Kerroin aiemmin, että yritän välttää curling-vanhemmuutta ja samalla tulin taas maininneeksi, etten oikeastaan useinkaan leiki lapsen kanssa. Sain kommentin: ”Eikö lapsia hankita siksi että niiden kanssa ollaan? Minä leikin lapsen kanssa vaikka toki se on välillä tylsää, mutta ei se ole lapsen syytä.”
En nyt mene siihen, onko minusta ok kyseenalaistaa toisen ihmisen motiiveja lapsenhankintaan. Tai arvottaa erilaisia äitiyden tapoja. Vaan siihen, miltä tuntuu, kun itsekin välillä kyseenalaistaa oman soveltuvuutensa äidiksi.
Olen aiemminkin kertonut, että tiesin jo ennen lapseni saamista, etten ole leikkivä äiti. Lapsen kanssa voi ja hänen kanssaan tulee väkisinkin vietettyä aikaa monin, monin muin tavoin. Vaikka olen pohtinut asiaa jo ennen lasta, se ei ole estänyt kokemasta asiasta syyllisyyttä. Syyllisyyden, huonon omatunnon ja paska äiti -kokemusten määrä tuntuu olevan aika vakio meillä äiti-ihmisillä – oli millainen äiti tahansa. Ja teit mitä tahansa, piilee aina sisintä kalvava epäilys, että teet kuitenkin väärin. Että jollakin tavalla pilaat jotakin, kaiken.
Kollegani Iina kertoi tovi sitten, miltä tuntuu olla kontrollifriikki ja äiti. Samastun vahvasti: ”Tiedätkö, mikä on tämän kontrollifriikin pahin painajainen? Äitiys. Jos joku kysyy, olenko hyvä äiti, vastaan empimättä, että olen. Jos taas joku kysyisi, sopiiko äitiys minulle, olen sitä mieltä, että ei oikeastaan. Lapsi toi mukanaan muuttuvia suunnitelmia, myöhästymisiä, improvisointia ja ennalta-arvaamattomuutta. On vaiheita, joiden kestoa ei voi ennustaa. On rintaraivoa, uhmaa, hiljaisempia kausia ja kaikkea, mihin pitää hypätä mukaan nopeasti. Juuri, kun löytää kaavan, millä arjen saa rullaamaan, vaihe päättyy ja alkaa uusi vaihe. Niinhän se elämäkin menee, mutta lasten kanssa kaikki muuttuu niin kovin nopeasti. — Tuntuu, että järjestelen koko ajan elämääni pienistä, pienistä palikoista ja jos yksikin palikka otetaan välistä pois, kaikki hajoaa. Tältäkö tuntuu elää ruuhkavuosien keskellä? Varasin melkein eilen joogaretriitin syksylle, kun ohimosuoni alkoi sykkiä turhan hurjasti.”
Tartuin Iinan kuvailuun ”Olen hyvä äiti, mutta äitiys ei varsinaisesti sovi minulle”. Uskottelin hetken itselleni, että tämä tiivistää myös oman äitiyteni ydinolemuksen. Äitiys ei varsinaisesti sovi minullekaan, kaipaanhan vahvasti kaikenlaista muutakin sisältöä elämääni. Sitten aloin miettiä tarkemmin. Että onkohan meillä vain aivan vääristynyt ja armottoman vanhanaikainen käsitys äitiydestä? Onko meillä vääristynyt käsitys muiden naisten äitiydestä? Aika moni meistä on enemmän tai vähemmän kontrollifriikki, jatkuva metatyö räjäyttää aivan jokaisen pään! Ruuhkavuosissa rämpiminen uuvuttaa enemmän tai vähemmän meistä jokaista. Sataprosenttinen omistautuminen äitiydelle riittää tuskin kenellekään elämän sisällöksi. Ja ehkä niitä on muitakin äitejä, jotka eivät viitsi kauheasti leikkiä lapsen kanssa.
