Olen saanut aivan uskomattoman lämmintä, lohduttavaa, liikuttavaa ja kertakaikkisen ihanaa palautetta kirjastani sen julkaisemisen jälkeen. Halusin julkaista yhden näistä palautteista siksi, että siinä tiivistyvät niin täydellisesti kaikki ne äitiyden vaikeat tunteet, jotka ovat edelleen tabuja ja joista pitää siksi puhua ääneen – ja kovaa.
Aloitin kuuntelemaan kirjoittamaasi kirjaa eilen, enkä saa siitä tarpeekseni. En malttaisi lähteä töihinkään, kun kuulokkeet päässä nyökyttelen kirjan tahtiin. Henki salpautuu välillä ja kyyneleetkin nousee silmiin. Tuntuu, kuin Minttu Mustakallio lukisi osittain omaa tarinaani, mistä ei vain useimmiten uskalla puhua ääneen.
Joten kiitos. Kiitos siitä, että annat meille kaikille äideille luvan tuntea kaikkia niitä tunteita, jota raskaus, synnytys ja äitiys tuo tullessaan. Some on täynnä ihania raskauskuvia, hymyileviä äitejä, onnea, autuutta. Omakin profiilini. Oli pakko myös kelata sinun Instagram-profiilia raskausaikoihisi ja peilata sitä kirjasi sisältöön. Helpotuin, kun taas tajusin, ettei äitiys ole aina niin itsestäänselvän onnellista niilläkään, joiden kohdalla se ehkä ulospäin siltä vaikuttaakin.
Minulla on kaksi lasta, joista ensimmäisen kohdalla kaikki tuntui helpolta. Silloin ihmettelin, mihin tarvitsen sitä kaikkea apua, mitä ympärilläni oli saatavilla. Ja luojan kiitos oli. Sillä toisen raskauden ja lapsen myötä ymmärsin. Toisen lapsen jälkeen meinasin musertua kaiken alle. Väsymyksen, masennuksen, riittämättömyyden ja kaikkien kauheiden ajatuksien.
Vielä jälkikäteen itkettää, kun muistan ajatelleeni, että miksi ihmeessä halusin toisen lapsen kun kaikki on niin kamalaa. Muistan tuijottaneeni vauvaa turtana ja ahdistuneena, vihaisenakin. Samaan aikaan rakastin molempia lapsia niin paljon, etten ymmärtänyt miten riittäisin molemmille.
Pienempi itki, yöt ja päivät, kannoin häntä lähes ensimmäisen elinvuotensa. Koliikki. Ja paljon muuta. Kurkkua kuristaa, haluaisin unohtaa itseni sellaisena, kuin olin silloin.
Myöhemmin, kun hyvin hitaasti asiat alkoivat helpottaa, olen hävennyt itseäni ja ajatuksiani. Minulla on kaksi ihanaa, tervettä, rakasta lasta ja olisin valmis uhraamaan henkeni heidän puolestaan. Koskaan ei ole ollut kysymys siitä, ettenkö heitä rakastaisi.
Taakka silloin vain tuntui liian raskaalta. Kaikki ajatuksesi raskaudesta, synnytyksestä, imettämisestä, äidinrakkaudesta, äitiydestä kolahtaa kuin klapi otsaan. Ymmärrän myös miestäni paremmin, kuunneltuani miten kuvailet Jaakon reaktioita eri asioihin liittyen. Olen nauranut monta kertaa kirjan aikana kovaa ääneen, vaikka samanlaiset kommentit omalta mieheltä on saanut aikaan lähes murhanhimoisia ajatuksia.
En ikinä vaitaisi äitiyttäni pois, tuskin kukaan muukaan. Se on antoisaa, kouriintuntuvaa elämää, jota siivittävät lasten nauru, riemu, oivallukset, ilot ja surutkin. Tänä päivänä suurin osa kyyneleistä on onnen kyyneleitä, kun katson lasta ja ymmärrän, että me olemme saaneet jotain niin hienoa ja arvokasta.
Kun lapsi kertoo rakastavansa, tai silmät loistaen juoksee syliin, tuntuu, etten muuta tarvitse. Vaikka tarvitsenkin, asuuhan sisälläni edelleen myös ihminen, yksilö, nainen, puoliso, minä. Olkoonkin se sitten kuinka itsekästä tahansa!
Nykyään koen olevani kohtuullisessa tasapainossa, vaikka arki kahden pienen lapsen kanssa saa edelleen ajoittain hulluksi. Mutta se asia ei taida poistua koskaan. Jatkan nyt kirjasi kuuntelua, itkua ja naurua. Ja yritän olla myöhästymättä töistä.
♥ Kiitos ♥
Ihana kommentti! En malttaisi odottaa että saan kirjan käsiini! (haluan nimittäin oikean kirjan ja asun ulkomailla)
Kirjoitin sulle 6.1., että laitoin kirjan varaukseen ja seuraava lapsemme syntyy pian. Noh, en arvannut kuinka pian, seuraavana päivänä 😉 Laskettu aika olisi vasta huomenna. Tänään sain kirjastosta viestin, että varaus saapunut. Odotan malttamattomana!
Mulla oli todella vaikeat pari päivää sairaalassa nyt kuopuksen kanssa; koti-ikävä vaivasi sekä koin pettäneeni esikoiseni. Toisena päivänä sairaalassa maatessani mietin, että annan vauvan adoptioon. Kahden vuorokauden nukkumattomuus ja hormonit teki tehtävänsä… Onneksi oloni parani heti samana iltana, kun kotiuduimme. Nyt ajatukseni hirvittää, toisaalta taas ymmärrän, että olin juuri synnyttänyt ja, noh, hormonit.. Olisin kaivannut jonkun kenelle purkaa pahaa oloa, sairaalassa oli ihan mukavat hoitajat, mutta tuntui että vauvan hyvinvointi laitettiin kaikessa edelle, ei äidistä niin väliä. Mutta onneksi tosiaan kaikki nyt paremmin ja rakkaus kuopustakin kohtaan luonnollisesti aivan valtava. Jos vielä joskus kolmannen teemme, ehkä ymmärrän silloin oloani paremmin 🙂