Tuntuu, etten ole kipuillut äitiyteni suhteen aiemmin ollenkaan niin paljon kuin nyt kolmevuotiaan uhmapussin kanssa. Edes vauva-aikana en ole tuntenut olevani näin hukassa. Eikä hän tuskin ole edes pahinta laatua, mutta tätä vaihetta vain on tuntunut kestäneen aika kauan. Sanoin juuri ystävälle, että lapsi on ollut nyt vuoden uhmaiässä – ystävä epäili: ”Ei kai uhma nyt niin kauan kestä”. Mutta siltä se on ainakin tuntunut.
Yhtenä päivänä sanoin miehelle, että tehdäänköhän me jotakin väärin. Että pitäisikö osata sanoittaa niitä tunteita enemmän? Pitäisikö olla johdonmukaisempi? Toisena päivänä tuntuu, että on ollut liian ankara, toisena liian höveli. Mitä oikeastaan edes kuuluu tehdä, kun lapsi kirkuu kurkku suorana niin, että koirakin pinkoo karkuun korvat luimussa? Miten sitä muka osaa edes kasvattaa lasta, kun ei ole mitään kokemusta saati koulutusta? Mitä jos tekee aivan peruttamattomia ja kauaskantoisia virheitä? Voiko lapsen kärsivällisyyttä kasvattaa – ei taatusti ole noin lyhyttä pinnaa kenellekään muulla lapsella. Pitäisikö osata paremmin?
Lapsen synttärijuhlissa kuulin nuo sanat yhden toisen äidin suusta. ”Olen miettinyt, että teenkö jotakin väärin.” Miten sitä aina yllättyykin niin kovasti siitä, että joku on ajatellut samoja asioita vanhemmuudesta. Miksi juuri vanhemmuus on sellainen elämänalue, että luulee olevansa ainoa ihminen maailmassa, joka ajattelee tietyllä tavalla? Minulla olisi aika paljon rahaa, jos olisin saanut euron joka kerta, kun joku sanoo minulle kirjaani liittyen: ”Luulin olevani ainut, joka ajattelee niin.”
Miksi ihmeessä luulemme niin?
Aina kun vanhemmuus on kaatumassa päälle, pitäisi päästä juttelemaan kollegojen kanssa. Viimeistään. Yhtä yllättävää kuin se, että muilla on ollut samoja ajatuksia, on se kuinka helpottavalta tuntuu, ettei ole ainoa.
Joskus yllättyy jopa siitä, että oman lapsen toisella vanhemmalla on samanlaisia ajatuksia kuin itsellä. Sanoin kerran miehelle, että huonon päivän jälkeen, nukkuvaa lasta katsoessa kaduttaa, että on ollut itse niin kärttyinen. Mies sanoi, että ajattelee nukkuvaa lasta illalla peitellessään usein täsmälleen samoin. Hetken taas kuvittelin olevani ainut vanhempi, joka katuu kärsivällisyytensä menettämistä. Hullua vai mitä?
Olen huomannut saman. Helpottaa jo kummasti kun tietää, että muutkin kokevat samoja ajatuksia omista lapsistaan.
Mukavaa iltaa!
Vertaistuki on kultaakin kalliimpaa! Tsemppiä! Meillä uhma tuntuu kestäneen jo kolme vuotta putkeen (tyyppi on siis kolmevuotias).
Olen tehnyt päätelmän että lapset on luotu sitä varten että itse kasvaa henkisesti samalla kun lapset kipuilee. Välillä tämä tie on vaan niin tuskainen että väkisin ajattelee miten kumpikaan, lapsi tai vanhemmat pysyvät täysijärkisinä.
Tyttömme on vajaa 3 vuotias. Ihana, hauska, empaattinen (ja voiko olla jo sarkastinenkin) pieni tyttö, mutta myös niin tempperamenttinen ja itsepäinen! Välillä tuntuu, että sanavarasto rajoittuu ”minä haluan” -lauseeseen ja auta armias, jos toiveita ei toteuta. Mietimme usein, teemmekö jotain väärin, yritämme olla johdonmukaisia, mutta aina emme onnistu. Pahimpina hetkinä lohduttaudun sillä, että tytössä on hyvä olla vähän ruutiakin, jotta pärjää elämässä paremmin ;). Ja niin, vannon, että uhmaikä alkoi jo reilu vuosi sitten… Tsemmpiä!
Kuulostaa niin tutulta! Meidän reilu 2v tyttö on ollut mielestäni uhmaiässä jo kohta vuoden. Eli voi olla ettei loppua ole ihan heti tiedossa… Hän on niin upea, avoin, rohkea, iloinen, empaattinen, taitava tyttö. Mutta myös niin tulta ja tappuraa ja energiaa. Yritän samoin ajatella, että nämä ominaisuudet oikein valjastettuina vievät hänet vielä pitkälle. Yhtä usein pohdin teenkö jotain väärin, miksi hän ei tottele minua, miksi hän nukkuu päikkärit ja syö mukisematta hoitopaikassa mutta ei minun kanssani. Ja kohdistan usein ajatukset itseeni mutta onnekseni(?) saan usein huomata, että myös mieheni saa tytöltä saman kohtelun. Kiitos vertaistuesta!
Juuri näin, olisin itse voinut kirjottaa saman tekstin! Tyttö täytti kesäkuussa kolme.
Pian kolmevuotiaan tytön äiti itsekin. Vanhempi väki kertoo faktana, että pienet tytöt laittavat äitinsä koville. Kirjallisuudessa kuvataan toki isän ja pojan monesti kipeitä vaiheita myös. Kuulunnee siis elämään. Odotetaan innolla omia menopaussejanme, jotka osuu yks yhteen tyttäriemme menkkojen ja murkkuiän kanssa!
Meillä uhmaikä alkoi minun mielestäni jo 1,5 vuoden paikkeilla, miehen mielestä paljon myöhemmin 😉 Ehkä se kohdistuu kuitenkin vähemmän häneen. Nyt tyttö on 2,5-vuotias, ja osittain helpottaa sen vuoksi, että tunteita voi jo sanoittaa, ja hän ymmärtää paremmin selityksiä sille, miksi jotakin ei voi saada juuri sillä hetkellä. Silti voimat ovat aivan lopussa päivittäin, ja mietin, miten ihmeessä lapsen pinna voi olla niin lyhyt 😮 Vai ovatko kaikki lapset sellaisia – en oikeastaan ennen omaa ollut juuri lasten kanssa tekemisissä, joten en tiedä. ”Minä haluan” ja ”Nyt heti” ovat sanavaraston kärkeä, eikä neuvottelumahdollisuuksia juuri ole… Kiitti vertaistuesta 🙂
Meillä 2 vuotias ja ihan samanlaisten asioiden kanssa painin.♡
Meillä painitaan ihan samojen asioiden kanssa 3,5 vuotiaan pojan kanssa. Eikä auta, vaikka on koulutuskin kasvatustieteestä 😀 Jotenkin tuntuu, ettei varsinkaan omaa lastaan osaa kasvattaa vaikka kuinka on kasvatusoppaita ja -teoksia luettu. Kaikki teoriat ja ohjeet unohtuu, kun kärsivällisyys menee ja hermoja kiristää. Mutta vertaistuen voima on suuri ja helpottaa tietää, että muillakin painitaan samojen asioiden kanssa. Pitää vaan uskaltaa avata suunsa 🙂