Puhuimme hiljattain erään naisen kanssa siitä, kuinka meistä ei kumpikaan enää pystyisi raskauteen ja/tai synnytykseen ja/tai vauva-aikaan. Samalla mieleeni tuli Kim Kardashian, joka odotti silloin lasta surrogaatin avulla. Ja tänään vauva syntyi, onnea! Sijaissynnyttäjän käyttäminen on varmasti hyvin erikoinen matka kaikin puolin muutenkin, mutta mietin etenkin sitä, miltä se tuntuu sen jälkeen, kun on itse ollut raskaana ja synnyttänyt.
Kaipaan raskaudesta joitakin asioita. Vauvan liikkeiden tunteminen oli maagista ja upeaa. Vauvan näkeminen ultraäänellä oli ihmeellisen hienoa. Muuten raskaus oli kohdallani raskasta ja uusi sellainen olisi järkyttävän pelottavaa jo pelkästään sen itsensä vuoksi, puhumattakaan toisesta vauvavuodesta. Tuntuisi kuitenkin varmasti erikoiselta, jos joku toinen kantaisi lastani ja kokisi ne kaikki ihanat asiat raskaudessa. Olisinkohan kateellinen sijaissynnyttäjälleni?
Tai miltä tuntuu sijaissynnyttäjästä, joka kokee ne uuden elämän kehittymisen ihmeelliset etapit omassa vartalossaan ja lopulta antaa sisällään kasvaneen lapsen pois? Tuntuuko lapsen synnytys ja syntymä aivan erilaiselta, jopa paljon vaikeammalta, kun synnytyksen palkintona ei ole oman lapsen rinnalle saaminen?
Matkalla perheeksi -blogissahan kerrotaan aiheesta juuri sijaissynnyttäjää käyttäneen suomalaisen äidin näkökulmasta. Bloggaaja kertoi elokuussa, että sijaissynnyttäjän käyttäminen Yhdysvalloissa maksoi hänen perheelleen yhteensä noin 150 000 dollaria. Hän kirjoittaa toivovansa, että sijaissynnytys sallittaisiin Suomessa siksikin, ettei se olisi vain hyvätuloisten mahdollisuus.
Nämä asiat ovat tietysti monitahoisia ja vaikeita, mutten silti ymmärrä, miksei sijaissynnyttäminen voisi olla mahdollista Suomessakin.
Tällaisia mietin tänään! Mitä mieltä te olette aiheesta?
Puhuisin mieluummin adoption mahdollistamisesta muillekin kuin hyvätuloisille. Joskus menee vain niin yli ymmärryksen sijaissynnyttämiset ja koeputkihedelmöitykset, kun tämä maapallo ylikansoittuu jo uhkaavissa määrin. Joo kyllä, ymmärrän ihmisluonnon ja sen itsekkään halun lisääntymiseen ja omiin biologisiin jälkeläisiin, mutta joskus se pää pitää sieltä omasta takamuksestaan ottaa pois ja katsoa hieman ympärilleen.
Samaa mieltä siitä että adoptiosta voisi mieluusti tehdä helpompi ja edullisempi vaihtoehto, mutta kun kyse kuitenkin olemassa olevasta lapsesta, joka usein viedään pois omasta kulttuurista, jonka omat vanhemmat joutuu jättämään, niin ei sekään ihan toivottava lähtökohta ole lapselle. Mitä vähemmän on lapsia jotka adoptiolapseksi päätyvät sen parempi sanoisin.
Ennemmin panostaisin muihin keinoihin lapsettomuuden hoitamiseksi, tutkimuksen kehitykseen, sijaissynnytyksiin ja koeputkihedelmöityksiin jotta niiden onnistumisprosentit paranisivat. Toki valitettavasti kaikki ei voi saada omia lapsia, mutta henkilökohtaisesti lapsettomuudesta kärsivänä sanoisin että tuska on niin kova että kukaan kellä on lapsia valmiiksi ei voi sitä päättää kenenkään toisen puolesta mihin kohtaan laitetaan stoppi. Toivoisin myös psykologi ja psykoterapiapalveluita edullisemmiksi ja helpomminlähestyttävämmiksi jotta saisi paremmin apua lapsettomuuden käsittelyyn ja mahdollisesti myös lapsettomaksi jäämisen tuskan käsittelyyn.
Tottahan toki paras vaihtoehto olisi jos adoptiolapseksi päätyviä olisi mahdollisimman vähän, mutta sehän on täysin mahdoton ja naivi ajatus. Sellaiseen tilanteeseen tässä maailmassa ei päästä. Tuota en ihan allekirjottaisi, etteikö adoptio olisi olemassa olevan lapsen kannalta aivan hyvä lähtökohta. Suuri osa adoptoidaan jo vauvana, lapsi sopeutuu aivan täysin uuteen kulttuuriin ja perheeseen. Myös vanhemmalla iällä.
Pointtimme on hieman eri tässä asiassa nyt. En halua vähätellä lapsettomuuden tuskaa, mutta ajattelen asiaa hieman erilailla. Maailma nyt vain on jo täynnä lapsia vailla vanhempia, joten kyllä se adoptio olisi kaikista paras vaihtoehto, niin lapsettomille kuin myös ihmisille jotka vallan hyvin voisivatkin saada omia lapsia.
Mä rakastin olla raskaana ja raskauskuume/-kaipuu iskee tasaisin väliajoin, vaikka vauva on puolivuotias. Myös synnytykset ovat olleet upeita kokemuksia. Voisin aivan hyvin harkita sijaissynnyttäjyyttä, mikäli se Suomessa olisi mahdollista! Vauvavuosi ottaa koville, mutta odotukset ovat onneksi olleet hyviä. Mustasukkaisuus kyllä saattaisi vaivata, niin rakkaaksi sisällä kasvanut lapsi tulee jo odottaessa. Mutta entä, kun olisikin kyseessä toisten lapsi? Vastuu olisi kova.
Olen myös miettinyt, voisiko nykypäivään enää istua imettäjien käyttö, kuten hovielämän aikaan.