Niinpä tulin siihen tulokseen, että äitiys sopii minulle ihan hiton hyvin! Minun äitiyteni sopii minulle tosi hyvin. Suurperheen curling-kotiäitiys ei sopisi minulle, mutta tämä minun yhden lapsen uraäitiyteni taas sopii kuin nenä päähän! Lyön joskus päätäni seinään, mutta mitä sitten? Ei toimittajan työkään ole aina auvoa, mutten silti epäile uravalintaani. Miksi edes kuvittelemme, että on olemassa jotakin täydellistä äitiyttä, johon ehkä muut, erilaiset äidit kykenevät, mutta itse saavutamme vain jotakin puolivillaista?
Äidillä on niin suuret saappaat, että naiset pelkäävät jo etukäteen, etteivät kykene täyttämään niitä.
Kuuntelin hiljan Auta Antti -podcastia, jossa Antti Holma vastailee erilaisiin ihmisten hänelle lähettämiin kysymyksiin. Eräs kysyjä halusi saada vastauksen kysymykseen, kannattaisiko hänen hankkia lapsi. ”Ongelma” nimittäin oli, ettei kysyjä kokenut ”kutsumusta äitiyteen”, että hän ”inhoaa kaikkia äitijuttuja” ja että hänestä ”Hoplopit ja kaverisynttärit kuulostavat painajaismaiselta”. Antti ei lapsettomana miehenä osannut vastata kysyjälle itse, joten pyysi apua ystävältään, joka on kahden lapsen äiti. Vastaus on raadollisessa rehellisyydessään mahtava:
”Rehellinen vastaus: vanhemmuutta on aivan turha suunnitella, koska kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Kysyjän dispositiosta jo huomaa, ettei hän ole niitä, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen, että kestovaippailu, sormiruokailu, kantoliinailu ja muut ilut olisivat tarpeeksi tyydyttämään ihmisyyttä hänessä, vaan hän on lisäännyttyään varmasti niitä vanhempia, jotka tuntevat näiden asioiden tyhjyyden kuminan sydänalassaan ja elävät jatkuvan eksistentiaalisen kriisin kourissa: Tässäkö tämä elämä oli, näidenkö olisi tarkoitus olla niitä parhaita vuosia? Millaista sanoinkuvaamatonta paskaa ne muut vuodet sitten ovat?”
”Vanhemmuus on loppujen lopuksi vain sarja tapahtumia, joiden tarkoitus on osoittaa sulle sun kyvyttömyytesi vanhempana. — Kukaan ei tätä osaa, mutta kaikki luulevat, että muut osaavat. Kaikesta tulee huono omatunto. Jos tämän asian kanssa eläminen on ihan ok, niin siitä vain porsimaan. Vanhemmuuden suurin salaisuus on se, että siinä vain improtaan villisti menemään täysin fiilispohjalta. Jotkut tekevät huonoja kokeiluja, kuten lasten rokottamatta jättäminen, jotkut parempia, esimerkiksi lasten rokottaminen. Mutta pointti on se, että kaikki vain haparoivat pimeässä yrittäen löytää fikkaria. Aivan jokainen vanhempi lähtee esikoisen kanssa sairaalasta epäuskoisena siitä, että antavatko ne tämän nyt minulle mukaan. Olettavatko ne, että minä tiedän, mitä tälle pitää tehdä?”
Välillä esitetään huolestuneita arveluja siitä, näyttäytyykö vanhemmuus nykyisin jopa liian huonossa valossa: kun vanhemmat valittavat väsymyksestä ja ruuhkavuosista, he samalla pelottelevat potentiaalisia uusia vanhempia niin, etteivät nämä uskalla ryhtyä lapsentekoon laisin. Minusta vanhemmuudesta ei voi olla liian rehellinen. En minä halua sensuroida itseäni siksi, että syntyvyys saadaan nousuun! Haluan kertoa, kuulla ja nähdä oikeita tarinoita vanhemmuudesta. Sellaisia jotka muistuttavat, ettei täydellisiä äitejä ole olemassakaan. On riittävän hyviä äitejä, jollainen olen itsekin. On riittävän hyviä äitejä, jotka rakastavat lapsiaan samalla kun lyövät toisinaan päätään seinään kaikesta kyllästymisestä, kiireestä ja rasituksesta.
