikaa. No en masentunut, mutta kyllä päässäni pyöri kaikenlaisia pimeitä ajatuksia. Moni oli niistä varoittanutkin, mutta ihan vain sanomalla: ”Älä säikähdä pimeitä ajatuksia.” Kukaan ei kertonut, että mitä ne pimeät ajatukset voivat olla. Että vaunulenkillä kuvittelisin torppaavani vaunut jokeen ja näkisin sieluni silmin miten kolme viikkoa vanha vauvani ajelehtisi virran mukana lopulta upoten pohjaan. Tai miten laittaisin vauvan pesukoneeseen. Siellä sen pieni veltto ruumis pyörisi ja kietoutuisi kuristaviin märkiin lakanoihin. Tai jos painaisin tyynyn sen naamalle. Ja siis en olisi ikinä halunnut satuttaa lastani! Aloin pelkäämään että entä jos vahingossa tappaisin lapseni. Vauvan kasvaessa ja vahvistuessa nämä ajatukset kaikkosivat, mutta oli ne aika pimeitä ja ahdistavia aatoksia.
Lisäksi huomasin, että aika kova tarve on näyttää muille pärjäävänsä. Siitä en ole oikein päässyt vieläkään mihinkään. Toisaalta kyllä me pärjätäänkin, mutta välillä mietin ketä varten minä milloinkin asioita teen. Että olemmeko me täällä sen takia että minä nautin tästä vai että koska lapsi nauttii vai siksi, että se näyttää hyvältä vauva-albumissa tai Instagramissa. Usein en tiedä vastausta itsekään.
Olipa sillisalaattikommentti. Nytkin oli tarkoitus lapsen päiväunien ajan siivota mutta täällä sitä ollaan blogeja lukemassa ja vielä kommentoimassa. Paljon haluaisin sinulle vielä kirjoittaa, mutta jätän tämän tässä vaiheessa tähän ja jään odottamaan kirjaasi.
Kiitos kun kirjoitat.
Tiedätkö, just noista pelottavista ajatuksista kirjoitan paljon kirjassakin. Koska ne jos jotkut on sellaisia, joista ei uskalleta puhua. Masennuksestakin uskalletaan jo puhua avoimesti, mutta ei todellakaan noista kauheista ajatuksista, joita oikeasti varmaan jokaisen ahdistuneen/masennuksen äidin mielessä käy. JOs sua kiinnostaa aihe niin kannattaa yrittää saada käsiinsä Karen Kleiman ja Amy Wenzelin kirja Dropping the Baby and Other Scary Thoughts: Breaking the Cycle of Unwanted Thoughts in Motherhood. Siinä selitetään todella hyvin noita ajatuksia, niistä tehdään oikeasti ihan tiedettä, jonka lukeminen auttaa kummasti ymmärtämään itsekin niitä paremmin. Ja niistä tosiaan voi pyrkiä pääsemään myös eroon!
Mä jäin miettimään tota kohtaa, jossa kerroit, miten blogissasi annoit siloitellun kuvan vauva-arjesta, vaikka totuus oli jotain muuta. Se inspiroi mua miettimään tapaamme kertoa elämästä muutenkin. Nykyään puhutaan tosi paljon kiitollisuuden muistamisesta ja hyvän elämänasenteen valitsemisesta. Tiettyyn pisteeseen asti siinä toki on pointtinsa, mutta entä sitten, kun kiitollisuusharjoitteet eivät toimikaan ja sisällä on paha olo… Välillä huolettaa, että positiivisuuden ylistäminen vie tilaa muilta tunteilta, jotka kuitenkin kuuluvat elämään. Surua ja pahaa oloa voi kai potea, vaikka kyse ei varsinaisesti olisi masennuksesta. Terapeutista on toki (toivottavasti!) hyötyä, vaikkei masennusta sairastaisikaan, mutta toivoisin, että näistä tunteista voisi yhä puhua muuallakin kuin terapiassa.
Oon ihan samaa mieltä sun kanssa. Joskus huomaa itsekin, että auttaa oikeasti kun vain päättää että nyt suhtautuu paremmalla asenteella johonkin. Mutta tää pätee jotenkuten ainoastaan terveen ihmisen kohdalla. Jos yhtään mieltä painaa pienkin sairaus, niin siinä on ihan turha yrittää ajatella positiivisesti! Ja tottakai saa tuntea paskoja fiiliksiä, vaikkei olisi edes mitenkään sairas. Musta Maaret Kalliolla on tosi hyviä ajatuksia tähän aiheeseen liittyen. Hän ei just käske täysin torppaamaan paskoja oloja, mutta opettaa pääsemään niistä niskan päälle.
Kiitos, että kirjoitat tästä(kin) aiheesta rohkeasti! En malta odottaa sun kirjaa. Itsekin vasta jälkikäteen tajusin kärsineeni jonkin asteisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Tuntuu, että vasta nyt pari vuotta lapsen syntymän jälkeen alkaa olo olla oikeasti normaali. Musta välillä tuntui et koliikkilapsi, vähäinen uni, imetysvaikeudet, vaikeasta synnytyksestä toipuminen ja hormoonit tekee mut hulluksi. Välillä ajatukset oli tosi synkkiä, haaveilin kuolemasta kun väsymys ja olo oli niin järkyttäviä. Muille tietty piti pitää kulissit kunnossa eikä vähiten sen vuoksi, että lapsi tuli vuosien odotuksen ja keskenmenojen jälkeen. Eihän siitä muuta saanut kuin iloita. Neuvolasta en saanut mitään tukea (päinvastoin). Aivan järkyttävää näin jälkikäteen ajateltuna. Nyt kipuilen sitä, että uskaltaako koskaan enää enempää lapsia ”hankkia”, traumat on sen verran kovat ja parisuhdekin ottanut aika pahasti kolhuja vauva-ajasta. Ois kiva kuulla, miten teillä mies suhtautui asiaan ja miten teidän parisuhde kantoi yli vaikeista ajoista.