Pohjattomalta tuntuvassa tuskassa ihmisten hyvää tarkoittava neuvo vain rasittaa: tee jotain, mikä tuottaa sinulle iloa. Kun mikään, ei kertakaikkisesti mikään, tuota iloa. Kun yksi päiväkin tuntuu liian pitkältä kestää.
Joka hetki on kuitenkin aina piirun verran lähempänä helpotusta ja yhtenä päivänä huomaakin, että joku tosi kiva tuokin hymynkareen huulille. Huomaa ehkä, ettei puoleen minuuttiin ajatellut tuskaansa. Sekin on pieni voitto.
Suruaika on aaltoilevaa. Vähän kuin pörssikurssi. En tiedä kauheasti pörssikursseista, mutta olen ymmärtänyt, että ne ovat jatkuvassa aaltoliikkeessä. Tulee nousuja ja notkahduksia, mutta kokonaisuus on kuitenkin nousujohteinen. Pidemmällä aikavälillä tekee voittoa. Sellaista on surukin. Että vaikka yhtenä päivänä onkin alamaissa, on silti vähän ylempänä kuin vielä kuukausi sitten.
Päätin ottaa elämänmuutokseni kehittymisen kannalta. Päätin alkaa elää elämääni, sillä se on nyt. Elämä on nyt, siitäkin huolimatta, että sydän on tuhannen pirstaileina. Päätin alkaa sanoa enemmän kyllä. Sanoin vihdoin kyllä, kun sisko pyysi luokseen Ruotsiin. Sanoin kyllä, kun vanha tuttu pyysi koiravahdiksi Lontooseen. Sanoin kyllä, kun ystävä pyysi mukaansa ratsastamaan. Vaikka pelkäänkin hevosia. Ja yhtäkkiä lauhkea islanninhevonen oli parasta, mitä hetkeen oli tapahtunut.
❤️
Ehdottomasti kannattaa yrittää tehdä jotakin, mikä tuottaa iloa, omien voimavarojen mukaan.
❤❤ pian nähdään!
En tiedä onko tästä mitään apua sinulle tai kenellekään, mutta kerron nyt kuitenkin mitä tuli mieleeni omasta erosta, joka taas tuli elävänä mieleen kun kerroit omastasi. Eli, mieheni jätti minut, hänellä oli toinen nainen ollut jo pitkään. Se hirvittävä suru ja lamaannus joka siitä seurasi oli aivan konkreettista. Nukuin varmaan 12 tuntia yössä, en työssäkäynnin lisäksi saanut tehtyä yhtään mitään, onneksi ei ollut lapsia. Kun joku sanoo, että ero on pieni kuolema, se on totta.
En edes oikein tiennyt mitä surin, sitä surkeata tyyppiäkö, joka oli minut jättänyt. Joka ei osannut näyttää koskaan tunteitaan, ei antanut minulle ikinä mitään lahjaksi, oli puhumaton ja lähes aina pahalla päällä. Lopulta suruni kääntyikin jonkinasteiseksi vihaksi, minua oli huiputettu, käytetty hyväksi kymmenen vuotta. Tästä seurasi jonkinasteinen itseinho, kuinka olin voinut olla niin typerä ja sinisilmäinen. No, olinhan tietysti ollut vasta 18 tavattuamme, ja hän jo eronnut 8 vuotta vanhempi minua. Mitä olinkaan hänessä nähnyt? Mihin olin hänessä rakastunut? Vai oliko minulla joku pakkomielle, mies, lapsi, talo ja tavarat? Yritinkö toteuttaa jotain omaa unelmaani, jotain mikä ei ollutkaan hänen unelmansa. Kävin muutaman kerran terapoimassa tapahtunutta, jolloin minua neuvottiin palaamaan näihin tilanteisiin, jolloin olin pettynyt tai loukattu jälleen kerran. Siitä alkoi ns. parantuminen, ansaitsen parempaa ja elämäni on parempaa ilman häntä. Joku solmii uuden suhteen heti, minulle se ei tullut mieleenkään. Kesti n. 3-4 vuotta ennenkuin aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa ja olimme 7 vuotta yhdessä ennen avioitumistamme.