Antti Holman podcastissa luettu vastaus sai minutkin kokemaan taas vähän vähemmän syyllisyyttä siitä, etten nauti lapsen kanssa leikkimisestä:
”Hoplopia ja kaverisynttäreitä minäkin pelkäsin, mutta nyt koen ne oikein kivoina asioina, koska niiden ajan mun ei itse tarvitse viihdyttää silkohapsia. Leikkiminen on aivan poskettoman tylsää. Lapset rakastavat toistoa ja ovat anaalisen tarkkoja itse keksimistään, täysin mielivaltaisista säännöistä. Se johtaa siihen, että leikkiminen tylsän lisäksi myös täynnä sudenkuoppia, koska jos erehdyt ottamaan jonkin esineen käteesi väärässä kohdassa, kaikki muut esineet lentävät kohta seinään.”
Kaikki tunteet ovat edelleenkin sallittuja. Niin vauva-arjessa kuin isompien lasten kanssa. Antti Holman äitiystävä sanoo vastauksessaan poteneensa omantunnontuskia ajateltuaan, että hänen lapsensa ovat kivempiä sairastaessaan noroa, kuin terveinä, jolloin he ovat riehakkaita, kiukkuisia ja riiteleväisiä. Kaikessa näennäisessä kauheudessaan tämä(kin) ajatus on aivan ok.
”Jos edes mietit sitä, niin anna mennä. Kun mietittiin, yritetäänkö toista, käytiin pitkä keskustelu, että ei saatana, sittenkö taas tulee synnytyksen-jälkeinen masennus ja ehkä keskenmenopettymys ja sitten ei ainakaan koskaan ole enää vapaa-aikaa ja heipparallaa parisuhde ja ei vittu miten typerää on aloittaa alusta ja siirtää taas x vuodella eteenpäin sitä hetkeä, jolloin ollaan taas vapaita edes käymään vessassa yksin. Mutta silti ainoa argumentti, joka siinä keskustelussa merkitsi mitään, oli tämä: entä jos me 60-vuotiaina kadutaan, ettei yritetty. Se oli ainoa argumentti asian puolesta – ja silti se voitti. Ja hetkeäkään en ole katunut. Vaikka järki sanoo, että tämä on täysin mielipuolista, niin kun se oma räkänokka katsoo sua silmiin, sitä ei kadu hetkeäkään.”
Siinäpä se tosiaan on, äitiys pähkinänkuoressa. Missään ei ole mitään järkeä, mutta lopulta kaikessa on.
Hei vautsivau mikä teksti! Kiitos! Terveisin, kahden lapsen äiti joka ei tee ikinä mitään ”oikein”.
Ei tarvitse leikkiä lapsen kanssa. Äitiyttä on monenlaista ja jokainen rakentakoon omansa.
Sen sijaan häiritsi kohta , jossa kirjoituksesi alussa viittaat, että onko ok kyseenalaistaa toisen motiiveja lapsen hankintaan tai äitiyden arvottamiseen. Hyvässä keskustelussa voi esittää kysymyksiä ja näkemyksiä, jotka poikkeavat suuresti keskustelijoiden välillä. Ei ole kiva lukea tekstiä, jossa koet arvojesi kyseenalaistamista tai vastaavaa, jos joku on eri mieltä. Monissa teksteissäsi on aiemminkin ollut samaa. Tähän vielä lisää kasvua ja terapiaa, niin keskustelusta tulee parempaa. Eri mieltä olevat ja hyvinkin erilaisia näkemyksiä esittävät ihmiset eivät ole mitenkään sinua vastaan eivätkä kyseenalaista äitiyttäsi. Ketäpä sellainen kiinnostaisi.
Joo samaa mieltä, mutta on tapoja ja toisenlaisia tapoja osoittaa erimielisyyttä. Terapian ehdottaminen tuntemattoman ihmisen oletettuun ongelmaan on niitä tapoja, joista itse en niin kovin pidä.
