Leffasuositus ja ajatuksia seksuaalisesta häirinnästä

Olin eilen Bombshell – Hiljaisuuden rikkojat -elokuvan ennakkonäytöksessä. Suosittelen isosti sekä feministeille voimaantumiseen että niille, jotka väittävät, että tasa-arvo on valmis.

Leffa sekä sen jälkeen nähty paneelikeskustelu herättivät paljon ajatuksia. Elokuva perustuu tosielämän skandaaliin, jossa yhdysvaltalaisen konservatiivisen Fox News -uutiskanavan naistoimittajat syöksivät heitä ahdistelleen toimitusjohtajan vuosikymmeniä kestäneestä vallasta. Roger Ailes erosi tehtävistään vuonna 2016, kun uutisankkuri Gretchen Carlson nosti häntä vastaan syytteet seksuaalisesta häirinnästä. Myöhemmin myös useat muut naiset nousivat esiin häirintäkokemusten kanssa.

Elokuva toi esiin, kuinka monilla eri tavoilla seksuaalinen häirintä ilmenee. Se ei ole aina fyysistä käsiksi käymistä, vaan alentavia sanoja ja toimintatapoja. Ahdistelu voi jatkua pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, ellei siihen puututa.

Leffa nosti kiinnostavalla tavalla esiin myös sen, kuinka ahdistelija ikään kuin omistaa uhrinsa. Tämän koko ura voi olla ahdistelijan käsissä, jolloin sitä vastaan voi olla mahdotonta taistella, jos haluaa pitää työnsä ja toimeentulonsa.

Leffan jälkeen seurasimme vielä Kirsi Alm-Siiran vetämää paneelikeskustelua, jossa mukana olivat Pirjo Airaksinen, Mikael Jungner ja Lola Odusoga. Keskustelusta jäi ristiriitaiset tuntemukset. Entinen tv-pomo Airaksinen esimerkiksi totesi, että kovassa mediamaailmassa on pitänyt vain antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämä viesti on täysin ristiriidassa leffan viestin (hiljaisuus pitää rikkoa) kanssa ja lisäksi todella haitallinen, joskin aika tyypillinen. Odusogan asennoituminen vaikutti sekin hieman yliolkaiselta: miesten maailmassa nyt vain pitää osata pitää puolensa ja sanoa vastaan.

Olen törmännyt tähän samaan asenteeseen useasti. Naiset sanovat, etteivät he voi yhtyä me too -sanomaan, sillä he eivät ole kokeneet häirintää. Samaan hengenvetoon he kuitenkin sanovat, että totta kai heitä on tytötelty, huoriteltu ja kourittukin, mutta eivät he ota sitä niin vakavasti.

Minusta huolestuttavinta ei ole se, että miehet vähättelevät naisten kokemaa häirintää. Tietenkin osa heistä pitää mielellään asetelman sellaisena, kuin se on aina ollutkin. Kuten Mikael Jungner paneelissa mainitsi, valta turmelee aina. Kukapa siitä ei pitäisi kiinni, kun sen kerran saa. Huolestuttavinta sen sijaan on se, että tämä asetelma, nämä rakenteet ovat meille niin tuttuja, ettemme edes huomaa niitä! Huolestuttavinta on se, että naiset ovat niin tottuneita vallitsevaan tilaan, ettei heitä kiinnosta muuttaa sitä mitenkään. Emme aina edes tunnista häirintää.

On laiskaa ja puhtaasti typerää kohautella olkia ”pikkujutuille” ja muka-harmittomalle kielenkäytölle. Toki se voi olla myös reitti poikien kaveriksi, mikä tietysti on toinen keino selviytyä miesten maailmassa. Harvinaisen paska sellainen, mutta käsitän kyllä motiivit. On kenties nopeampi tapa saada itse naisena hyötyjä ja valtaa, kun osoittaa, ettei ole hankala akka, joka suuttuu tyhjästä. (Ilmiölle on nimi, cool girl, siitä lisää esim. Lilyssa)

Olisi kuitenkin järkevää tiedostaa, että se ”harmiton” läpänheitto on täsmälleen samaa sarjaa vakavamman häirinnän kanssa. Niin kauan kun kehumme, kuinka emme ota niin tosissamme seksistisiä vitsejä ja ehdottelua ja kuinka annamme sellaisten mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, tuemme kulttuuria, joka on aina mahdollistanut kaiken tämän ja paljon vakavamman.

Se kulttuuri pitää murentaa puuttumalla myös ”pikkujuttuihin”. Joten nainen, ole kiltti äläkä enää väitä, ettei me too koske sinua. Se koskee meitä kaikkia niin kauan, kunnes kaikki maailman rogerailesit on kukistettu.

Vastaa

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.