Yhteenvetona voin sanoa, että erosta seurasi minulle vain pelkkää hyvää, vaikka se olikin aluksi maailmanloppu.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja valoa tuleviin päiviin ja vuosiin. Kaikki vie aikansa, suru, viha ja kaikki ne tuhannet tunteet siltä väliltä. Elämä on kuin käsikirjoitus, se ennalta kirjoitettu, me emme vain tiedä sen sisältöä.
Surussa sitä käpertyy ja kääntyy paljon sisäänpäin omien ajatustensa ja elämäntilanteen kanssa. Siksi pyyteettömät kädenojennukset kannattaa ottaa vastaan, vaikka juuri ei sillä hetkellä ei mikään kiinnostaisi. Pienistä, aidoista hetkistä ja kohtaamisista saa uskomattoman paljon lohtua, joka kantaa eteenpäin. Voimia!
En juuri kommentoi koskaan toisten blogeja mutta tämä osu ja uppos. Viikko sitten itsekin eronneena. Ei kylläkään avioliittoa, yhteisiä lapsia tai yhteistä asuntoa mutta silti. Suru riipii niin syvältä ja lamaannuttaa elämän täysin. Ne haaveet yhteisestä tulevaisuudesta kariutui maton alle ja pitää aloittaa oma elämä. Elämä jonka luulin jakavani sen ihmisen kanssa.
Anna itsellesi aikaa ja anna itsellesi tilaa käydä ne tunteet läpi. Komppaan myös sinua siinä, että yksin ei voi parisuhdetta pelastaa. Niin monta kertaa minäkin anteeksi annoin ja tein kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Tsemppiä! Uskon että oot vahvempi kun itse siihen edes tällä hetkellä uskot 🙂
Kiitos ihan tuhannesti näistä parista viime kirjoituksestasi.❤️ Itse erosin myös hiljattain poikaystävästäni ja olo on ollut juurikin tuollaista pohjattomalta tuntuvaa tuskaa ja hetkestä selviämistä. Jollakin lohduttomalla, mutta samaan aikaan lohdullisella tavalla sain paljon voimaa sanoistasi ”Elämä on nyt, siitäkin huolimatta, että sydän on tuhannen pirstaleina”. Kiitos, että jaat tätä omien voimavarojesi puitteissa, ja aurinkoisempia hetkiä myös sinulle, edes pienen hetken kestäviä.❤️
Aina ei vaan kaikkensa yrittäminenkään riitä.
Ihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat eikä ketään voi pakottaa rakastumaan tai
rakastamaan.
Voit kuitenkin rakastaa täysillä itseäsi ja lastasi, se kantaa sinua tässä tilanteessa.
Ja kun tästä suosta joskus selviät, ihan sama kuinka kauan toipuminen kestää, niin olet entistä vahvempi ja varmempi.
Tiedän niin miltä susta varmaan tuntuu.. meillä myös luultavasti ero kohta edessä, melkein saman ikäinen lapsi kuin teillä.. Samaistuin kirjaasi. Tiedän kuitenkin, että elämässä ON paljon ilonaiheita silti, vaikka avioliitto lakkaa olemasta. Tämä kokemus on varmaan itselleni ainakin tärkeä opetus sen suhteen, että oppisi nauttimaan siitä mitä kullakin hetkellä on, sillä kaikki, ihan kaikki, on väliaikaista.
Tsemppiä! Omasta erostani on jo kohta kolme vuotta aikaa, mutta yhteisiä vuosia oli takana lähes 17. Muistan selkeästi kuinka olin eroamisesta päättäessämme aivan lamaantunut ja ajattelin että elämä romahtaa ja mikään ei ole enää ennallaan. Mutta kuinkas kävikään, elämä jatkui ajan kanssa. Hyvien ystävien tuen avulla pääsin jaloilleni ja erosta noin vuoden päästä löysin uuden kumppanin, vaikka päätin että ei…. nyt elämä hymyilee ja asiat ovat hyvin.