Varmaan Maryann viittasi siihen parin postauksen takaiseen terapiakertomukseesi. jossa kerroit edistyksestäsi ja niistä kohdista, missä vielä on skarpattavaa. Hassusti tuli nyökyteltyä sitä terapiapostausta lukiessa, koska vuosien aikana blogin kautta on kyllä hyvin välittynyt niitä sun huonoja piirteitäsi. Aiemmin oon jopa tainnut kommentoida, että ”blogista näkee vain pintaraapaisun, ei siitä voi saada kovin hyvää käsitystä toisesta”, mutta se postaus pisti miettimään, et näköjään välillä voikin saada aika hyvän kuvan. Tai ehkä pikemminkin niin, että blogista välittyy mulle lähinnä sun huonoja piirteitäsi. Se hyvä, mitä sussa on, ei taas yleensä tuu läpi. Mikä on harmi. (Mutta blogipostausten nimeäminen kyllä toimii, usein tulee hyvien otsikoiden perässä klikattua tänne, vaikka pitäisikin lopettaa lukeminen kokonaan.)
Juu ymmärsin, että liittyi siihen. Edelleen minusta äärimmäisen tahditonta kommentoida, missä toisella ”skarpattavaa” terapiassa. Harmi että sulle on välittynyt musta huono kuva.
Raisa, nyt on pakko kysyä yksi juttu, vaikka tuskin enää tätä kysymystäni tulet näkemään. No, joka tapauksessa kysyisin, että miten kehtaat? Siis ihan aidosti kiinnostaa, että millä pokalla ja omatunnolla pystyt kirjoittamaan tuollaisen kommentin?
Toivottavasti voit nykyään paremmin.
Eriävän näkemyksen ilmaiseminen voi hyvinkin tuntua kyseenalaistamiselta tai arvostelulta, vaikkei sitä sellaiseksi olisi tarkoitettukaan. Siksipä jokaisen olisi hyvä miettiä kahdesti, ennen kuin painaa sitä ”lähetä” -nappia; kuten Irenekin totesi, on niin monenlaisia tapoja ilmaista olevansa eri mieltä ja sen voi tehdä niinkin, ettei lukijalle jää sellaista oloa, että tässä jotain arvostellaan. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tästä kommentista olisi voinut jättää nämä terapiaviittaukset pois, koska nyt tästä kyllä välittyy hyvin alentava sävy. En vain ymmärrä, miksi täytyy lukea saati kommentoida, jos se mitä lukee ei toistuvasti miellytä.
Kiitos 🙂
Kiitos tekstistä, minäkään en leiki, mutta olen muuten ihan kelpo äiti.😁Mua ärsyttää aina suuresti, jos joku ihminen avaa itseään ja kertoo esim. käyvänsä terapiassa, niin sitä käytetään sen jälkeen aseena häntä vastaan.
Jos suutut jostakin niin olet taas hullu, onkohan lääkitys kunnossa, olet heikko, ”tuota asiaa itsessäsi voisit käsitellä terapiassa”..😡 Nämä esitetään ystävällisen asiallisesti. Tuntuu kovin epäreilulta. En tiedä käsittääkö tekstistä pointtini, mutta kiitos kun olet avoin ja itse olen ainakin saanut sinusta hyvän kuvan blogisi kautta. Mukavaa kevättä. 🙃
Kiitos, ajattelen itsekin näin, että on tosi alhaista käyttää näitä asioita aseina toista kohtaan. Käsitin todellakin pointtisi, hyvin sanottu. Kiitos kauniista sanoistasi ja ihanaa kevättä sinnekin <3 <3 <3
Olen pahoillani, kun koit terapiakohtani loukkaavana. Todellakaan ei ollut sellaiseksi tarkoitettu. Olen itse käynyt yli 10v terapian ja sinäkin puhunut avoimesti terapiasta, joten pidän sanan käyttöä itse arkipäiväisenä enkä holhoavana enkä varsinkaan alentavana – päinvastoin!
Ja terapiahan se on, joka parhaiten auttaa nimenomaan kohtiin meissä, joissa koemme kenties turhaankin arvostelua, syyllistämistä tai muuta kommentointia, joka osuu meihin, vaikkei olisi tarkoitettukaan.
Terapiasta voi ja pitää toki puhua avoimesti! Mutta koen sen, että täysin tuntematon ihminen neuvoo toista, missä tämän kannattaisi terapiassa vielä skarpata, tosi sopimattomaksi. Ja mitä tulee ekaan kommenttiisi vielä: totta kai voi keskustella ja olla eri mieltä, mutta olen ihan ilman mitään terapioitakin aina sitä mieltä, että lieväkin äiti-sheimaus on yksinkertaisesti väärin. Ja taistelen sitä vastaan nyt ja jatkossa. Rakentavaa kritiikkiä pitää voida ottaa vastaan, mutta ei kaikki palaute ole sellaista eikä tylyä sheimausta tarvitse ottaa hymyssä suin vastaan.
