Kaikki järjestyy – sittenkin

Elämäni vaikeimpien kuukausien keskellä olen saanut huomata, että asioilla todellakin on tapana järjestyä. Asiani ovat järjestyneet suorastaan yliluonnollisen hyvin. Jopa niin hyvin, että olen epäillyt, olenko ollenkaan ansainnut niiden järjestyvän niin hyvin. Niin huijarisyndroomainen sitä voi ihminen olla. Että käy läpi ajanjakson, joka on viedä voimat täysin. Rämpii läpi elämänsä vaikeimmat tunteet. Ja silti kokee, ettei ole ansainnut sitä kaikkea hyvää, mitä elämä antaa…

Hyvä onneni alkoi asunnosta. Eräänä mustaakin mustempana päivänä päätin tehdä yhden hyödyllisen asian. Olin huutoitkenyt koko päivän ja soittanut äidille, etten yksinkertaisesti kestä. Etten voi olla yksin, sillä pelkään etten yksinkertaisesti kestä. Puhelun jälkeen sain sen verran voimaa, että päätin tehdä asian, jota olin lykännyt monta viikkoa. Soitin lähes kymmenen vuoden takaiselle vuokraisännälleni ja kysyin, onko vanha asuntoni tyhjillään. Tiesin, ettei asunnossa ollut asunut ketään pitkään aikaan, mutten ollut nähnyt kämppää markkinoillakaan. Vuokraisäntäni vastasi ja sanoi, että asunto oli sinä samaisena päivänä mennyt välittäjälle. Pyysin välittäjän yhteystiedot. Monien mutkien kautta, välittäjän hyvän idean ja varmasti myös asunnon omistajan hyväsydämisyyden avulla pystyin ostamaan itselleni vanhan asuntoni ennen kuin se edes ehti mennä myyntiin.

Jo tieto siitä, että pääsisin takaisin vanhaan rakkaaseen asuntooni, johon liittyi niin paljon ihania muistoja, helpotti pahaa oloani roimasti. Olin ollut pitkään ahdistunut siitä, että joutuisin kenties asumaan jollakin vieraalla asuinalueella kaukana läheisimmistä. Asunto vanhassa tutussa kaupunginosassa aivan parhaan ystäväni naapurissa oli todellinen lottovoitto.

Kaiken asuntohässäkän keskellä pelkäsin myös jääväni kahden asunnon loukkuun. Otin pienen riskin tehdessäni uudet asuntokaupat, kun vanha ei ollut vielä mennyt edes myyntiin. Välittäjä kuitenkin lupaili, ettei vanhan asuntomme myyntiin voisi mennä kolmea kuukautta kauempaa. Lopulta kun saimme nykyisin asuntomme myyntiin, taisi mennä kolme päivää ostotarjoukseen, jonka hyväksyimme. Olin niin huojentunut ja helpottunut, etten osaa edes kuvailla sitä oloa.

Seuraavaksi päänvaivaa aiheutti lapsen tuleva päivähoitopaikka, sillä olimme auttamatta myöhään liikkeellä. Emme voineet hakea paikkaa neljää kuukautta ennen hoidon tarvetta, sillä emmehän edes tienneet, missä seuraavaksi asuisimme. Kun uusi koti oli selvillä, aloin selvittää päivähoitopaikkoja. Tuttuni suosittelivat erästä päiväkotia, mutta kun viimein sain kiireisen päiväkodinjohtajan kiinni, hänellä oli tarjota vain ei-oota. Kaikki alueen päiväkodit olivat aivan täynnä. Myös eräs yksityinen päiväkoti, joka olisi ollut sijainniltaan ja suuntaukseltaan meille passeli, oli täynnä. Vaihtoehdoiksi jäivät vanha päiväkotipaikka, jonne tulisi julkisilla matkaa uudesta kodistamme 40 minuuttia ja yksityinen päiväkoti, joka ei ollenkaan vakuuttanut, kun kävimme siellä vierailulla.

Eräänä päivänä samainen päiväkodinjohtaja sitten soitti ja oli itsekin ymmällään. Hän sanoi, että harvemmin saa soittaa tällaisia iloisia uutisia, mutta meille oli kuin olikin löytynyt päiväkotipaikka. Päiväkodissa oli ihmetelty ja laskeskeltu moneen kertaan ja lopulta oli tajuttu ilmeisesti, että eräs lapsi oli laskettu epähuomiossa kahteen eri ryhmään. Elli pääsisi vielä erääseen erikoisryhmään, jonne erityisesti olisin hänet halunnut ja jonne ei ainakaan pitänyt olla mitään mahdollisuuksia mahtua.

Tämä kaikki hyvä onni ja asioiden järjestyminen pelottaa minua edelleen – jännitän koko ajan, että joku menee vielä pieleen. Pelkäsin edes kirjoittaa asiasta tänne blogiin, koska pelkään, että jinxaisin vielä jotenkin koko homman huutelemalla hyvää onneani kaikille.

Mutta ehkä mä tosiaan olen ansainnut tämän kaiken hyvän. Uuden alun.