Olin yksin matkalla viisi päivää ja neljä yötä. Se ei ole mitenkään hirveän pitkä aika, mutta uskon voivani kertoa yksin matkustamisesta jotain jo tällä kokemuksellani.
Se on äärimmäisen vapauttavaa
Hektisessä arjessani koen aika usein ahdistavia olotiloja, kiirettä, kärsimättömyyttä ja pään kiristystä. Reissussa en tuntenut hetkeäkään tällaisia oloja, vaikka tein myös tiukasti töitä. Oli ihanaa, ettei tarvinnut hetkeen välittää kenenkään muun oloista, tarpeista, nälästä, vessahädästä, unesta eikä mistään muustakaan kuin omistaan. Minulla oli tasan sellainen päivärytmi kuin halusin, nukuin ja söin kuten halusin, olin spontaani enkä vaatinut itseltänikään paljon mitään.
Erikoista kyllä, ehkä eniten odotin matkalta sitä, että voisin istua lentokoneessa lukien kirjaa välittämättä yhtään siitä, miten vieressäni kolmella aiemmalla ulkomaanmatkalla istunut vauva tai taapero viihtyy lentokoneessa. Sitäkin olin odottanut, että voin istua aurinkotuolissa altaalla peppuni puuduksiin ja lukea, lukea ja lukea. Näemmä aika monet toiveeni ja haaveeni liittyvät rauhassa lukemiseen. Sitten luinkin ensimmäisen matkalle mukaan ottamani kirjan neljän tunnin lentomatkalla kannesta kanteen. Ihanaa.
Opit luottamaan itseesi
Itseluottamusta. Sitäkin saa käsittääkseni, kun matkustaa yksin. Ei siihen ketään muita tarvita. Jos et osaa jotain, aina voi kysyä. En ehkä ajatellut reissuun lähtiessäni, että jo seuraavana päivänä sompailisin paikallisbusseilla tietämättä oikeastaan ihan tarkkaan, mihin olin menossa, mutta siellä sitten vain menin. Mitä niin kauheaa voisi tapahtua, ettei voisi lähteä? Siis ainakaan Mallorcalla. Ehkä en lähtisi missään suurkaupungissa päättömästi harhailemaan metroihin.
Opit tuntemaan itseäsi
Tein jatkuvasti havaintoja itsestäni ja yritin miettiä, miten pääsisin eroon tunteista, joita en haluaisi tuntea. Minulla on esimerkiksi hirveän vahva taipumus tuntea häpeää tilanteissa, joissa ei todellakaan tarvitsisi. Odotin esimerkiksi lentokentälle menevää bussia erään tuntemattoman pariskunnan vieressä pysäkillä. Kun bussia ei kuulunut, aloin katsella netistä aikatauluja ja huomasin, että jos päätyisin odottamaan bussia, olisin turhan myöhään kentällä. Niinpä päätin lähteä pysäkiltä ja etsiä käsiini taksin. Kun olin kävellyt muutaman kymmenen metriä, huomasin että bussi olikin tullut melkein saman tien, kun lähdin. Nettiaikataulu näytti sitä seuraavaa bussia. Lähdin juoksemaan tarkoituksena ehtiä seuraavalle pysäkille, kun bussi ajoi viereeni ja kuski viittoili kysyvästi, haluaisinko tulla kyytiin. Näytin, että joo todellakin. Bussi pysähtyi, vaikkei ollut edes pysäkillä. Sopersin siinä sitten kiitosta ja pysäkille kiltisti jäänyt pariskunta katsoi hengästynyttä minua (omasta mielestäni) huvittuneena. Koko bussimatkan kentälle mietin, kuinka nolo ihminen olen. En saanut millään tunnetta katoamaan, vaikka yritin selittää itselleni, etten koskaan näe enää kyseistä bussikuskia enkä saksalaista pariskuntaa. Miksi pitää ottaa itsensä niin vakavasti? Haluan oppia työstämään itsestäni irti häpeän tunteen.
Olet ansainnut sen
Veikkaisin, että aika moni meistä äideistä on todellakin ansainnut täydellisen rennon getawayn. Sellaisen, jolla on vastuussa ainoastaan itsestään.
Kyllä, irtiotto yksin on todella vapauttavaa. Harrastan sitä n. kerran vuodessa 2-5 päivän ajan milloin kotimaassa, mutta mieluimmin jossain ulkomailla, esim Tallinna tai Tukholma välttää paremman puutteessa. Tekee todella hyvää.
Tämä ei liity aiheeseen mitenkään (pahoittelut siitä), mutta muistelisin sinun joskus jakaneen huisin hyvän soijamakaronilaatikon ohjeen enkä löydä sitä netin syövereistä enää mistään 🙁 löytyykö ohjetta minkään linkin takaa? kiitos! terv. nälkäinen äiti 😀
Hauskaa, kun joku myöntää, että lomailu on joskus kivempaa ilman lasta/lapsia. Tuntuu, että ainakin omassa kaveripiirissä harvempi esimerkiksi myöntää matkailun olleen helpompaa tai rennompaa ilman lasta. Toki reissaamisesta saa myös enemmän irti lapsen ollessa hieman vanhempi, mutta kaksivuotiaan vanhempana siinä lomailun lomasssa on kuitenkin myös juurikin huollettava pienen nukkumisesta, syömisestä, turvallisuudesta. Niitä katkeamattomia rauhallisia hetkiä on todella vähän. Varsinkin kun oma lapsi sattuu olemaan sellainen luonteeltaan, ettei juurikaan pelkää mitään ja häviää hetkessä näkökentältä. En tiedä mitä tehdään väärin kun esimerkiksi tytön serkkuperheellä oli niiiiiin mukavaa ja rentouttavaa yhden yksivuotiaan ja yhden nelivuotiiaan kanssa lomareissulla 😀