Ihan samoin kuin voi olla omanlaisensa äiti, voi myös olla omanlaisensa keskustelija. Elämä voi muuttua kovin rankaksi, jos kokee sellaiset kommentit kuin sheimauksena ”Eikö lapsia hankita siksi että niiden kanssa ollaan? Minä leikin lapsen kanssa vaikka toki se on välillä tylsää, mutta ei se ole lapsen syytä.”
Oletko ihan varma, että voit ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä? Pitkään erilaisia palstoja ja tekstejä lukeneena, koen kovin ärhäkkänä vastauksesi, jos sattuu olemaan eri mieltä kanssasi. Se ei haittaa, mutta kuten aiemminkin sanoin, se häiritsee, että koet mielipiteet olevan jotenkin sinua vastaan, vaikka kyse on vain tuntemattomien ihmisten tuomista erilaisista mielipiteistä käytävään keskusteluun.
Ja vielä, en tarkoittanut enkä kokenut tarkoittaneeni neuvoa sinua terapiassa. Ainoastaan ajatusmaailmani mukaisena järkevänä heittona ja yleistyksenä sekä omana kokemuksenani sanoin, että terapia auttaa. Mutta toistamiseen, anteeksi siitä.
PS. Kuulun itsekin niihin, jotka eivät viihdy lapsien leikeissä, vaikka muuten kyllä paljon lasten kanssa puuhailen. En ole koskaan tuntenut oloani luontevaksi leikkipuiston hiekkalaatikoillakaan.
Leikkiminen on ymmärtääkseni lapsen kehityksen kannalta välttämätöntä. Lähes yhtä tärkeää kuin syöminen, nukkuminen, sylissä oleminen jne. Ei kai kukaan vanhempi jätä lastaan ruokkimattakaan sen takia että ei tykkää laittaa ruokaa? Siksi ihmettelen miten niin moni ei jaksa leikkiä lastensa kanssa. Sen ymmärrän että jos joku sormiruokailu tai kestovaipat ei kiinnosta, ne voi hyvin jättää välistä. Uskon että sinä kuitenkin leikit lapsesi kanssa vaikka et siitä pidäkään, joten tämä ei ole kritiikki. Vain yleinen huomio.😊
Kyllähän lapsi leikkii, vaikkei äiti leikkisikään?? Ihan hiukan nyt eri asia kuin lapsen ruokkiminen 😀
Niinpä! Jos lapsella on huone täynnä leluja ja kirjoja niin he kyllä tietää mitä niillä tehdä ja alkavat mitä mielikuvituksellisimpiin leikkihin, jos ei osaa yksin/muiden lasten kanssa leikkiä niin on hälyttävää. Meidän lapset ainakin leikkii paremmin ku äitinsä… Toki heistä olis kivempi että leikkisin enemmän mutta mielummin vähän luen tai muuta hassuttelen silloin kun en tee kotitöitä ja nyt koitan vähän lehtiäkin ym. kerätä enemmän selaileen… Ja ilman muuta vauvoja/pikku taaperoita kaikki leikittää, Irenenkin toki? jos edellinen kirjoittaja tätä meinasi, se on nyt reissua kun leikki-ikäisen leikit…
Niinpä, mäkin välillä pelaan pelejä ym, mutta mihinkään nukkeleikkeihin musta ei ole, mun lapsi osaa ne leikit aivan itsekseen. Vauvaa tietysti kotiäitinä leikitti, mutta sekin tosiaan vähän eri asia kuin leikki-ikäisen kanssa leikkiminen. Kyllä ne sen hallitsee ja niillä on kaverit joiden kanssa leikkiä 🙂
Olipas aivan ihana postaus, kiitos!
On tämä kyllä ihan sekopäistä hommaa. Meidän vaativahko esikoinen on 2,5-vuotias ja toista odotetaan kesällä syntyväksi. Niin tunnistan tuon Holman äitiystävän ajatuksen juoksun: ei tässä ole mitään järkeä, ja kuitenkin on.
Haha just niin! <3
Olipa hyvin sanottu! Sekä sulta että Antilta. Tunnistan kyllä (usein typeriä) vanhanaikaisia ajattelumalleja, joista sitten kehittelen johtopäätöksiä omasta äitiydestäni, joten on enemmän kuin tervetullutta saada näihin ajatuksiin uutta näkökulmaa. 🙂
Teethän jatko-osan kirjallesi ruuhkavuosista ja niiden paineista? <3 LUPAAN OSTAA.
Kiitos ihana Iina! Enkä todellakaan tarkoittanut, että sun johtopäätös olisi mitenkään huono tai väärä. Olin itsekin heti, että joo toi oon just mä kans 😀 mutta sitten aloin just miettii että mitä hittoa, miks äidin pitäisi olla tietynlainen! Kirjajutut on koko ajan mielessä, mutta tosi vaikea lähteä edistämään. Jotenkin ekassa kirjassa oli niin helppo ja selkeä tarina kerrottavaksi: raskaus, synnytys, vauva-aika. Ruuhkavuositarina olis selkeästi hankalampi. Mutta ajatus itää! <3
Ire, olet maailman paras Äiti sun lapselle❤️
Kiitos <3 <3 <3
Aikamoista! Kiitos, tämä oli hyvä teksti! Tuntuu että nykypäivänä vanhemmilta tosiaan vaaditaan aivan liikaa! Sen vauva- ja pikkulapsiajan jälkeen vielä harrastuksissa vahvasti mukana oleminen, myös koulutoiminnassa, myyjäisiin leipomiset yms wtf.
Kyllä tässä itsekin olen pohtinut jo monta vuotta onko minusta äidiksi kun en ole koskaan siitä haaveillut enkä välittänyt muidenkaan lapsista erityisemmin. En tiedä onko sekään oikeanlainen motiivi että vanhana saattaa katua, vaikka sitäkin olen tosissani miettinyt!
Mutta musta on hienoa että nykypäivänä kerrotaan suoraan millaista se on, raskasta ja kuluttavaa, mutta silti ei vaihtaisi pois! Mutta mitä jos omalla kohdalla käykin niin että katuu lapsen hankkimista, sillä näitäkin ihmisiä on, ainakin keskustelupalstoilla.
Totta on myös se että toiset lapset on helpompia kuin toiset, itse kuulemma olin helppo vauva ja pikku lapsi, nukuin paljon ja leikin yksin, niin että äiti ehti tekemään kaikki kotityöt ja miettii mitä tekisi seuraavaksi, voi kun olisikin tällaista, mutta ei voi tietää!
Useamman lapsen äidiksi en voisi itseäni koskaan kuvitella, sillä olen aika ärsykeherkkä ja aika introvertti luonne, mutta sitä yhtä pohdin lähes joka päivä, kun ikää koko ajan tulee lisää mittariin. Mutta pelottaa kaikki, raskausaika, synnytys, vauvavuosi ja pikkulapsiaika, kun mitään ei tiedä etukäteen, miten ne menee. Ootko Irene edelleen sitä mieltä että teidän lapsiluku on täynnä vai haaveiletko vielä toisesta lapsesta?
Se on ihan totta, ettei sen mahdollisen katumisenkaan takia välttämättä kannata mitään suuria päätöksiä tehdä, riippuu ihan omista fiiliksistä! Mutta kyllä mä ajattelisin, että jos todella ajattelet asiaa lähes päivittäin, niin ei kyllä kannata liikaa antaa peloille valtaa. Toki on varmasti ihmisiä, jotka oikeasti katuvat lapsiaan, mutta uskon että heitä on tosi vähän. Eivätkä he ehkä ole sellaisia, jotka ovat pohtineet lapsiasian ihan juurta jaksaen kuten sinä <3 Mä uskon vahvasti, että meidän lapsiluku on täynnä!
Kiitos tästä postauksesta, kiitos blogista ja kiitos kirjastasi. Oot minun paras vertaistuki, terapiaan näiden ruuhkavuosien keskellä kun tällä äidillä ei yksinkertsisesti ja kliseisesti ole aikaa (kävin kesällä mutta jouduin lopettamaan kun miehen kesäloma loppu). Jaan samoja ajatuksia kanssasi ja ja oon saanut monta a-haa elämystä tekstejäsi lukiessa. En oo kommentoinut aiemmin, blogejasi oon seurannut vuodesta -12. Mutta nyt tuntui että on sen aika. Kiitos ❤
Osasta kommenteista välittyi mulle huono kuva kommentoijasta itsestään, sori siitä <3 <3
Mielestäni puolisoiden ei tarvitsekaan tarttua kaikkiin hoivahommiin tismalleen yhtä usein ja antaumuksella. Itsekään en ole leikkivää tyyppiä enkä oikein ymmärrä leluja, mutta luen 3-vuotiaalle kirjoja ja rakennan yhdessä palapelejä, juttelemme kaikenlaisesta, halailemme, teemme manikyyrejä (kun poika sitä pyytää!) ja läträämme pitkällä kaavalla kylvyssä, opettelemme keittiöpuuhia jne.
Mieheni on enemmän leikittävää ja aktiivista tyyppiä, mutta jotkut muut tärkeät asiat taas ei häneltä tule ihan yhtä luonnostaan (liittyen esim. kodin metatyöhön ja lapsen tunnesäätelyn oppimiseen) ja niissä minä olen sitten ollut aloitteellisempi. Toki kummankin pitää aina välillä mennä omalle epämukavuusalueelle, mutta yleisesti ottaen työnjakomme toimii ja lapsi vaikuttaa kaikin puolin tasapainoiselta ja onnelliselta. Mielestäni se on ainoa mittari, jolla on väliä.
Tsemppiä!
Hei. Tosi hyvä kirjoitus. Itse 4 lapsen äiti…ikähaarukka 2v-18v. Ja samoja asioita miettinyt…ja kokenut syyllisyyttäkin äitiydestä ja tekemättömistä ja tehdyistä asioista…rajojen asettamisesta jne.
Minusta vanhemman ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä että ei leiki lapsen kanssa. Toki hyvä lukea lapselle,tarjona aktiviteettia mm.eri-ikäisenä leluja, tarjota lapselle sosiaalisia mielellään ikäisen lapsien seuraa, viedä leikkipuistoon tms. Mut ei kaikille vanhemmille ole luontaista alkaa leikkiä lapsen kanssa ja siinä ei ole mitään väärää. Nautitaan vanhemmuudesta niistä pienistä hetkistä(lämmin kuppi kahvia, nukkuva lapsi ;)) ja myös haastavista hetkistä kun joudutaan vetää kovastikin rajoja lapsillemme ilman ulkopuolisten tuomia paineita ja odotuksia. Vanhemmuus on itsessään henkistä kasvua aikuiseksi ja kasvu ei koskaan tapahdu kivutta.
Voimia sinulle äitiyteen! Se on niin totta että olet lapsellesi varmasti paras äiti maailmassa.💓
Just näin, meillä on kaikilla vahvuutemme äiteinä ja ihmisinä <3 <3 sulla on kunnon katras siellä koossa, voimia sullekin ja ihanaa kevättä! <3
Olen tosi epäaktiivinen kommentoija vaikka aktiivinen lukija olenkin, mutta nyt oli pakko tulla sanomaan että olipas hyvä teksti! Just tollaisena mäkin olen vanhemmuuden (vai äitiyden?) kokenut. Kahden pienen lapsen kanssa arki on välillä on todella rasittavaa, varsinkin kun tarvitsisin paljon omaa aikaa voidakseni hyvin. En kuitenkaan vaihtaisi tätä kaikkea pois, koska tämä on se, mitä olen elämältäni oikeasti halunnut (kaikkien muiden juttujen lisäksi tietty).
Ei aikuisen tarvi leikkiä. Leikki on lasten hommaa. On aivan täysin normaalia ja järkeenkäypää ettei aikuinen tykkää leikkiä.
Tietty ikävää jos lapsi on perheen ainokainen ja leikkiseuraa vailla. Silloin mielestäni aikuisella on pikku pakko silloin tällöin osallistua leikkiin halusi tai ei.
Niin no, onneksi meidän ainokainen ei hengailekaan koko päivää leikkimättömän äitinsä kanssa kaksin 😀